Alankomaiden maantiede
| Alankomaiden maantiede | |
|---|---|
 Alankomaat satelliittikuvassa |
|
| Maanosa | Eurooppa |
| Naapurimaat | Saksa ja Belgia |
| Tilastot | |
| Pinta-ala | 41 543 km² |
| – Sisävesi | 7 643 km² (18,41 %) |
| Rantaviiva | 451 km |
| Rajan pituus | 1 027 km |
| Ennätykset | |
| Korkein kohta | Vaalserberg, 322,7 m |
| Matalin kohta | Zuidplaspolder, -7 m |
| Pisin joki | Rein, 1 230 km |
| Suurin järvi | IJsselmeer, 1 250 km² |
| Ilmasto | |
| Ilmasto | meri-ilmasto |
| Luonnonvarat | |
| Luonnonvarat | maaöljy, maakaasu, turve |
Alankomaiden maantiede keskittyy valtion Euroopassa sijaitsevaan osaan, joka ulottuu leveyspiiriltä 50° leveyspiirille 54° N, ja pituuspiirien 3° ja 8° E välille.
Alankomaille ominaista on maanpinnan tasaisuus. Mäkisiä maisemia löytää vain maan keski- sekä kaakkoisosista. Jääkausi on myös muokannut selänteitä, kuten Hondsrug Drenthessä sekä kukkuloita Nijmegenin, Sallandin, Twenten ja Utrechtse Heuvelrugin lähistöllä. Alankomaat kuuluu temperaattiseen lehtimetsävyöhykkeeseen. Metsiä on vain vähän, ja ne on suurimmaksi osaksi hakattu pois viljelymaiden ja asutuksen tieltä. Luonnonsuojelualueiden metsissä kasvaa pyökkejä, koivuja, leppää, tammea, saarnea ja jalavia. Havupuita kasvaa lähinnä istutettuina.
Pinnanmuodostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suunnilleen puolet maan pinta-alasta on alle metrin korkeudella merenpinnasta, ja suuri osa siitä on merenpinnan alapuolella. Mittavat pengerrakennelmat ja dyynimuodostumat suojaavat näitä alueita tulvilta. Monia vedenpumppausasemia tarvitaan pitämään alueet kuivina. Maan korkein kohta Vaalserberg maan kaakkoisimmassa pisteessä on 322,7 metriä merenpinnan yläpuolella ja se kuuluu Ardennien vuoristoon.[1] Suuri osa Alankomaista, esimerkiksi koko Flevolandin provinssi (jossa sijaitsee maailman suurin tekosaari), on muodostettu valtaamalla merestä alaa patoamalla. Näin kuivattamalla on syntynyt polderi.
Alankomaiden vanhimmat kivet ovat peräisin kivihiilikaudelta. Slochterenin alueella kivihiilikauden kerrostuman pintakerros on hiekkakiveä. Alue tunnetaan maakaasuesiintymistään. Permikauden loppupuolella Alankomaiden pohjoisosiin muodostui suuria vuorisuolaesiintymiä.[2]
Triaskauden jälkeen alkoi 20 miljoonaa vuotta kestänyt vaihe, jolloin syntyi sedimenttikiviä. Osa niistä sisältää öljyä, ja tällöin syntyivät öljykentät Pohjanmeren alle. Liitukaudella nykyinen Alankomaiden alue oli kokonaan meren alla. Kenotsooisella kaudella syntyneitä savikerrostumia kaivetaan nykyisin ylös tiilien valmistusta varten. Jääkaudet muuttivat maisemaa rajusti kerrostaen alueelle moreenia ja savea. Ne toivat myös suuria siirtolohkareita. Veiksel-jääkauden jäätikkö ei ulottunut Alankomaihin, mutta sen aikana alueelle tuli paljon hiekkaa.[2]
Jääkausien jälkeen maisemaa on muovannut mereninnan nousu 10 000 vuoden ajan. Savea kerrostui aikaisempien turvemaiden päälle. Dyynit ovat alle 3 000 vuotta vanhoja. Myös Drenthen ja Groningenin alueen laajat turvemaat ovat muodostuneet vasta jääkausien jälkeen.[2]
Ilmasto ja vuodenajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alankomaita hallitsee meri-ilmasto. Tammikuun keskilämpötila on kolme astetta ja heinäkuun 18 astetta. Sadetta tulee tasaisen runsaasti ympäri vuoden. Kevät saapuu Alankomaihin jo helmikuussa lyhyen ja mustan talven jälkeen. Puiden lehteentulo ajoittuu maaliskuun lopulle. Tulppaanipellot ovat täynnä kukkivia tulppaaneja maalis–huhtikuussa. Puut pudottavat lehtensä loka–marraskuussa, ja ensilumi sataa yleensä tammikuussa, mutta pysyvää lumipeitettä maahan ei sada. Usein talven sateet tulevat vetenä.
Maa on enimmäkseen tasaista, ja joet ja kanavat tuovat kosteutta ja tasaavat lämpötiloja. Niinpä ilmastolliset erot ovat pieniä. Rannikolla on leudompaa kuin sisämaassa. Esimerkikski Vlissingenissä vuoden kylmimmän kuukauden, helmikuun, keskimääräinen alin lämpötila on 1,7 astetta, ja lämpimimmän kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 21,3 astetta. Sadetta saadaan kuukausittan 40–80 millimetriä, mutta kesällä sadepäiviä on vähemmän ja sade on silloin rankempaa.[3][4]
Sisämaata edustavassa De Biltissä on helmikuun keskimääräinen alin lämpötila −0,1 astetta, ja lämpimimmän kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 22,3 astetta. Sadetilastot ovat samansuuntaiset kuin rannikollakin.[3][5]
Sää vaihtelee päivästä ja vuodesta toiseen suuresti. Talvella sattuu kylmiä kausia, jotka kestävät viikosta kahteen kuukauteen, ja niiden aikana kanavat saattavat jäätyä, jolloin niillä luistellaan. Joinakin talvina jäätä ei tule lainkaan.[3]
Tulvat ja maan vajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 |
 |
 |
 |
 |
 |
rannikon harjanteita ja dyynejä
Rannikkoalueita, ajoittain vuoroveden takia veden alla, suolavetisiä soita
Turvesoita ja lietealueita
Suurimmat jokilaaksot (ei lietteen peitossa)
Jokivarsien dyynejä
Vesialueita (meri, laguunit, järvet ja joet)
Yli 6 m merenpinnan alapuolella
0–6 m merenpinnan alapuolella
0–10 m merenpinnan yläpuolella
10–20 m merenpinnan yläpuolella
20–50 m merenpinnan yläpuolella
50–100 m merenpinnan yläpuolella
100–200 m merenpinnan yläpuolella
|
Vuosien mittaan Alankomaiden rannikkoviiva on muuttunut merkittävästi sekä ihmisen toiminnan että luonnonkatastrofien seurauksena. Lisäksi päinvastoin kuin Fennoskandiassa, jossa maa jatkuvasti kohoaa, Alankomaissa se vajoaa.[6]
Merkittävimmät tapahtumat maan menetyksen suhteen ovat olleet vuoden 1134 myrsky, joka muodosti Zeelandin saariston. Vuoden 1282 myrskyssä menehtyi yli 50 000 ihmistä. Sen seurauksena entisen Flevo-järven ympäristö muuttui laajaksi merenlahdeksi, Zuiderzeeksi, joka toi Amsterdamille suoran meriyhteyden. 1900-luvulla Zuiderzee kuitenkin osittain kuivattiin poldereiksi, jolloin sen jäljelle jäänyt muutettiin jälleen järveksi, jonka suuri patorakennelma Afsluitdijk erottaa merestä. Nykyisin sen nimenä on IJsselmeer.[7]
St. Elizabethin tulva vuonna 1421 ja sen jälkeiset laiminlyönnit polderin hallinnassa johtivat 72 neliökilometrin laajuisen Biesboschin alueen syntyyn. Tämä makean veden vuorovesialue toimii myös kansallispuistona. Osa Zeelandia tulvi Pohjanmeren vuoden 1953 tulvassa, joka johti Deltawerkenin syntyyn (laajamittainen patorakennelmasuunnitelma). 1 836 ihmistä sai surmansa. Katastrofit olivat osittain ihmisten aikaansaamaa: suhteellisen korkealla sijaitsevaa suomaata kuivattiin pelloiksi, mikä sai aikaan turpeen tiivistymisen, joka taas johti maanpinnan alenemiseen. Tämä ongelma on vielä tänäkin päivänä ratkaisematta. Vielä 1800-luvulla turve kaivettiin ylös, kuivatettiin ja käytettiin polttoaineena, mikä vain lisäsi ongelman laajuutta.
Suojautumiseen tulvia vastaan on eri aikakausina käytetty erilaisia menetelmiä. Ensimmäisellä vuosituhannella kylät ja maatalot sijoitettiin ihmisvoimin rakennetuille kukkuloille (holl. terp). Myöhemmin ne yhdistettiin penkereillä. 1100-luvulla paikalliset viranomaiset perustivat waterschap-järjestöjä (tunnetaan myös nimellä hoogheemraadschap), joiden tarkoitus oli pitää huolta vedenpinnan korkeudesta ja suojata alueita tulvilta. 1200-luvulla tuulimyllyjä alettiin käyttää veden pumppaamiseen pois alueilta, jotka ovat nyt merenpinnan alapuolella. Tuulimyllyjä käytettiin myöhemmin kuivaamaan järviä poldereiksi. Vuonna 1932 Afsluitdijk (suom. sulkupenger) sai päätöksensä, jolloin entinen Zuiderzee erotettiin Pohjanmerestä ja syntyi IJsselmeer. Siitä tuli osa suurempaa Zuiderzeewerken-projektia, jonka neljä polderia valtasivat yhteensä 1 650 neliökilometriä merialuetta.
Deltawerken[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjanmeren vuoden 1953 tulvan jälkeen kehitettiin mittava patoamissuunnitelma Deltawerken Zeelandin suistoalueen tulvariskin vähentämiseksi. Työt käynnistettiin vuonna 1958, ja ne saatiin suurelta osin päätökseen vuonna 2002. Työmaa oli valtaisa, ensisijaisia ulompia penkereitä kohotettiin 3 000 kilometrin sekä toissijaisia 10 000 kilometrin matkalta. Uusien riskinhallintamenetelmien kehittämisen jälkeen on penkereitä vahvistettu uudelleen. Deltawerken on yksi suurimmista ihmiskunnan tekemistä rakennelmista, ja American Society of Civil Engineers pitää sitä yhtenä nykymaailman seitsemästä ihmeestä.[8][9]
Koska poldereiden ylläpito on kallista, niistä luopumisesta on puhuttu. Alankomaat on yksi maista, joiden on katsottu kärsivän eniten ilmastonmuutoksesta, varsinkin merenpinnan kohoamisen vuoksi.
Joet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maan jakaa kahteen pääosaan kolme jokea: Rein (holl. Rijn), Waal ja Maas. Joet ovat myös kulttuurisia rajoja, jotka näkyvät esimerkiksi puhutuissa murteissa sekä uskontokunnissa (aiemmin katolilaisuuden dominoidessa etelässä ja kalvinismin pohjoisessa).[10] Alankomaiden lounaisosa on itse asiassa yksi iso jokien suistoalue.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Extreme points of the Netherlands Visit Holland. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ a b c Geology of the Netherlands Deltawerken. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ a b c The Netherlands BBC Weather. BBC. Arkistoitu 23.12.2005. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ Vlissingen World Weather Information Service. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ De Bilt World Weather Information Service. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ Miten maa-alue voi olla merenpintaa syvemmällä Tieteen kuvalehti. Viitattu 5.6.2016.
- ↑ Webster’s On Line Dictionary: Zuiderzee Webster’s. Viitattu 14.3.2011. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Delta Works Holland.com. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ Delta Works Online Deltawerken. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ Netherlands Countries and their Cultures. Everyculture.com. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ Flood disaster / The Dutch struggle against the waters (1953) History of the Netherlands. Huygens Instituut voor Nederlandse Geschiedenis. Arkistoitu 19.5.2011. Viitattu 13.3.2011. (englanniksi)
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kaijser, Arne: Att tämja naturen: de nederländska vattensystemens utveckling under tusen år, s. 299–322, teoksessa: Blomqvist, Pär (toim.): Den konstruerade världen: Tekniska system i historiskt perspektiv. B. Östlings bokförlag, 1998. ISBN 91-7139-389-7 (ruotsiksi)