Andrei Osterman

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Andrei Osterman, tuntemattoman tekijän maalaama muotokuva.

Heinrich Johann Friedrich Ostermann (ven. Андрей Иванович Остерман, Andrei Ivanovitš Osterman; 9. kesäkuuta (J: 30. toukokuuta) 1686 Bochum, Westfalen31. toukokuuta (J: 20. toukokuuta) 1747 Berjozovo, Siperia) oli saksalaissyntyinen Venäjän keisarikunnan palvelukseen asettunut kreivi ja valtiomies, joka johti Venäjän ulkopolitiikkaa vuosina 1725–1740.[1]

Ostermanin isä oli bochumilainen kirkkoherra. Hän opiskeli aluksi Jenan yliopistossa, mutta tapettuaan kaksintaistelussa vastustajansa hän pakeni Amsterdamiin. Venäläinen vara-amiraali Cornelius Cruys palkkasi hänet vuonna 1704 sihteerikseen, ja hän siirtyi näin Venäjälle. Cruys suositteli Ostermania tsaari Pietari Suurelle, joka otti hänet kansliaansa.[2] Osterman nimitettiin 1708 ulkoministeriöön tulkiksi ja hän sai 1710 sihteerin arvon.[1] Hän osallistui vuonna 1711 Prutin rauhansopimuksen neuvotteluun turkkilaisten kanssa ja johti 1718–1719 Ahvenanmaalla Ruotsin kanssa käytyjä rauhanneuvotteluja, joiden tarkoituksena oli Suuren Pohjan sodan päättäminen.[2][1] Heinäkuussa 1719 Osterman lähetettiin Tukholmaan mukanaan rauhantarjous Ruotsin kuningas Fredrik I:lle, mutta se ei vielä tällä kertaa toteutunut. Suuren Pohjan sodan vuonna 1721 päättäneisiin Uudenkaupungin rauhanneuvotteluihin Osterman osallistui Venäjän valtuutettuna. Samana vuonna hänet palkittiin paronin arvolla.[2] Vuonna 1723 Osterman allekirjoitti Persian kanssa sopimuksen, jolla Venäjä sai lisäalueita Kaspianmeren rannikolta, muun muassa Bakun ja Derbentin kaupungit. Tästä hyvästä Pietari Suuri nimitti hänet ulkoministeriönsä varajohtajaksi.[1]

Pietari Suuren kuoltua vuonna 1725 Venäjän hallitsijaksi tuli Katariina I, joka nimitti Ostermanin varakansleriksi ja antoi hänen vastuulleen kruununprinssi Pietarin kasvatuksen. Ostermanista tuli myös hallitusasioista vastanneen salaneuvoston jäsen, valtakunnan postilaitoksen johtaja ja kauppakomission puheenjohtaja. Käytännössä hän sai ulkopolitiikan johtoaseman ja vahvan otteen myös talousasioissa. Katariinan tahdosta Osterman johti holhoojahallitusta vuosina 1727–1730 hallitsijana toimineen Pietari II:n alaikäisyyden aikana. Dolgorukovin suvun edustajat onnistuivat työntämään hänet hetkeksi syrjään, eikä hän osallistunut vuonna 1730 kuolleen Pietarin seuraajan valintaan. Osterman kuitenkin auttoi uudeksi hallitsijaksi valittua keisarinna Annaa saavuttamaan yksinvaltaisen aseman, ja palkkiona Anna nimitti hänet 1731 johtavaksi ministerikseen ja antoi hänelle kruunajaistensa yhteydessä kreivin arvon. Annan hallitsijakautena 1730–1740 Osterman johti edelleen Venäjän ulkopolitiikkaa.[1][2] Tuona aikana Venäjä liittoutui Itävallan kanssa, osallistui 1733–1738 Puolan perimyssotaan ja kävi samanaikaisesti 1735–1739 sodan Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Viimeksi mainittu sota ei tuonut Venäjälle kovin laajoja valloituksia lukuun ottamatta maa-aluetta Bugin ja Donetsin välillä. Lisäksi Venäjä joutui 1732 luovuttamaan joitain alueita takaisin Persialle.[1]

Keisarinna Annan kuoltua vuonna 1740 Osterman ja sotamarsalkka Burkhard Christoph von Münnich syrjäyttivät yhdessä Ernst Johann von Bironin, joka oli nimetty alaikäisen Iivana VI:n sijaishallitsijaksi.[1] Uudeksi sijaishallitsijaksi tullut Anna Leopoldovna antoi Ostermanille kenraaliamiraalin arvon, ja hän säilytti toistaiseksi valtansa.[2] Osterman ja Münnich ajautuivat kuitenkin kilpailemaan vallasta, mikä heikensi molempia. Joulukuussa 1741 Pietari Suuren tytär Elisabet kaappasi vallan Ostermanin Itävaltaan suuntaunutta ulkopolitiikkaa vastustaneen Ranskan suurlähettilään Jacques-Joachim de La Chétardien tuella. Iivana VI, sijaishallitsija Anna ja hänen johtavat saksalaiset neuvonantajansa syöstiin kaikki vallasta.[1] Syrjäytetty Osterman tuomittiin aluksi kuolemaan teilaamalla, mutta rangaistus lievennettiin armahduksella elinikäiseksi karkotukseksi Siperiaan. Hän kuoli Siperiassa muutamaa vuotta myöhemmin.[2][1]

Andrei Ostermanin poika Ivan Osterman toimi diplomaattina ja kohosi 1700-luvun lopulla valtakunnan varakansleriksi ja kansleriksi.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Andrey Ivanovich, Count Osterman (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 13.3.2014.
  2. a b c d e f g Nordisk familjebok (1914), s. 1054–1055 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 13.3.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]