Italian kirjallisuus
Italian kirjallisuus on alkanut 1200-luvulla, kun ensimmäiset italiankieliset teokset julkaistiin. Senkin jälkeen italian kirjakieli jatkoi muodostumistaan, sillä maan eri osien puheenparsi eroaa toisistaan eikä maa ollut poliittisestikaan yhtenäinen. Sivistyksellinen johtoasema on eri aikoina ollut Sisiliassa, Toscanassa, Firenzessä, Venetsiassa ja Roomassa.[1]
Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Italia kohosi kirjakieleksi, kun Franciscus Assisilainen vuonna 1224 kirjoitti Aurinkolaulunsa (Il Cantico di frate Sole). Fransiskaanien piirissä syntynyt uskonnollinen runous saavutti suuren kansansuosion. Maallisempi italiankielinen runous kehkeytyi samaan aikaan Sisiliassa kuningas Fredrik II:n hovissa, jossa useat kynäniekat kehittivät runouden ilmaisukeinoja Sisilian murteella. He vakiinnuttivat sonetin keskeiseksi italialaisen runouden muodoksi. Samalla vuosisadalla runouden pääalue siirtyi Toscanaan, jossa siitä kehittyi “suloinen uusi tyyli” (dolce stil nuovo).[1]
1300-luvun klassikot ja 1400-luvun humanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Klassiset toscanalaiset kirjailijat Dante Alighieri, Francesco Petrarca ja Giovanni Boccaccio tekivät 1300-luvusta Italian kirjallisuuden merkittävimmän vuosisadan. Heidän vaikutuksensa näkyy myös siinä, millaiseksi italian kieli vakiintui. Saman vuosisadan Firenzessä syntyi italiankielinen historiallinen proosa, jonka aloitti Giovanni Villanin teos Cronica.[1]
Kirjapainon tulo 1470-luvulla Italiaan merkitsi kansankielisten tekstien leviämistä laajemmalle kuin ennen. Suosittuja olivat erityisesti Petrarcan Canzioniere, Boccaccion Decamerone ja Danten Divina Commedia. Firenzessä syntynyt humanismi puolestaan nosti antiikin tekstit huomion keskipisteeseen. Aatteen innoittamana käännettiin tärkeitä kreikankielisiä tekstejä latinaksi, ja kansankielisen kirjallisuuden tuottaminen jäi sivuseikaksi.[1]
Renessanssi ja 1500-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jo 1400-luvun kirjailijat olivat synnyttämässä renessanssin kirjallisuutta, jossa yksilö, ihmisyys ja mielipiteen vapaus nostettiin etusijalle. Täysrenessanssin italialaisia kirjailijoita olivat esimerkiksi Pietro Pomponazzi, Marcello Adriani Virgilio, Baldassare Castiglione, Niccolò Machiavelli, Pietro Bembo, Michelangelo Buonarroti, Ludovico Ariosto, Jacopo Nardi, Gian Giorgio Trissino ja Francesco Guicciardini. Runoilijoista monet tosin olivat pelkästään Petrarcan jäljittelijöitä[1]. Renessanssin katsotaan päättyneen Italiassa vuoteen 1497, jolloin Girolamo Savonarola nousi valtaan Firenzessä, tai Rooman ryöstöön vuonna 1527.
Yliopistot ja luostarit olivat 1500-luvun alussa latinan kieleen keskittyviä vanhoillisia toimijoita. Italiankielisen kulttuurin keskuksia sen sijaan olivat pienet tasavallat ja ruhtinaskunnat. Niissä kirjailijat saivat toimeentulonsa ruhtinaalta tai hallitusvallalta. Niiden keskeinen kiistakysymys oli, minkä italian murteen pohjalta rakennettaisin kirjakieli. Kiista ratkesi Toscanan murteen voitoksi, mutta muitakin murteita käytettiin varsinkin teatteritaiteessa henkilöhahmojen elävöittämiseen. Teatteri oli lähinnä hovien viihdyttämiseen tarkoitettua yksinkertaista komediaa. Teatterialan muiden kirjoittajien yläpuolelle nousi Ludovico Ariosto. Hän kirjoitti myös tämän aikakauden merkittävimmän lyriikan saavutuksen, Raivoisan Rolandin.[1]
Barokki ja 1600-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Renessanssi taittui barokiksi 1500-luvun aikana. Niinpä Torquato Tasson vuonna 1581 julkaistu Vapautettu Jerusalem edustaa sisällöltään vastauskonpuhdistusta, vaikka se tyyliltään on renessanssin ritarirunoutta. Barokin kirjallisuus on edellistä vuosisataa jähmeämpää sekä kielellisesti että sisällölliseti. Runoudessa nousi esille marinismi, joka barokin mukaisesti ilmeni koristeellisuutena, teennäisyytenä, liioitteluna ja runsaana allegorioiden käyttönä. Proosan kehittäjänä kunnostautui Daniello Bartoli, joka kirjoitti laajan tuotannon kaunopuheisuuden, historian, esseiden ja tieteen aiheista. Tieteellisen proosan edistäjä oli vuodesta 1610 alkaen julkaissut tieteilijä Galileo Galilei, jonka teoksissa on sekä latinan- että italiankielisiä tekstejä. [1]
Valistusaika ja 1700-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Barokkirunous väistyi vuoden 1690 paikkeilla, kun jo humanismia innoittanut klassismi teki paluun. Tyylikauden esikuvina olivat antiikin Vergilius ja Theokritos ja oman aikansa suunnannäyttäjänä Jacopo Sannazaro. Vuonna 1690 Roomassa perustettu akatemia Accademia dell'Arcadia muodostui klassismin opinahjoksi. Se oli samanaikaisesti kirjallinen virtaus ja kulttuurihenkilöiden tapaamispaikka. Akatemia uudisti italialaista kulttuuria ja levitti valistusaatetta. Milanosta ja Napolista tuli aatteen tärkeitä keskuksia. Taloustieteilijä Giuseppe Verri perusti Milanossa vuonna 1764 lyhytikäiseksi jääneen kosmopoliittisen aikakauslehden Il Caffen ja venetsialainen journalisti Giuseppe Baretti vuonna 1763 kirjallisuuslehti La Frusta Letterarian. Valistusaate antoi uutta puhtia esseiden ja kirjallisuuskritiikin laatimiseen. Aikakauden italialaiset mestariteokset ovat kuitenkin näytelmiä: Carlo Goldonin, Carlo Gozzin ja Vittorio Alfierin tragedioita. [1] Goldonin repertuaariin kuului myös komedia, ja häntä pidetään yhtenä modernin komedian kehittäjistä. Hän vaikutti myös koomisen oopperan, opera buffan syntyyn. [2]
Yhdistynyt Italia 1800- ja 1900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Romantiikan kausi tuli Italiaan varsin myöhään, vasta 1800-luvun alussa. Näkyvimmät romantiikan kauden aloittajat (runoilijat Giovanni Berchet ja Giuseppe Giusti) ajoivat samalla isänmaansa yhdistymistä. Sama tavoite oli Italian kansallishymnin Fratelli d'Italian kirjoittajalla Goffredo Mamelilla. Italian yhdistyminen toteutui vaiheittain vuosina 1860–1871. Se vaikutti sytyttävästi kirjallisuuteen, varsinkin romaaneihin. Sen sijaan romanttinen runous muuttui hengettömäksi. Kirjallisuustutkija Luigi Capuana oli kehittämässä verismiksi sanottua realistista taidesuuntaa ja kirjoitti naturalistiset romaanit Giacinta (1879) ja Profumo (1890). [1]
Poliittisesti Italia ajautui 1920-luvulla fasismiin, joka näivetti kulttuurielämää. Kirjailija Cesare Pavese kirjoitti vuonna 1949, että oikeastaan italialaista kulttuuria ei fasismin kaudella ollut ollenkaan. Tosin monet kirjallisuuslehdet jatkoivat ilmestymistään, mutta ne ajautuivat marginaaliin. Elinvoimaisinta taide oli Firenzessä, johon kokoontui kirjallinen yhteisö eri puolilta maata. Mukana olivat muiden muassa Nobel-kirjailijat Eugenio Montale ja Salvatore Quasimodo. Uutta teatteritaidetta edusti Luigi Pirandello. [1] Myöhempiä romaanitaiteen kärkihahmoja olivat roomalaiset Alberto Moravia ja Elsa Morante, jonka romaani La Storia mainitaan usein yhdeksi 1900-luvun maailmankirjallisuuden huomattavimmista teoksista. Semiootikko Umberto Eco kirjoitti menestysromaaneita, joissa semiotiikalla oli osuutensa. Italo Calvinon romaaneita on käännetty runsaasti muille kielille ja Giuseppe Tomasi di Lampedusan postuumisti ilmestynyt romaani Il gattopardo sai huomiota Luchino Viscontin elokuvana. Nykykirjailijoita ovat esimerkiksi Aldo Busi (s. 1948) ja Silvia Ballestra (s. 1969).
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Italian kirjallisuus Wikimedia Commonsissa
