Gilles Deleuze

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Gilles Deleuze vuonna 1987.

Gilles Deleuze (18. tammikuuta 19254. marraskuuta 1995) oli ranskalainen filosofi, joka tuli tunnetuksi filosofian historian reunahahmojen luovista ja konstruktiivisista uudelleenluennoista sekä uuden ajattelun ja käsitteiden kehittämisestä. Deleuze kirjoitti filosofian lisäksi kirjallisuudesta, maalaustaiteesta, musiikista ja sosiologiasta. Hän kehitteli olemisen yksiäänisyyden, eron ja moneuden metafysiikkaa sekä tapahtuman filosofiaa ja pyrki kertomansa mukaan etsimään suurta Baruch Spinozan ja Friedrich Nietzschen ajattelun ykseyttä.

Deleuze harjoitti filosofiaa yli 40 vuotta, kirjoitti yli 20 teosta ja loi useita käsitteitä. Hän oli edelläkävijä muun muassa erojen, voimien ja rihmastojen ajattelussa. Deleuzen keskeisiä teoksia ovat uuden Nietzsche-tulkinnan aloittanut Nietzsche ja filosofia (Nietzsche et la philosophie, 1962) sekä eron ja toiston filosofiaa käsitellyt Différence et répétition (1968). Yhdessä Félix Guattarin kanssa julkaistut Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia (Capitalisme et schizophrénie tome 1: l'Anti-Oedipe, 1972) ja Mille plateaux (1980) taas toteuttivat todellista kokeellista filosofiaa luoden aivan uusia ajattelun tasoja.

Deleuzen kirjojen Différence et répétition (1968) ja Logique du sens (1969) jälkeen Michel Foucault julisti, että "kenties yhtenä päivänä tätä vuosisataa kutsutaan deleuzeläiseksi". [1] (Deleuzen mielestä Foucault'n kommentti oli "vain vitsi, jonka tarkoitus oli saada meistä pitävät ihmiset nauramaan ja muut raivostumaan").[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deleuze syntyi Pariisissa, jossa vietti lähes koko elämänsä harrastaen ajatusmatkailua. Hänen isänsä oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, ja hänen veljensä tapettiin matkalla Auschwitziin. Deleuze vietti sodan Normandiassa, josta palasi vuosiksi 1944–1948 Pariisiin Sorbonnen yliopistoon opiskelemaan filosofiaa opiskelutovereinaan myöhemmin tunnetuiksi tulleet Francois Châtelet ja Michel Tournier. Deleuze sai opetusta arvostetuilta filosofian historian tutkijoilta, kuten Hegel-tuntija Jean Hyppolitelta ja tieteenfilosofi Georges Canguilhemilta. Näinä vuosina sai alkunsa Deleuzen loppuelämän kestävä kiinnostus toisaalta filosofian historian kanonisiin huippuhahmoihin ja toisaalta akateemisen maailman ulkopuolella toimiviin aktivisteihin ja intellektuelleihin, kuten Jean-Paul Sartreen, jota Deleuze kerran kutsui oppi-isäkseen[3].

Deleuze opetti eri lukioissa vuoteen 1957 asti, jolloin otti vastaan viran Sorbonnessa. Ensimmäisen kirjansa, Humea käsittelevän monografian Empirisme et subjectivité, hän julkaisi vuonna 1953. Vuonna 1956 hän meni naimisiin D. H. Lawrence -kääntäjä Denise Paul "Fanny" Grandjouanin kanssa. Vuodesta 1960 vuoteen 1964 Deleuzella oli virka Centre National de Recherche Scientifique’issa. Tänä aikana hän julkaisi kirjat Nietzschestä, Kantista ja Proustista sekä tutustui Michel Foucault'hon. Vuosina 1964–1969 Deleuze toimi professorina Lyonin yliopistossa. Vuonna 1968 hän julkaisi väitöstutkintoonsa kuuluvat kirjat Différence et répétition ja Spinoza et le problème de l'expression.

Vuonna 1969 Deleuze sai viran Pariisin VIII yliopistosta Vincennesistä, joka oli kokeellinen, opetustapojen mullistamista yrittänyt antiautoritaarinen koulu. Vincennesissä opettivat myös sellaiset intellektuellit kuin Foucault (joka suositteli Deleuzen palkkaamista) ja psykoanalyytikko Félix Guattari, joista tuli Deleuzen kanssa vuoden 1968 toukokuun tärkeimpiä teoreetikoita. Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus sai erityisen paljon lukijoita sen nuoren ja radikaalin sivistyneen väestön piiristä, joka oli innolla ottanut osaa opiskelijoiden ja työläisten vuoden 1968 radikaaliin liikehdintään. Yhteistyö Guattarin kanssa myös politisoi Deleuzen, joka 1970-luvulta alkaen osallistui aktivistina mielenosoituksiin, Michel Foucault'n perustamaan vankien tukiryhmään ja poliittisiin keskusteluihin. Viimeisinä vuosinaan Deleuze luennoi ja kirjoitti erityisesti elokuvasta, maalaustaiteesta ja kirjallisuudesta.

Deleuze opetti Vincennesissä vuoteen 1987 asti, jolloin jäi eläkkeelle. Viimeisinä vuosinaan Deleuze julkaisi vielä teokset Foucault'sta ja Leibnizista sekä yhdessä Guattarin kanssa metafilosofian modernin klassikon Mitä filosofia on?

Ketjutupakoitsija kun oli, Deleuze sairastui keuhkosyöpään. Vaikka häneltä poistettiin toinen keuhko, sairaus levisi muihin hengityselimiin. Deleuzelle tehtiin trakeostomia, hän menetti puhekykynsä ja tunsi olevansa kahlittu hengityslaitteeseen "kuin koira". Viimeisinä vuosina kirjoittaminenkin oli hänelle hyvin työlästä. Vuonna 1995 Deleuze teki itsemurhan hyppäämällä asuntonsa ikkunasta.[4]

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deleuzen teokset jakaantuvat kahteen ryhmään: ensimmäiseen kuuluvat uuden ajan filosofeja (Spinoza, Leibniz, Hume, Kant, Nietzsche, Bergson, Foucault), taiteilijoita (Francis Bacon) ja kirjailijoita (Proust, Kafka) uudelleen lukevat analyysit, toiseen taas käsitteiden (esimerkiksi ero, merkitys/mieli, tapahtuma, skitsofrenia, elokuva, filosofia) ympärille sommitellut eklektis-filosofiset suurteokset, joista kuuluisa ’’Kapitalismi ja skitsofrenia’’ –sarja (1972–1980) on kirjoitettu Félix Guattarin kanssa. Tietyt teemat kuitenkin toistuvat ja varioituvat läpi Deleuzen tuotannon.

Erojen metafysiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deleuzen varhaistuotannon (ennen Guattarin kanssa tapahtunutta yhteistyötä eli ennen vuotta 1972 kirjoitetut teokset) filosofinen projekti voidaan karkeasti tiivistää systemaattiseksi yritykseksi kääntää perinteisen metafysiikan olettama identiteetin ja eron (différence) suhde toisin päin. Perinteisesti eron on nähty olevan johdettavissa identiteetistä: esimerkiksi sanoa, että ”X eroaa Y:stä” edellyttää X:n ja Y:n, joilla on ainakin jossain määrin vakaa ja itsenäinen identiteetti. Tätä vastaan Deleuze väittää, että jokainen identiteetti syntyy "eron vaikutuksesta". Identiteetit eivät ole loogisesti tai metafyysisesti ensisijaisia suhteessa eroon, Deleuze argumentoi, ”ottaen huomioon, että saman lajiin kuuluvien olioiden välillä on olemassa luontoa koskevia eroja”. [5] Tämä tarkoittaa, että kahden olion väittäminen “samaksi” hämärtää kahden olion edellyttämän eron. Ilmenevät identiteetit, kuten X, koostuvat erojen loputtomista sarjoista, joissa X = ero x:n ja x:n välillä, ja x = ero … ja … välillä, jne. Erojen jakautuminen jatkuu loputtomiin. Deleuze väittää, että kohdataksemme todellisuuden meidän täytyy kohdata oliot täsmälleen sellaisina kuin ne ovat, ja että kaikki identiteettikäsiteet (muodot, kategoriat, samankaltaisuudet, apperseption ykseydet, predikaatit jne.) epäonnistuvat erojen itsessään tavoittamisessa. ”Filosofialla voi olla positiivinen ja suora suhde olioihin vain, jos se yrittää kohdata olion itsensä sen mukaan, mitä se on, sen erossa kaikesta mitä se ei ole, toisin sanoen sen ’sisäisessä erossa’.” [6]

Kantin ja Bergsonin tavoin Deleuze pitää perinteisiä käsityksiä ajasta ja avaruudesta subjektin säätäminä yhdistävinä kategorioina eli identiteetin muotoina. Hänen mukaansa puhdas ero ei ole ajallista eikä avaruudellista, vaan ideaalista; Deleuze kutsuu puhdasta eroa ”virtuaaliseksi”. (Käsite ei viittaa tietokoneiden ”virtuaalitodellisuuteen”, vaan Proustin määritelmään menneisyydestä: se on todellinen mutta ei aktuaalinen, ideaalinen mutta ei abstrakti.) [7] Deleuzen virtuaaliset muodot muistuttavat ensinäkymältä Platonin ideoita ja Kantin kategorioita, mutta toisin kuin Platonilla ja Kantilla, ne eivät ole alkuperäisiä olioita, malleja tai kokemukselle transsendentteja, vaan ne ovat aktuaalisen kokemuksen ehtoja, siis sisäinen ero itsessään. ”Niiden [ehtojen] muodostama käsite on identtinen objektinsa kanssa.” [8] Deleuzeläinen eron käsite ei ole minkään koetun asian haamumainen abstraktio, vaan todellinen differentiaalisten suhteiden systeemi, joka luo aktuaalisia tiloja, aikoja ja tuntemuksia. [9]

Näin Deleuze voi toisinaan kutsua filosofiaansa “transsendentaaliseksi empirismiksi”, viitaten Kantin lisäksi Schellingiin. Kantin transsendentaalisessa idealismissa kokemus voi olla mielekästä vain aistimellisuuden muotojen (aika ja avaruus) ja ymmärryksen kategorioiden (kuten kausaalisuuden) järjestämänä. Jos tällaiset käsitteet otetaan pois kokemuksen kontekstista, syntyy Kantin mukaan vietteleviä mutta tyhjiä metafyysisiä uskomuksia. (Esimerkiksi kausaalisuuden ulottaminen mahdollisen kokemuksen rajojen yli tuottaa todistamatonta spekulaatiota ensimmäisestä syystä.) Deleuze kääntää kantilaisen järjestyksen: kokemus ylittää käsitteemme tuomalla ilmi uutuuksia, ja tämä raaka kokemus erosta aktualisoi idean, joka ei ole aikaisempien kategorioidemme kahlehtima, ja pakottaa meidät näin keksimään uusia tapoja ajatella (ks. Deleuzen tietoteoria).

Samalla Deleuze väittää olemisen olevan “yksiäänistä”, jokseenkin samassa mielessä kuin Spinozan ”substanssi” on yksiääninen. Deleuze lainaa ontologisen yksiäänisyyden (engl. univocity) käsitteen keskiaikaiselta filosofi Johannes Duns Scotukselta. Keskiajan Jumalaa koskevissa väittelyissä monet tunnetut teologit ja ajattelijat (kuten Tuomas Akvinolainen) olivat sitä mieltä, että sanottaessa ”Jumala on hyvä” Jumalan hyvyys on vain analogista suhteessa ihmisen hyvyyteen. Sen sijaan Scotus esitti, että lauseissa ”Jumala on hyvä” ja ”Maija on hyvä” on kyseessä täysin sama hyvyys. Tämä tarkoittaa, että Jumalan ja meidän välillä on vain aste-ero ja että ominaisuuksia kuten hyvyys, voima, järki jne. sovelletaan yksiäänisesti riippumatta siitä, puhutaanko Jumalasta, ihmisestä vai kirpusta.

Deleuze omaksuu opin yksiäänisyydestä voidakseen esittää, että oleminen on yksiäänisesti eroa. ”Yksiäänisyys ei kuitenkaan tarkoita, että erot ovat ja että niiden täytyy olla: oleminen on eroa [- -]. Lisäksi, ei ole niin, että me olisimme yksiäänisiä olemisessa, joka ei ole yksiääninen; me ja meidän yksilöllisyytemme pysyy samaäänisenä yksiäänisessä olemisessa ja yksiääniselle olemiselle.” [10] Tässä Deleuze soveltaa Spinozaa, jonka mukaan kaikki asiat, jotka ovat olemassa, ovat yhden substanssin (Jumalan tai luonnon) modifikaatioita. Deleuzelle tämä yksi ja ainoa substanssi on jatkuvasti eroava ja eroja luova (differoiva) prosessi, origamikosmos, joka taittuu aina kiinni, auki ja jälleen kiinni tuottaen rajatonta "erojen leikkiä". Deleuze tiivistää ontologiansa paradoksaaliseen kaavaan: ”pluralismi = monismia”. [11]

Différence et répétition on Deleuzen laajin ja systemaattisin yritys työstää tällaisen metafysiikan yksityiskohtia. Vastaavia ajatuksia löytyy lisäksi muualta hänen tuotannostaan. Esimerkiksi teoksessa Nietzsche ja filosofia todellisuus on voimien leikkiä, Anti-Oidipuksessa ”ruumis ilman elimiä” ja Mitä filosofia on? -teoksessa ”immanenssin taso” tai ”kaaosmos”. Alun perin Deleuze omaksui eron käsitteen Bergsonilta (le Bergsonisme, 1966).

Tietoteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deleuzen omaperäinen metafysiikka johtaa yhtä omaperäiseen tietoteoriaan, jota hän kutsuu ”ajattelun kuvan” muuttamiseksi. Deleuzen mukaan perinteinen ajattelun kuva, muun muassa Aristoteleen, Descartesin ja Husserlin omaksuma, ymmärtää ajattelemisen väärällä tavalla melko ongelmattomaksi toiminnaksi. Totuus voi olla kiven alla – se saattaa edellyttää puhtaalle teorisoinnille, ankaralle laskelmoinnille tai systemaattiselle epäilylle omistettua elämää – mutta ajattelu kykenee silti, ainakin periaatteessa, löytämään oikeat faktat, muodot, ideat jne. oikealla tavalla. Perinteinen ajattelun kuva voi myöntää, että saattaa olla käytännössä mahdotonta saavuttaa puolueetonta ”Jumalan objektiivista näkökulmaa” asioihin, mutta tämä on silti asetettu ideaaliksi: pyyteetön tiedon tavoittelu, joka tuottaa määrätyn, pysyvän totuuden, terveen järjen järjestelmällisen laajennuksen. Deleuze hylkää tämän näkemyksen, koska se peittää todellisuutta luovan eroavan virtauksen, kiertokulun ja epävakauden, ja esittää sen sijaan, että aito ajattelu liittyy todellisuuden väkivaltaiseen kohtaamiseen ja vakiintuneiden kategorioiden repeytymiseen, vieraiden ja uusien erojen kohtaamiseen. Totuus muuttaa tapaamme ajatella; se muuttaa sitä, mitä ajattelemme mahdolliseksi. Hylkäämällä oletuksen, että ajattelulla olisi jonkinlainen luonnollinen kyky tunnistaa totuus, voimme Deleuzen mukaan tavoittaa ”ajattelun ilman kuvaa”, ajattelun, jota määrittävät ongelmat eikä niiden ratkaiseminen. Aidosti itsenäinen ajattelu on niin luovaa, että se valmistaa itse omat käsitteensä, jotka liittyvät ajattelun itse luomiin ongelmiin eivätkä valmiiksi tarjoiltuihin oppikirjakysymyksiin.

Deleuzen erikoiset tulkinnat filosofian historiasta juontavat juurensa tästä tietoteoreettisesta näkökulmasta. Filosofin tulkitseminen ei enää tarkoita yhden oikean tulkinnan etsimistä, vaan sen esittämistä, miten filosofi yrittää tulla toimeen todellisuuden ongelmallisen luonteen kanssa. ”Filosofit esittävät uusia käsitteitä, selittävät niitä, mutta eivät kerro - ainakaan täydellisesti - niistä ongelmista, joihin nämä käsitteet vastaavat. [- -] Filosofian historian ei pidä esittää, mitä filosofi sanoo, vaan se, mitä hän välttämättä ilmaisee rivien välissä, se, mitä hän ei sanonut, mutta joka on kuitenkin läsnä hänen sanomassaan.” [12]

Samoin Deleuze ei näe filosofiaa totuuden, järjen tai universaalien ikuiseksi tavoitteluksi, vaan määrittelee filosofian “käsitteiden luomiseksi”. Deleuzelle käsitteet eivät ole identiteetin ehtoja tai propositioita, vaan metafyysisiä konstruktioita, jotka rajaavat ajattelemisen alueen, kuten tekevät Platonin ideat, Descartesin cogito tai Kantin teoria mielen kyvyistä. Filosofinen käsite ”asettaa itsensä ja objektinsa samalla hetkellä kun se luodaan”. [13] Deleuzen näkökulmasta filosofia muistuttaa siis enemmän käytännöllistä tai taiteellista tuottamista ja luomista kuin tarkkaa ja tieteellistä, jo olemassa olevan maailman kuvaamista (kuten Locken tai Quinen perinteissä).

Myöhemmissä teoksissaan (noin vuodesta 1981 eteenpäin) Deleuze tekee tarkan erottelun taiteen, filosofian ja tieteen välille. Jokainen kolmesta on oma alansa, joka kartoittaa todellisuutta hyvin erilaisella tavalla kuin toiset. Siinä missä filosofia on käsitteiden luomista, taiteet luovat uusia kvalitatiivisia aistimusten ja tuntemusten yhdistelmiä (Deleuzen kielellä ”perseptio- ja affektisommitelmia”), ja tieteet luovat funktioita eli teorioita, jotka perustuvat määrätyille viitepisteille, kuten esimerkiksi valonnopeudelle tai absoluuttisille nollapisteelle (Deleuze kutsuu niitä ”funktiiveiksi”). Deleuzen mukaan mikään näistä kolmesta lajista ei ole ensisijainen toisiin nähden: ne ovat erilaisia tapoja jäsentää metafyysinen prosessi, ”erillisiä melodisia viivoja, jotka leikkivät jatkuvasti keskenään”. [14] Filosofia, taide ja tiede ovat tasavertaisesti ja olennaisesti luovia ja käytännöllisiä. Sen sijaan, että kysyisimme: ”Onko se tosi?” Deleuze väittää, että on parempi esittää kysymyksiä, kuten: ”Mitä se tekee?” tai: ”Miten se toimii?”

Arvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etiikan ja politiikan filosofiassaan Deleuze soveltaa jälleen Spinozaa, tosin hyvin nietzscheläisesti viritettynä. Klassisen liberalismin yhteiskuntamallissa moraali alkaa yksilöistä, joilla on abstrakteja luonnonoikeuksia tai itsensä tai jumalan asettamia velvollisuuksia. Deleuze hyökkää identiteetille perustuvaa metafysiikkaa vastaan ja kritisoi yksilön käsitettä erojen pysäyttämisestä (kuten sanan ’’individual’’ etymologia osoittaa: in-dividuaali, jakamaton). Spinozan ja Nietzschen eettisen naturalismin ohjaamana Deleuze ymmärtää yksilöt ja heidän moraalinsa esiyksilöllisten halujen ja voimien järjestelmän tuotteeksi.

“Kapitalismin ja skitsofrenian” kahdessa osassa Deleuze ja Guattari kuvaavat historian halutuotannon (käsite, joka yhdistää freudilaiset vietit ja marxilaisen työn) hyydyttämiseksi ja alistamiseksi modernin yksilön (joka on tyypillisesti neuroottinen ja alistettu), kansallisvaltion (jatkuvan kontrollin yhteiskunnan) ja kapitalismin (infantilisoivaksi kulutukseksi kesytetyn anarkian) muotoon. Marxia seuraten Deleuze (ja Guattari) pitää kapitalismin aiheuttamaa perinteisten sosiaalisten hierarkioiden tuhoa tervetulleena ja vapauttavana, mutta vastustaa kapitalistista taipumusta sitoa kaikki arvot rahan virtaan ja homogenisoida erot markkinoiden mukaan.

Kuinka Deleuze sitten yhdistää pessimistiset diagnoosinsa ja Spinozan ja Nietzschen eettisen naturalismin? Deleuze väittää arvojen olevan sisäisiä eli immanentteja: hyvän elämän eläminen tarkoittaa omien kykyjensä ilmaisemista täysille, oman potentiaalinsa äärirajoille menemistä, eikä sillä ole mitään tekemistä epäempiirisillä, transsendenteilla kriteereillä arvioimisen kanssa. Moderni yhteiskunta latistaa eron ja vieraannuttaa ihmiset heidän kyvyistään. Myöntääksemme todellisuuden, joka on erojen ja muutosten virtaus, meidän täytyy kaataa vakiintuneet identiteetit nurin ja tulla kaikeksi siksi, miksi voimme tulla – vaikka emme voikaan etukäteen tietää, mitä se on.

Deleuzen käytännöllisen filosofian huipentuma on siten luominen. ”Tässä on ehkä sen salaisuus: tehdä olemassa olevaksi, ei tuomita. Arvostelman langettaminen on inhottavaa, mutta ei siksi, että kaikki on samanarvoista, vaan päinvastoin siksi, että kaikki, mikä pätee, pystyy kehittymään kukoistukseen ja erottautumaan joukosta pelkästään uhmaamalla tuomiota. Mikä asiantuntija-arvostelma voisi osua syntyvään taideteokseen?” [15]

Tulkinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deleuzen filosofeja ja taiteilijoita koskevat tutkimukset ovat tarkoituksellisen toisinajattelevia. Esimerkiksi teoksessaan Nietzsche ja filosofia Deleuze väittää Nietzschen Moraalin alkuperästä olevan systemaattinen vastaus Kantin Puhtaan järjen kritiikkiin. Väite vähintääkin hämmästyttänee jokaista, joka on lukenut kummatkin teokset: Nietzsche ei teoksessaan mainitse Kantin ensimmäistä kritiikkiä, ja Moraalin alkuperän moraaliset teemat ovat kaukana Kantin tietoteoreettisesta painotuksesta. Samoin Deleuze väittää yksiäänisyyden olevan Spinozan filosofian pääperiaate siitä huolimatta, että käsite puuttuu täysin kaikista Spinozan teoksista.

Deleuze kuvasi filosofista tulkintametodiaan kuuluisasti termillä enculage, tarkoittaen tapaansa hiipiä jonkun kirjoittajan taakse, hedelmöittää tämä ja tuottaa jälkeläisiä, jotka ovat tunnistettavissa kirjoittajan omiksi mutta jotka ovat silti hirviömäisiä ja erilaisia. [16] Deleuzen moninaiset analyysit kannattaa siis ymmärtää Deleuzen omien filosofisten näkemysten ilmaisuiksi ja uusien käsitteiden uuttamiseksi, eikä uskollisiksi yrityksiksi esittää ”mitä Nietzsche todella sanoi”. Deleuzeläinen vatsasta puhumisen metodi ei niinkään ole tarkoituksellista väärintulkintaa, vaan esimerkki luovuudesta, jota filosofian tulisi Deleuzen mukaan toteuttaa. Tätä voisi verrata maalaustaiteessa Baconin teokseen Study after Velasquez[17] – ei ole järkeä sanoa, että Bacon ”ymmärtää Velasquezin väärin”. (Deleuze saattaa käyttää matemaattisia tai tieteellisiä käsitteitä vastaavalla tavalla, mitä kaikki kriitikot eivät ehkä ole käsittäneet.)

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Empirisme et subjectivité (1953).
  • Nietzsche et la philosophie (suom. Nietzsche ja filosofia, 1962).
  • La philosophie critique de Kant (suom. Kantin kriittinen filosofia, 1963).
  • Proust et les signes (1964, 2nd ed. 1970).
  • Le Bergsonisme (1966).
  • Présentation de Sacher-Masoch (1967).
  • Différence et répétition (1968).
  • Spinoza et le problème de l'expression (1968).
  • Logique du sens (1969).
  • Spinoza - Philosophie pratique (1970, 2nd ed. 1981).
  • Dialogues (1977, 2nd ed. 1996, with Claire Parnet).
  • Superpositions (1979).
  • Francis Bacon - Logique de la sensation (1981).
  • Cinéma I: L'image-mouvement (1983).
  • Cinéma II: L'image-temps (1985).
  • Foucault (1986).
  • Le pli - Leibniz et le baroque (1988).
  • Périclès et Verdi: La philosophie de Francois Châtelet (1988).
  • Pourparlers (1990).
  • Critique et clinique (1993). (suom. Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 2007).
  • Pure Immanence (2000).
  • L'île déserte et autres textes (2002).
  • Deux régimes de fous et autres textes (2004).

Yhdessä Félix Guattarin knssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Capitalisme et Schizophrénie 1. L'Anti-Œdipe (suom. Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia, 1972).
  • Kafka: Pour une Littérature Mineure. (1975).
  • Rhizome. (1976).
  • Nomadology: The War Machine. (1986).
  • Capitalisme et Schizophrénie 2. Mille Plateaux. (1980).
  • Mitä filosofia on? (Qu'est ce que c'est la philosophie?, 1991).

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nietzsche ja filosofia. (Nietzsche et la philosophie, 1962.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Summa, 2005. ISBN 952-5418-06-5.
  • Kantin kriittinen filosofia. (La philosophie critique de Kant, 1963.) Suomentanut Julius Telivuo. Helsinki: Tutkijaliitto, 2010. ISBN 978-952-5169-72-0.
  • Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia. (Capitalisme et schizophrénie: L’anti-Œdipe, 1972.) Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto, 2007. ISBN 978-952-5169-51-5.
  • Autiomaa: Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. Toimittaneet Jussi Kotkavirta, Keijo Rahkonen ja Jussi Vähämäki. Gaudeamus, 1992. ISBN 951-662-541-X.
  • Mitä filosofia on?. (Qu’est-ce que la philosophie?, 1991.) Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Suomentanut Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus, 1993. ISBN 951-662-568-1.
  • Haastatteluja: Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin haastatteluja ja kirjoituksia. Suomennokset valikoitu alkuteoksista Pourparlers (1990) ja Dialogues (1977, toinen laitos 1996, Claire Parnet'n kanssa). Suomentaneet Anna Helle ym. Esipuhe: Jussi Vähämäki. Toimittaneet Anna Helle, Vappu Helmisaari ja Jussi Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto, 2005. ISBN 952-5169-22-7.
  • Kriittisiä ja kliinisiä esseitä. (Critique et clinique, 1993.) Suomentaneet Anna Helle, Merja Hintsa ja Pia Sivenius. Helsinki: Tutkijaliitto, 2007. ISBN 978-952-5169-48-5.

Suomennettuja esseitä internetissä:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Foucault, "Theatrum Philosophicum", Critique 282, s. 885.
  2. Negotiations, s. 4.
  3. "He Was My Teacher", teoksessa Desert Islands.
  4. Continental Philosophy Review, Volume 29, Number 3, July 1996, s. 235-249. Sairauden on väitetty olevan myös tuberkuloosi.
  5. “… given that there exist differences of nature between things of the same genus.” “Bergson's Conception of Difference”, kokoelmassa Desert Islands, s. 33.
  6. Desert Islands, s. 32.
  7. Kadonnutta aikaa etsimässä, luku III, ks. neljäs rivi alhaalta
  8. Desert Islands, s. 36.
  9. Ks. “The Method of Dramatization” kokoelmassa Desert Island ja “Actual and Virtual” teoksessa Dialogues.
  10. Difference and Repetition, s. 39.
  11. Ks. ”'Rihmasto”, teoksessa Autiomaa.
  12. Haastatteluja, s. 74, suomennosta muutettu.
  13. Mitä filosofia on?, s. 22.
  14. Negotiations, s. 125.
  15. Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, s. 207.
  16. Negotiations, s. 6.
  17. Study After Velasquez¹s Portrait of Pope Innocent X

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marrati, Paola: Gilles Deleuze: Cimena and Philosophy. (Gilles Deleuze: Cinéma et philosophie, 2003.) Translated by Alisa Hartz. Baltimere: The Johns Hopkins University Press, 2008. ISBN 978-0-8018-8802-1.
  • Taira, Teemu & Väliaho, Pasi (toim.): Vastarintaa nykyisyydelle: Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Eetos-julkaisuja 1. Turku: Eetos, 2004. ISBN 952-99461-0-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä artikkeli on osa Nykyaikaiset filosofit -sarjaa
Analyyttiset filosofit:
William Alston | Simon Blackburn | Ned Block | J. Budziszewski | David Chalmers | Patricia Churchland | Paul Churchland | Donald Davidson | Daniel Dennett | Jerry Fodor | Susan Haack | Jaakko Hintikka | Jaegwon Kim | Saul Kripke | Thomas Kuhn | Bryan Magee | Ruth Barcan Marcus | Colin McGinn | Bradley Monton | Thomas Nagel | Robert Nozick | Martha Nussbaum | Alvin Plantinga | Karl Popper | Hilary Putnam | W. V. Quine | John Rawls | Richard Rorty | Roger Scruton | John Searle | Peter Singer | David Stove | Eleonore Stump | Charles Taylor | Nicholas Wolterstorff | Georg Henrik von Wright
Mannermaiset filosofit:
Louis Althusser | Giorgio Agamben | Roland Barthes | Jean Baudrillard | Isaiah Berlin | Maurice Blanchot | Pierre Bourdieu | Hélène Cixous | Guy Debord | Gilles Deleuze | Jacques Derrida | Herman Dooyeweerd | Michel Foucault | Hans-Georg Gadamer | Jürgen Habermas | Werner Hamacher | Luce Irigaray | Julia Kristeva | Henri Lefebvre | Claude Lévi-Strauss | Emmanuel Lévinas | Jean-François Lyotard | Paul de Man | Jean-Luc Nancy | Antonio Negri | Paul Ricoeur | Michel Serres | Paul Virilio | Slavoj Žižek