Caravelle

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sud SE-210 Caravelle
Sterling Caravelle in Basel.jpg
Sterling Airwaysin Caravelle Baselin lentoasemalla maaliskuussa 1981
Tyyppi Matkustajalentokone
Valmistaja Sud Aviation
Ensilento 27. toukokuuta 1955
Esitelty 21. huhtikuuta 1955
Status ei käytössä,
lentokelpoisuustodistus peruttu
Pääkäyttäjät Air France, Air Inter
Valmistusvuodet 19551973
Valmistusmäärä 282
Muunnelmat Caravelle I
Caravelle IA
Caravelle III
Caravelle VI-N
Caravelle VI-R
Caravelle 10 A
Caravelle 10 B3
Caravelle 10 R
Caravelle 11 R
Caravelle 12
Caravelle VI-N Sabena-lentöyhtiön väreissä
Swissairin Caravelle III vuonna 1961
Tämä artikkeli käsittelee lentokonetta. Caravelle on myös Volkswagenin pakettiautomalli, joka muistuttaa Volkswagen Transporteria.

Sud SE 210 Caravelle oli lyhyen ja keskipitkän kantaman suihkumatkustajakone. Sen rakensi ranskalainen Sud Aviation -yhtiö vuonna 1955. Se oli ensimmäinen menestyksellinen suihkumatkustajakone. Aiempia englantilaisia De Havilland Comet -suihkumatkustajakoneita oli tuhoutunut useita, ja ne vedettiin pois käytöstä. Caravelle oli hyvin suosittu Länsi-Euroopassa, mutta Yhdysvaltoihin niitä ostettiin vain 20 kappaletta. Caravelle oli ensimmäinen matkustajalentokone, jonka moottorit oli sijoitettu taakse.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

12. lokakuuta 1951 Ranskan Comité du Matériel Civil (siviililentokonekomitea) julkaisi spesifikaation keskipitkän kantaman lentokoneelle. Direction Technique et Industrielle toimitti sen teollisuudelle. Siinä pyydettiin suunnitelmaa 55–65-paikkaisesta lentokoneesta, jonka kantama on 2 000 kilometriä, joka kuljettaa tuhat kilogrammaa rahtia ja lentää 600 kilometrin tuntinopeudella. Moottorien tyyppi ja lukumäärä oli vapaasti valittavissa. Ranskan lentokonetehtaat olivat tehneet tutkielmia tällaisesta koneesta vuodesta 1946 asti. 1951 jokainen ranskalainen lentokonetehdas teki ainakin yhden oman ehdotuksen, kaikkiaan ehdotuksia tuli 20.

Comité du Matériel Civil valitsi kolme ehdotusta lähemmin tarkasteltaviksi 28. maaliskuuta 1952:

  • 4-moottorinen Avon/Marbore S.0.60
  • 2-moottorinen Avon Hurel-Dubois
  • 3-moottorinen Avon Sud-Est X-210.

Tässä vaiheessa Rolls-Royce lupasi toimittaa uuden version Avon-moottorista, jossa olisi 40 kilonewtonin työntövoima, jolloin S.O.60:n ja X-210:n moottoreiden lukumäärää voitiin vähentää.

Komitea pyysi SNCASE:a päivittämään X-210 -ehdotusta kaksimoottoriseksi, joka jätettiin komitealle heinäkuussa 1952. Tämä hanke valittiin rahoitettavaksi. 6. heinäkuuta 1953 tilattiin kaksi prototyyppiä ja kaksi runkoa väsymistesteihin. Koneessa oli DH Cometista lainattuja piirteitä, mm. nokka ja ohjaamo. Comet oli tuhoutunut siten, että sen neliskulmaisten ikkunoiden kulmista oli metallin väsymisen kautta syntynyt säröjä, jotka saavutettuaan kriittisen koon hajottivat koko koneen lennon aikana. Tämä johtui siitä, että brittiläiset pommikoneet eivät olleet toisen maailmansodan aikana paineistettuja, ja siksi paineistetun koneen suunnittelussa ei ymmärretty tehdä pyöreitä ikkunoita. Amerikkalaiset ymmärsivät tämän, koska olivat tehneet paineistettuja pommikoneita sotaan. Ranskalaiset pyrkivät välttämään brittien virheet.

Ensimmäisen prototyypin ensiesittely oli 21. huhtikuuta 1955 ja se teki ensilentonsa 27. toukokuuta 1955. Air France tilasi konetta 1956 ja SAS 1957. 1957 Sud-Est fuusoitui Sud-Ouest -yhtiön kanssa ja syntyi Sud Aviation, mutta koneen tyyppinimessä SE säilyi. Kone sai tyyppihyväksynnän toukokuussa 1959.

Koneesta valmistettiin useita eri versioita sen käyttöiän aikana. Moottorit tulivat tehokkaammiksi ja lentoonlähtöpaino kaksinkertaistui.

Sud Aviation alkoi suunnitella yliäänimatkustajakonetta, jonka nimeksi tuli Super-Caravelle. Tämä suunnittelutyö johti tulokseen vasta yhdessä brittiläisen Bristol Aeroplane Companyn suunnitelmien kanssa – tuloksena syntyi Concorde.

Kaikkiaan 279 Caravellea rakennettiin, kun 200 konetta oli kannattavuusraja. Caravelle oli lentokonetehtaille ensimmäinen suihkumoottoreilla varustettu matkustajakone, joka tuotti voittoa. Tähän päästiin seuraavaksi vasta 1970-luvulla.

28. elokuuta 2004 tuhoutui Ruandassa viimeinen varmasti käytössä oleva Caravelle, tosin toukokuussa 2005 raportoitiin arvostetussa AirlinerWorld-lehdessä,[1] että kaksi Caravellea olisi vielä käytössä, molemmat Afrikassa.

Versiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Caravellea on valmistettu useana eri versiona:[2]

Lukumäärä Valmistusvuodet Tärkeimmät käyttäjät Ominaispiirteet/erot aiempiin versioihin
Prototyypit 2 19551956 Sud Aviation
Caravelle I 20 19581960 Air France, SAS Ensimmäinen tuotantoversio. Kaikki muutettiin myöhemmin Caravelle III -malleiksi.
Caravelle IA 6 1960 Aero(Finnair) Kaikki muutettiin myöhemmin Caravelle III -malleiksi.
Caravelle III 85 19601970 Air France, SAS, Air Inter
Caravelle VI-N 52 19611969 Sabena, Alitalia, Indian Airlines
Caravelle VI-R 56 19611968 United Airlines (20 kpl) Koneessa oli reversit ja spoilerit.
Caravelle VII 0* General Electric Yksi Caravelle III muutettiin Caravelle VII:ksi. Koneessa oli GE:n moottorit
Caravelle 10 A 1 1962 TWA aikoi ostaa 20 kpl mutta ostikin lopulta DC-9-koneita. Koneessa oli General Electric CJ805-23C -moottorit.
Caravelle 10 B3 (Super Caravelle) 22 19641970 Finnair, Sterling Airlines Pratt & Whitney JT8D -moottorit.
Caravelle 10 R 20 19651970 Iberia
Caravelle 11 R 6 19671969
Caravelle 12
(Super Caravelle)
12 19701973 Sterling, Air Inter 3,2 m pitempi versio, 131 matkustajaa.
Yhteensä 282 19551973

Teknisiä tietoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Caravellen tärkeimpiä teknisiä tietoja:[3]
Caravelle I/IA Caravelle III Caravelle VI-N Caravelle VI-R Caravelle 10 B3 Caravelle 10 R Caravelle 11 R Caravelle 12
Pituus (m): 32,010 32,010 32,010 32,010 33,010 32,010 32,712 36,236
Korkeus (m): 8,72 8,72 8,72 8,72 8,72 8,72 8,72 8,72
Siipien kärkiväli (m): 34,30 34,30 34,30 34,30 34,30 34,30 34,30 34,30
Suurin paikkaluku: 90 99 99 99 118 99 99 131
Massa tyhjänä (kg): 24 163 26 295 27 330 28 965 30 055 29 075 30 905 30 500
Suurin lentoonlähtömassa (kg): 43 500 46 000–48 000 48 000–50 000 50 000–51 000 52 000–57 000 52 000–54 000 52 000–54 000 56 000–58 000
Suurin polttoainemäärä (l): 19 000 19 000 19 000 19 000 19 000 tai 21 720 19 000 19 000 19 000
Moottorit (2 kpl): Rolls-Royce Avon 522(A)/526(A)
(46,7 kN)
Rolls-Royce Avon Mk.527(B)
(50,7 kN)
Rolls-Royce Avon Mk.531(B)
(54,3 kN)
Rolls-Royce Avon Mk.532R(-B)/533R
(56,2 kN)
Pratt & Whitney JT8D-1-, -7- ja -9-sarjat
(62,3 kN)
Pratt & Whitney JT8D-1- ja -7-sarjat
(62,3 kN)
Pratt & Whitney JT8D-7-sarja
(62,3 kN)
Pratt & Whitney JT8D-9-sarja
(62,3 kN)
Tyypillinen kantama (km): 1 650 1 830 2 500 2 200 2 700 3 100 2 300 2 000
Kiitotievaatimus lentoonlähdössä (m): 1 860 1 830 1 970 2 075 2 090 2 050 1 950 2 260
Kiitotievaatimus laskussa (m): 1 620 1 800 1 965 1 720 1 580 1 620 1 550 1 530

Lentokoneen suoritusarvoihin vaikuttavat monet tekijät, kuten koneen kulloinenkin massa ja säätila. Lisäksi lentoyhtiöt ovat eri aikoina tehneet koneisiin erilaisia muutoksia, jotka vaikuttavat suoritusarvoihin. Tekniset tiedot ovat siis vain suuntaa antavia.

Käyttö Finnairilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Finnairin Super Caravelle Baselin lentoasemalla huhtikuussa 1976

18. tammikuuta 1958 Aero, nykyinen Finnair, tilasi kolme Caravelle IA -konetta, jotka toimitettiin keväällä 1960.[4] Suomen siviili-ilmailun ensimmäinen suihkukone saapui 23.2.1960. Kutsuvieraina lennolla olivat mm. kulkulaitosministeri Arvo Korsimo, Aeron toimitusjohtaja Leonard Grandell, Helsingin sanomien päätoimittaja Yrjö Niiniluoto ja merenkulkuneuvos Antti Wihuri. Koneen lensi Suomeen Olli Puhakka. [5] Koneissa oli 16 ensimmäisen luokan ja 57 turistiluokan paikkaa.[6][7] Koneet muutettiin Caravelle III -malleiksi alkuvuonna 1961.[4] Vuonna 1962 Finnair sai vielä yhden Caravelle III:n, jonka myötä tilauslennot tulivat mahdollisiksi, niitä lennettiin Teneriffalle, Palma de Mallorcaan ja Riminiin. Yhtiön sisällä Caravelle III -malleista käytettiin kutsumanimeä Höyry-Caravelle uudempien versioiden tultua käyttöön. Aero myi Caravelle III:t syksyllä 1964.

Kesällä 1964 Aerolla oli vuokralla myös yksi Caravelle VI-R. Syksyllä 1964 Aero vastaanotti ensimmäiset Caravelle 10 B3 -koneet, joista yhtiö käytti nimeä Super Caravelle. Vuosina 1964–1967 Super Caravelleja saatiin yhteensä kahdeksan. Lisäksi vuosina 19741976 Finnairilla oli vuokralla kaksi Caravellea.[6]

Finnair lensi viimeisen säännöllisen lentonsa Super Caravellella 30. huhtikuuta 1983.[8][6] Kuitenkin vielä keväällä 1989 ruotsalainen Transwede lensi Finnairin vuoroja ns. wet-leasena kahdella Caravelle 10 B3 -koneella.[6]

Eräänlaisena tunnustuksena koneen menestyksestä Finnairin palveluksessa on yksi tie Vantaalla on nimetty koneen mukaan Caravellentieksi. Suomen posti on julkaissut 1.11.1963 Caravelle- ja 3.3.2003 Super Caravelle -aiheisen postimerkin.

Museokoneita Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ilmailumuseossa Vantaalla on yksi Caravelle-simulaattori. Lisäksi ilmailuharrastajien keskuudessa on keskusteltu yhden koneen saamisesta Suomen ilmailumuseon kokoelmiin.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wegg, John: Bluebirds. (Printed in Finland by Finnair Printing Department, Helsinki). J. Wegg, 1985. ISBN 951-99691-4-4. (englanniksi)
  • Wegg, John: Caravelle. The Complete Story. Sandpoint: Airways International, Inc, 2005. 0-9653993-1-0. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. AirlinerWorld n:o May 2005; Sud Caravelle History and development of this elegant French airliner.
  2. Wegg (2005), ss. 515–517.
  3. Wegg (2005), ss. 410–433.
  4. a b Wegg (1985), ss. 164–168.
  5. "Sinilintu" saapui 60 asteen pakkasessa 10 km:n korkeudessa, Helsingin sanomat, 23.2.2010
  6. a b c d Wegg (2005), s. 451.
  7. Wegg (1985), s. 155. Kirjassa tosin väitetään, että istuinkonfiguraatio olisi "16F/75Y". Kun otetaan huomioon muut lähteet, tämän täytyy kuitenkin olla painovirhe.
  8. Finnair-konserni / Historia / Sodan jälkeen Finnair Oyj. Viitattu 27.12.2007.
  9. Keskustelu koneen hankinnasta.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]