Anti-Oidipus
| Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia | |
|---|---|
| Capitalisme et schizophrénie: L’Anti-Œdipe | |
 Suomennoksen kansi |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija |
Gilles Deleuze Félix Guattari |
| Kieli | ranska |
| Genre | filosofia |
| Kustantaja | Minuit |
| Julkaistu | 1972 |
| Sivumäärä | 494 |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Tapani Kilpeläinen |
| Kustantaja | Tutkijaliitto |
| Julkaistu | 2007 |
| Ulkoasu | nidottu |
| Sivumäärä | 454 |
| ISBN | 978-952-5169-51-5 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Anti-Oidipus (ransk. L’Anti-Œdipe) on ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen ja psykoanalyytikon Félix Guattarin vuonna 1972 julkaisema kirja, joka kyseenalaistaa sekä filosofian että psykoanalyysin ja ehdottaa tilalle ”skitsoanalyysia”. Kirja on ”Kapitalismi ja skitsofrenia” -sarjan ensimmäinen osa (toinen osa Mille plateaux ilmestyi 1980). Anti-Oidipuksessa Deleuze ja Guattari luovat eklektisen selvityksen psykologiasta, taloustieteestä, yhteiskunnasta ja historiasta sekä näyttävät, miten ”primitiivinen”, ”despoottinen” ja ”kapitalistinen” aikakausi eroavat toisistaan ”tuotannon”, ”rekisteröimisen” ja ”kulutuksen” organisoinnin suhteen. Deleuze ja Guattari väittävät kuvaavansa, miten kapitalismi kanavoi halut aksiomaattisen, rahapohjaisen talouden kautta. Aksiomaattinen rahatalous on yksipuolinen organisaatiomuoto, joka on abstrakti, ei-paikallinen ja ei-materiaalinen.
Anti-Oidipus on myös läpipoliittinen Ranskan toukokuun 1968 kapinoinnista kipinän saanut halun ja tiedostumattoman analyysi, joka pyrkii siirtymään aikakautensa freudilais-marxilaisuudesta ja sen kielteisistä elementeistä ”iloiseen ja myöntävään” nietzscheläisyyteen.lähde?
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Michel Foucault’n kirjoittaman esipuheen mukaan vuosien 1945–1975 Ranskassa psykoanalyysi, marxilaisuus ja strukturalismi olivat ”virallisia oppeja”.[1] Anti-Oidipus on ”anti”, koska se hyökkää juuri näitä silloin vakiintuneita ja kyseenalaistamattomia viitekehyksiä kohtaan määritellen ne haluja tukahduttaviksi ja valtaa turvaaviksi ”oidipaalisiksi rakenteiksi”. Foucault'n mukaan teoksesta voi tiivistää seuraavat ohjeet ei-fasistiseen elämään:
- Poliittinen toiminta tulee vapauttaa kaikesta yhdenmukaistavasta ja totalisoivasta paranoiasta.
- Toimintaa, ajattelua ja haluja tulee kehittää nopean jakautumisen, vastakkainasettelun ja hajauttamisen kautta eikä alaluokkiin jakavan ja pyramidisen hierarkkisoinnin kautta.
- Tulee vetäytyä toveruudesta vanhojen Negatiivisen kategorioiden kanssa (kuten lain, rajan, kastraation, puutteen, aukon), joita mannermainen ajattelu on pitänyt niin pitkään pyhinä vallan muotoina ja reittinä todellisuuteen. Suosi sitä, mikä on positiivista ja monenlaista, eroa yhtenäisyyden sijaan, virtoja ykseyksien, liikkuvia järjestelyjä systeemien sijaan. Usko, että se mikä on tuottavaa ei ole sedimentoitunutta vaan nomadista.
- Älä ajattele, että täytyy olla surullinen ollakseen militantti, vaikka se asia, jota vastaan taistellaan onkin iljettävä. Halun suhde todellisuuteen on se, jolla on vallankumouksellisen voima (eikä halun pakeneminen representaation muotoihin).
- Älä käytä ajattelua antaaksesi poliittiselle toiminnalle totuuden arvon; tai poliittista toimintaa pilataksesi ajattelun arvon osoittaaksesi, että se on vain pelkää spekulaatiota. Käytä poliittista toimintaa ajatuksen vahvistajana, ja analyysia poliittisen toiminnan intervention alueiden ja muotojen monistajana.
- Älä vaadi politiikalta, että se palauttaa yksilön "oikeudet", kuten filosofia on määritellyt ne. Yksilö on vallan tuote. Se mitä tarvitaan on "de-individualisointi" monistamisen ja pois-paikoiltaan-asettelemisen keinoin, niiden erilaisin yhdistelmin. Ryhmän ei tule olla orgaaninen sidos, joka yhdistää hierarkkisoituneita yksilöitä, vaan jatkuva de-individualisaation synnyttäjä.
- Älä rakastu valtaan.[2]
Deleuzen ja Guattarin analyysissa psykoanalyysi osoittautuu porvarilliseksi vallan turvaajaksi ja kysynnän luojaksi, virallinen marxismi tyrmätään valtiokeskeisenä alistuskoneena, Saussuren ja Lacanin strukturalismista irtaudutaan, ja ”subjekti” muutetaan erilaisten koneiden ja tekniikoiden tuotetuksi ja tuottavaksi prosessiksi.
Anti-Oidipuksen ensimmäisen sivun revittely ja yritys luoda tilaa akateemista kieltä rikkomalla osoittaa teoksen anti-funktiota:
”Se [tiedostamaton/halu] toimii kaikkialla: milloin lakkaamatta, milloin katkonaisesti. Se hengittää, se kuumenee, se syö. Se paskantaa, se nussii. Mikä virhe onkaan ollut kuvitella, että on vain yksi se. – – Puheenjohtaja Schreberillä on auringonsäteitä perseessään. Aurinkoperäaukko.”
Nimestään huolimatta kirja ei ole pelkästään ”anti”, vaan se luo myös uutta: esimerkiksi koneiden ja virtojen metafysiikkaa, deterritorialisaation universaalihistoriaa, skitsoanalyysia ja skitsopolitiikkaa.
Pääkäsitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Halukoneet ja yhteiskunnallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Michel Foucault kirjoittaa esipuheessaan, että “Anti-Oidipus on opaskirja ei-fasistiseen elämään”. Siinä missä kapitalistinen yhteiskunta ohjelmoi meidät uskomaan, että halu on puutetta ja että ainoa tapa tyydyttää halumme on kuluttaa, Anti-Oidipuksen mukaan halu ei liity puutteeseen, toisin kuin freudilaisessa tai lacanilaisessa psykoanalyysissa. Halu on tuottava voima. ”Se ei ole teatteri, vaan tehdas.” Puutteen käsitteen vastustaminen on Deleuzen ja Guattarin tärkeimpiä freudilaisuuden ja marxilaisuuden kritiikkejä. Halu on todellista ja tuottavaa, mutta psykoanalyysi rajoittaa halun mielikuvitukseen ja fantasiaan. Deleuze ja Guattari eivät rajoita halua edes yksittäisen subjektin affektioihin, vaan se tulkitaan laajemmin (sitä voisi ehkä verrata Friedrich Nietzschen ”vallantahtoon” tai Baruch Spinozan conatukseen).
Kuten aikalaisensa R. D. Laing ja Wilhelm Reich ennen heitä, Deleuze ja Guattari liittävät toisiinsa psyykkisen ja sosiaalisen tukahduttamisen. Tässä viitekehyksessä he kuvaavat halun tuottavan luonteen eräänlaiseksi ”halukoneeksi”, joka toimii ”katkaisijana” toisten koneiden moneuden pyörittämässä kiertokulussa. Samalla ”halukone” tuottaa halun virtaa itsestään. Deleuze ja Guattari kirjoittavat monitoimiuniversumista, joka rakentuu näistä yhteen kytketyistä koneista: ”Halukoneita ei ole niiden laajemmalla tasolla muodostamien yhteiskunnallisten koneiden ulkopuolella; eikä yhteiskunnallisia koneita ole ilman halukoneita, jotka asuvat niissä pienemmällä tasolla.” Näin he vastustavat Freudin sublimaation käsitettä, joka johti dualismiin halukoneiden ja yhteiskunnallisen tuotannon välillä, mihin ansaan Laing ja Reich olivat joutuneet. Kirja on näin sekä freudilaisen ja lacanilaisen psykoanalyysin että freudo-marxismin kritiikki. Siinä ”epäinhimillinen molekulaarinen seksuaalisuus” korotetaan ”molaarisen” binaarisen seksuaalisuuden yläpuolelle: ”rakasteleminen ei ole yhdeksi tai edes kahdeksi tulemista vaan sadaksituhanneksi tulemista”. Deleuzen ja Guattarin käsitys seksuaalisuudesta ei rajoitu vain ”miehen” ja ”naisen” kategorioiden yhdistymiseen, vaan ”sadan tuhannen” halukoneen kytkösuniversumissaan tuottamien monisukupuolisten virtojen liitoksiin.
Kirjan freudilaisen oidipuskompleksin kritiikin varsinainen ”anti”-osa alkaa perhekolmiolle perustuvan yhteiskuntamallin esittelyllä. Kritisoimalla psykoanalyysin ”familialismia” (perhekeskeisyyttä) Deleuze ja Guattari haluavat osoittaa oidipaalisen perhemallin olevan eräänlainen organisaatiomeemi, joka valloittaa jäsenensä, tukahduttaa heidän halunsa ja luo heille komplekseja, jos se toimii yhteiskunnan organisaatiomallina. Sen sijaan, että käsittäisivät ”perheen” laajemman ”yhteiskunnallisen” tason sisältämäksi pienoistasoksi ja antaisivat perhekolmiolle loogisen etusijan Deleuze ja Guattari väittävät, että perhe pitäisi ”avata” yhteiskuntaan, kuten Henri Bergsonin ”avoimen” käsitteessä, ja että henkilösubjekteista koostuvan perheen ja yhteiskunnan välisen keinotekoisen vastakkainasettelun alta löytyy esiyksilöllisen halun ja yhteiskunnallisen tuotannon kytkös. Lisäksi he esittävät, että skitsofrenia äärimmäisenä mielentilana on sisäänrakennettu kapitalismiin ja että kapitalismi tuottaa ja vahvistaa neurooseja pitääkseen normaaliutta yllä. Deleuze ja Guattari kuitenkin tarkoittavat ”skitsofreniansa”, joka on deterritorialisaatiota, ei-kliiniseksi käsitteeksi ja asettavat sen lääketieteellistä ”skitsofreenisen” diagnoosia vastaan (toisin sanoen he eivät halua romantisoida ”mielisairauksia” vaan näyttää, kuten Foucault, että ne ovat aina toissijaisia suhteessa johonkin muuhun).
Elimetön ruumis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Deleuze ja Guattari alkavat Anti-Oidipuksessa kehittää Antonin Artaud’lta lainaamaansa käsitettä ”elimetön ruumis” (ransk. corps sans organes, lyh. CsO), joka tarkoittaa halun muuttuvaa yhteiskuntaruumista. Koska halu voi ottaa yhtä monta muotoa kuin on ihmisiä jotka toteuttavat sitä, sen täytyy löytää uusia kanavia ja erilaisia yhdistelmiä realisoidakseen itsensä, ja tekemällä näin se muodostaa aina CsO:n (esimerkiksi kapitalismissa CsO:n voi tulkita pääomaksi).
Myöhemmässä teoksessaan Mille plateaux’ssa (1980) Deleuze ja Guattari erottelevat kolme erilaista CsO:ta: sairas, tyhjä ja täysi. Karkeasti ottaen tyhjä CsO on Anti-Oidipuksen CsO. Tätä CsO:ta kutsutaan myös ”katatoniseksi”, koska se on täysin de-organisoitu: kaikki virrat ylittävät sen vapaasti, ilman esteitä, ilman ohjausta. Vaikka sen pinnalle voidaan tuottaa mikä tahansa halun muoto, tyhjä CsO ei ole tuottava, vaan se on ”antituotannon aluetta”. Täysi CsO on terve: se on tuottava, muttei jähmettynyt organisaatiossaan. Sairas CsO on jumittunut saman kuvion loputtomaan uusintamiseen.
Deterritorialisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka deterritorialisaation käsite (kuten useimmat Deleuzen & Guattarin käsitteet) liukuu tarkoituksellisesti alueelta toiselle ja tarkoittaa esimerkiksi mielenfilosofiassa, taloustieteessä ja geopolitiikassa hieman eri asioita, sen voi löyhästi määritellä liikkeeksi, joka suuntautuu poispäin tiukasti määrätystä hierarkkisesta, puumaisesta kontekstista, jonka tarkoitus on pakata asiat (käsitteet, objektit, jne.) erillisiin kategorioihin koodattuina ”merkityksineen”, ja kohti rihmastomaista moneuden ja virran vyöhykettä, missä merkitykset ja käytöt virtaavat vapaasti asioiden välissä. Deterritorialisaatiosta seuraa dynaaminen, jatkuvasti muuttuva, toisiinsa liitettyjen asioiden systeemi, jonka erilaiset rajat ovat sumeita. Deterritorialisaatio viittaa siis hajautumisen, hajaantumisen ja rajoista irrottautumisen prosesseihin.
Esimerkiksi voisi sanoa, että Suomi territorialisoitiin sen itsenäistyessä, deterritorialisoitiin osittain sen liittyessä EU:hun ja reterritorialisoitiin sitten osaksi EU:ta. Myös jälkiteollista työelämää voidaan luonnehtia jatkuvasti deterritorialisoituvaksi: yhä epävarmempien pätkä- ja etätöiden aikana tuottava työ irrottautuu kiinteistä työajoista ja -paikoista samalla kun yritykset heittelehtivät kelluvien pörssikurssien mukana.
Deterritorialisaatio liittyy läheisesti sellaisiin käsitteisiin kuin ”paon viiva”, ”destratifikaatio” ja ”ruumis ilman elimiä”, ja se määritellään joskus (kuten Mille plateaux’ssa) vaihtokelpoiseksi näiden termien kanssa. Ei ole selvää, onko tämä käsitteiden osittainen vaihdettavuus tarkoitettu hyvin abstraktiksi deterritorialisaation ilmentymäksi.
Deleuze ja Guattari arvelevat, että suhteellista deterritorialisaatiota seuraa dramaattinen reteterritorialisaatio, kun taas absoluuttinen deterritorialisaatio on vain absoluuttista deterritorialisaatiota ilman reterritorialisaatiota.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Deleuze, Gilles & Guattari, Félix: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. (Capitalisme et schizophrénie: L’anti-Œdipe, 1972.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Paradeigma-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto, 2007. ISBN 978-952-5169-51-5.
- Toivoniemi, Janne: Skitsoanalyysia keltanokille. Teoksessa Taira, Teemu & Väliaho, Pasi (toim.): Vastarintaa nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Turku: Eetos, 2004. ISBN 952-99461-0-4. uusittu verkkoversio
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Michel Foucault: Johdanto Anti-Oidipukseen.
- A Brief Outline of Anti-Oedipus. (englanniksi)
- Akseli Virtanen: Deleuze ja Guattari ja kapitalismin aksiomatiikka (Arkistoitu – Internet Archive).
- Paasonen, Markku: Kiihtyköön kapitalismi yli rajojensa. Helsingin sanomat 3.2.2008.