Kansallisbolševismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kansallisbolševismi on poliittinen liike, joka yhdistää nationalismin ja bolševismin aineksia. Sen johtavat teoreetikot ovat venäläiset Aleksandr Dugin ja Eduard Limonov, joista Limonov johtaa kiellettyä Kansallisbolševistista puoluetta.

Kansallisbolševistien talouspolitiikka yhdistää Vladimir Leninin NEP:n ("uusi talouspolitiikka") Benito Mussolinin korporatismiin. Tämä Leninin luoman markkinatalouspolitiikan yhdistäminen fasismin aineksiin (ja puolueen mahdollinen rasismi) on saanut monet kommunistit tuomitsemaan aatteen fasistiseksi. Kansallisbolševistinen puolue käyttää symbolinaan Natsi-Saksan lipun kaltaista lippua, josta hakaristi on korvattu sirpillä ja vasaralla.

Ideologia on voimakkaan amerikkalaisvastainen. Geopolitiikka on saanut Venäjän kansallisbolševistisen puolueen ajamaan Venäjän ja muun Euroopan yhdistymistä unioniksi nimeltä Euraasia, joka George Orwellin romaanissa Vuonna 1984 oli Yhdysvaltain ja Britannian Oseanian (kansallisbolševistien "Atlantica") kilpailijana.

Ideologia väittää linkittyvänsä Hegeliin, jonka se esittää idealismin isänä. Aate on hyvin traditionalistinen Julius Evolan hengessä. Muiksi merkittäviksi teoreetikoiksi kansallisbolševistit nimeävät Georges Sorelin, Otto Strasserin ja José Ortega y Gassetin. Viimeksi mainitussa keskeistä on se, että hän hylkää käsitteet "vasemmisto" ja "oikeisto".

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisbolševistit väittävät ideologiansa juurten olevan ensimmäisen maailmansodan Saksassa, jossa nationalistiset kirjailijat kuten Ernst Niekisch, myöhempi SPD:n ministeri lyhytaikaisessa Baijerin neuvostotasavallassa, ja Ernst Jünger olivat valmiit hyväksymään kommunismin leviämisen niin kauan kuin se tapahtui nationalismin rajoissa ja hylkäsivät kommunismin kansainvälisen tehtävän.

Myös Saksan kommunistisessa puolueessa oli suuntaus Hampurissa, johtohahmoinaan Heinrich Laufenberg ja Friedrich Wolfheim, joka vuonna 1919 tavoitteli työläisten järjestöjen ja porvarien yhteistyötä Ruhria miehittävän Ranskan armeijan ajamiseksi pois. He vierailivat Karl Radekin luona Moabitin vankilassa 1920. Monien muiden sosialistien tavoin venäläinen bolševikki Radek ei hyväksynyt Leninin kannattamia Brest-Litovskin ja Versaillesin rauhansopimuksia. Tämä suuntaus levisi KPD(O)-puolueeseen (Saksan kommunistipuolue (oppositio)), joka tosin kannatti työläisten luopumista aseista.

Saksan kommunistisen työväenpuolueen (KAPD) elokuun puoluekokouksessa ensimmäisenä keskusteluna oli "Kansakunta ja luokka". Arthur Goldstein esitti ensimmäisenä kuinka Berliinin jaosto oli aiemmin puolustanut Laufenbergia ja Wolfheimia, ja kiitti heitä Versaillesin sopimuksen torjumisesta. Hän kuitenkin hylkäsi käsitteen "vallankumouksellisten sota" proletariaatin ja porvareiden yhdistymisestä ympärysvaltojen porvareita vastaan. Hänestä sellainen sota tulisi käydä kansallisen voiton sijasta ympärysvaltojen porvareiden kukistamiseksi ja kommunismin levittämiseksi ympärysvaltoihin. Goldsteinin mielestä Saksan porvarit eivät sellaiseen sotaan liittyisi. Hän myös kuvasi, miten spartakistiliiton politiikka kehottaa sotilaita pois rintamalta oli kansallisbolševikkien mielestä "puukonisku selkään". Toisaalta Goldstein pehmensi kritiikkiään sanomalla, että julistuksessa kommunismi spartakismia vastaan myönnetään avoimesti, että Hampurissa kansakunta nostetaan politiikan lähtökohdaksi, että siksi kansakunnan käsite on tärkein, sen tulisi olla saksalaisen ja kansainvälisen proletariaatin politiikan väline.

Laufenberg vastasi:

"Me kirjoitimme vuonna 1915 ilmestyneeseen pamflettiin Demokratia ja järjestö tekstin: "Ei silloin kun sosiaalinen talous palvelee riistävää vähemmistöä, vaan päinvastoin silloin kun se pitää koko yhteiskuntaa hengissä, proletariaatille syntyy luonnollinen halu säilyttää tämä talous. Siksi proletariaatin täytyy estää yhtenäisten taloudellisten alueiden hajoaminen ja estää vähemmän kehittyneitä talouksia dominoimasta kehittyneempiä. Kansakuntien oikeus itsemääräämiseen, minkä proletariaatti suo kaikille kansoille, tulee suojata siltä, että kansakunta itse vahingoittaa omaa itsemääräämisoikeuttaan. Tästä seuraa, että jos sota uhkaa talouden kykyä pitää yhteiskunta hengissä, proletariaatin tulee asettua armeijan palvelukseen.

Kielin edustajan mukaan Laufenberg katsoi, että luokattomassakin yhteiskunnassa saksalaisen proletariaatin etu olisi pitää Saksa Euroopan teollisena sydämenä ja että meidän pitäisi edustaa saksalaista proletariaattia juutalaista proletariaattia vastaan.

KAPD päätti, ettei se voi yhtyä Laufenbergin ja Wolffheimin nationalistisiin näkemyksiin ja että nämä asettuvat kansainvälisen sosialismin ulkopuolelle, jos pitäytyvät kannoissaan.

Tammikuussa 1923 Ranskan armeija miehitti Ruhrin ja Wilhelm Cuno organisoi taloudellista tukea sikäläisille työläisten järjestöille, mutta pitäytyi silti passiivisessa vastarinnassa. Bolševikkihallinto järjesti mielenosoituksia ja Pravda hoputti Saksaa solmimaan läheisen taloudellisen ja poliittisen liiton Neuvostoliiton kanssa. Radek pyrki saattamaan eräitä vankilassa tapaamiaan oikeistonationalisteja yhteen bolševikkien kansa kansallisbolševismin nimissä. Hän arvioi kansallisbolševismin olevan keino murtaa Neuvostoliiton eristys.

Ulrich von Brockdorff-Rantzau, Saksan Venäjän-lähettiläs pyrki kuolemaansa (1928) asti solmimaan läheiset suhteen maiden välille. Myös Paul Eltzbacher ja Karl Haushofer kehittivät teorioita liitosta Saksan ja Neuvostoliiton nationalististen voimien välillä, joskaan he eivät käyttäneet termiä kansallisbolševismi.

Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän sisällissodassa moni keskeisistä valkoisista siirtyi bolševikkien riveihin, koska he arvelivat, että vain siten voidaan Venäjän suuruus palauttaa. Heihin kuulunut professori Nikolai Ustrjalov, alun perin antikommunisti, arveli, että bolševismia voitaisiin muokata palvelemaan nationalistisia tavoitteita. Hänen seuraajansa "smenovehovtsit" pitivät itseään kansallisbolševisteina. He lainasivat termin Niekischiltä.

Samanlaisia aatteita omaksuivat myös muut liikkeet. Kansallisbolševikit pitivät voittonaan Josif Stalinin ajatusta "sosialismista yhdessä maassa".

Esimerkiksi Aleksandr Solženitsynia on väitetty kansallisbolševismin suuntaiseksi ajattelija, mutta kansallisbolševistien mukaan nimitys on katteeton, koska Solženitsyn on läpikotaisin antimarxilainen ja antistalinistinen ja hän halusi elvyttää venäläisen kulttuurin ortodoksikirkkoineen sekä halusi Venäjän vetäytyvän alueelleen ja eristäytyvän kansainvälisesti. Kansallisbolševikit eivät olleet uskonnollisia (joskaan eivät täysin uskontovihamielisiäkään), ja heistä Venäjän kansainvälinen toiminta oli tärkeää Venäjän vallalle ja arvostukselle. Solženitsynin ja Venäjän kansallisbolševistisen puolueen johtohahmon Eduard Limonovin välillä vallitsi avoin vihamielisyys. Solženitsynin mukaan Limonov on "pieni hyönteinen, joka kirjoittaa pornoa", kun taas Limonovin mielestä Solženitsyn on kotimaansa petturi, joka edisti Neuvostoliiton romahtamista.

Nykysuuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeisiä kansallisbolševismin teoreetikkoja ja toteuttajia ovat Thomas Sutter, Aleksandr Dugin ja Eduard Limonov, joka johtaa rekisteröimätöntä[1] Venäjän kansallisbolševistista puoluetta. Limonovin kanssa riitautuneet puolestaan perustivat oman NBP bez Limonova (NBP ilman Limonovia) -puolueensa.

Kansallisbolševistit osallistuivat mielenosoituksiin G8:aa vastaan Pietarissa. Myös Yhdysvalloissa on ryhmä, joka pyrkii luomaan Amerikan kansallisbolševistisen puolueen.

Kansallisbolševikit eri maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielletyllä Venäjän kansallisbolševistisella puolueella on noin 15 000 jäsentä, ja se on ollut melko näkyvä. Pieniä kansallisbolševistisia puolueita on Latviassa, Moldovassa, Ruotsissa ja Ukrainassa. Vieläkin pienempää kansallisbolševistisia liikehdintää on Yhdysvalloissa, Kanadassa, Israelissa ja eräissä Euroopan maissa.

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. rian.ru (englanniksi)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]