Lepät

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Leppä” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla
Lepät
Harmaaleppä (Alnus incana)
Harmaaleppä (Alnus incana)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Pyökkimäiset Fagales
Heimo: Koivukasvit Betulaceae
Suku: Lepät Alnus
P.Mill.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Lepät Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Lepät Commonsissa

Lepät (Alnus) on koivukasvien (Betulaceae) heimoon kuuluva kasvisuku, joka sisältää noin 30 puu- ja pensaslajia. Lepät ovat levinneet koko pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealle vyöhykkeelle, joitain lajeja tavataan myös Andeilla. Suomessa kasvaa kaksi lajia yleisenä, harmaaleppä (Alnus incana) ja tervaleppä (Alnus glutinosa), jotka ovat myös laajalle levinneitä Euraasiassa.[1]

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leppä kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista.

Lepät ovat kesävihantia yksikotisia puita tai pensaita. Kuori on tummanharmaa tai harmaa. Talvisilmut ovat yleensä perällisiä ja 4–6 mm pituisia. Lehdet kasvavat kierteisesti ja lehtilapa on yleensä ehyt.[2]

Lepät kukkivat tavallisesti ennen lehtien puhkeamista. Hedekukinto on pitkä norkko. Emikukinto on lyhyt ja puutuu koivuista poiketen vanhetessaan tummanruskeaksi, kovaksi, käpymäiseksi ja runsaan sentin mittaiseksi siemennorkoksi, joka jää kiinni oksaan seuraavaksi talveksi. Hedelmä on pieni ja ruskea, siivetön tai kapealti siipipalteinen pähkylä.[3]

Molemmat Suomen leppälajit kukkivat hyvin varhain keväällä ennen lehtien puhkeamista. Hedenorkoista leviävä siitepöly aiheuttaa monille ihmisille keväisin allergiaoireita.

Leppä voi hyvällä kasvupaikoilla elää yli satavuotiaaksi. Suurin leppälaji on pohjoisamerikkalainen punaleppä (Alnus rubra), joka voi kasvaa jopa 40 metrin korkuiseksi. Suomessa harmaaleppä voi parhaimmillaan kasvaa 25-metriseksi,[4] tervaleppä hieman korkeammaksi. Monet lepät jäävät pieniksi pensaiksi.

Leppälajeille tyypillistä on taipumus kasvattaa juurivesoja. Myös kaadettu leppä lähtee yleensä kasvamaan uudestaan kannosta. Lepät kasvavat nopeasti ja monia lajeja voidaan pitää pioneeripuulajeina. Lepät kestävät kovaa tuulta ja sietävät hyvin saasteita.

Leppien juurinystyröissä elää Frankia-sädesieniä, jotka kykenevät sitomaan typpeä ilmasta. Leppä elää symbioosissa näiden nystyräbakteerien kanssa tarjoten niille ravintoa ja saaden niiltä typpiyhdisteitä. Runsaan typensaantinsa takia lepän ei tarvitse syksyllä varastoida lehtiensä typpiyhdisteitä, minkä vuoksi puu pudottaa lehtensä vihreinä. Runsasravinteisen lehtikarikkeen ansiosta lepät muuttavat kasvupaikkansa maaperää aikaisempaa hedelmällisemmäksi.[5]

Esiintyminen Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen yleisimmät leppälajit ovat, harmaaleppää (Alnus incana) ja tervaleppää (Alnus glutinosa). Leppiä tavataan yleisesti läpi koko Suomen. Tervaleppä viihtyy rannikoilta Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Harmaaleppä kasvaa kaikkialla lukuun ottamatta eteläisiä rannikkoseutuja ja pohjoisinta Lappia. Leppämetsät ovat kuitenkin harvinaisia. Vuonna 1992 leppävaltaisten metsien osuus koko Suomen metsäalasta oli 0,4 %.[5]

Nimen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vahingoittunut lepän pinta muuttuu punaiseksi. Kuvassa tuoreita tervalepän kantoja.

Puun nimi ”leppä” tulee vanhasta, itämerensuomalaisissa kielissä esiintyneestä, verta tarkoittavasta sanasta. Nimellä viitataan lepän punertavaan puuainekseen: vahingoittunut lepän pinta muuttuu punaiseksi ja haava näyttää verestävältä.[6]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leppien lehtiä, kuorta ja urpuja on käytetty kankaiden ja nahan värjäämiseen. Urpuja käytettiin lääkkeenä ja lepänkävyistä keitettiin teetä. Keväisin urpujen määrästä tehtiin myös ennustuksia. Nuorten hedenorkkojen ollessa enemmistönä tulevan vuoden viljasadon arveltiin olevan hyvä, ylivuotisten eminorkkojen ylivoima ennusti huonoa satoa.[6]

Leppien nuoret oksat soveltuivat niukkoina aikoina lehdeksiksi, joita käytettiin lisärehuna kotieläimille. Leppien puuainesta, erityisesti tervaleppää, käytetään muun muassa puukenkien ja muiden käsitöiden valmistukseen sekä saunojen laudelautoina. Puu on punertavaa ja suhteellisen pehmeää. Leppää käytetään myös soitinpuuna, erityisesti sähkökitaroissa. Leppä on myös erinomainen akustisten pienkanteleiden rakennuspuu, sitä käytetään myös harmonikkojen sisäosissa.

Koristetarkoituksiin käytetään seuraavia lajeja, muotoja (f.), alalajeja (ssp.), muunnoksia (var.) ja lajikkeita (Räty ja Alanko 2004):

  • tervaleppä (Alnus glutinosa)
    • sulkatervaleppä (A. glutinosa 'Laciniata')
    • mukuratervaleppä (A. glutinosa 'Sääksmäki')
    • pilaritervaleppä (A. glutinosa f. pyramidalis)
    • tammenlehtileppä (A. glutinosa f. quercifolia)
  • kamtsatkanleppä (Alnus hirsuta)
  • harmaaleppä (Alnus incana)
    • riippaharmaaleppä (A. incana 'Pendula')
    • hapsuharmaaleppä (A. incana f. angustissima)
    • keltaharmaaleppä (A. incana f. aurea)
    • sulkaharmaaleppä (A. incana f. laciniata ja 'Laciniata')
    • punaharmaaleppä (A. incana f. rubra)
    • kuolanharmaaleppä (A. incana ssp. kolaënsis)
    • karjalanharmaaleppä (A. incana var. argentata)
  • mantsurianleppä (Alnus mandschurica)
  • sahalininleppä (Alnus maximoviczii)
  • hybridileppä (Alnus x pubescens)
  • amerikanharmaaleppä (Alnus rugosa)
  • sitkanleppä (Alnus sinuata)
  • pensasleppä (Alnus viridis)
    • amerikanpensasleppä (A. viridis ssp. crispa)

Luokitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leppien suku jakaantuu kolmeen alasukuun:

  • Clethropsis. 3 lajia
    • Alnus maritima
    • Alnus nepalensis
    • Alnus nitida
  • Alnobetula. 1–4 lajia
    • Alnus viridis – pensasleppä
      • Alnus viridis subsp. viridis
      • Alnus viridis subsp. maximowiczii (Alnus maximowiczii)
      • Alnus viridis subsp. crispa (Alnus crispa)
      • Alnus viridis subsp. sinuata (Alnus sinuata)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Den virtuella floran, Alnus – Alar (lajisivujen levinneisyyskartat) (ruotsiksi)
  2. L. Hämet-Ahti, A. Palmén, P. Alanko, P.M.A. Tigerstedt, M. Koistinen: Suomen puu- ja pensaskasvio. Helsinki: Dendrologian Seura, 1992. ISBN 951-96557-0-0.
  3. Leena Hämet-Ahti et al.: Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  4. Piia Hacklin: HARMAALEPPÄ (Alnus incana) 1994. Helsingin yliopisto, Metsäekologian laitos. Viitattu 4. tammikuuta 2007. (suomeksi)
  5. a b Kurt Fagerstedt, Kerttu Pellinen, Pekka Saranpää, Tuuli Timonen: Mikä puu - mistä puusta, s. 120. Yliopistopaino, 1996. ISBN 951-570-293-3.
  6. a b Hendrik Relve: Puiden juurilla, s. 38. Gummerus Kirjapaino Oy, 1997. ISBN 951-796-070-0.

Räty, E. ja Alanko, P. 2004: Viljelykasvien nimistö. - Puutarhaliitto, Helsinki. ISBN 951-8942-57-9

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]