Yhdysvaltain presidentinvaalit 1960

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yhdysvaltain presidentinvaalit 1960
Yhdysvallat
1956 ←
8. marraskuuta 1960 → 1964

537 valitsijamieskokouksen valitsijamiesääntä
269 valitsijamiesääntä tarvitaan voittoon
Äänestysprosentti 62,8 %[1] Nousua 2,2 %-yks.
 
John F. Kennedy
Richard Nixon
Ehdokas John F. Kennedy Richard Nixon
Puolue Demokraatit Republikaanit
Kotiosavaltio Massachusetts Kalifornia
Varapresidenttiehdokas Lyndon B. Johnson Henry Cabot Lodge Jr.
Valitsijamiesäänet 303 219
Voitetut osavaltiot 22 26
Äänet 34 220 985 34 108 157
Kannatus 49,72 % 49,55 %

ElectoralCollege1960.svg

Sinisissä osavaltioissa Kennedy voitti valitsijamiehet, punaisissa Nixon ja oransseissa Byrd. Numerot kertovat jokaisen osavaltion valitsijamiesäänten määrän.

Presidentti ennen vaaleja

Dwight D. Eisenhower
Republikaanit

Uusi presidentti

John F. Kennedy
Demokraatit

Yhdysvaltain presidentinvaalit 1960 järjestettiin 8. marraskuuta 1960. Ehdokkaina olivat republikaanien istuva varapresidentti Richard Nixon ja demokraattien Massachusettsin senaattori John F. Kennedy.

Vaalit olivat erittäin tiukat. Kennedy voitti lopulta Nixonin n. 100 000 äänellä, jolloin hänestä tuli maan historian nuorimpana virkaan valittu sekä ensimmäinen katolinen presidentti.

Vuoden 1960 presidentinvaalit ovat ensimmäiset, joihin Alaskan ja Havaijin osavaltiot osallistuivat.

Esivaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Republikaanien esivaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varapresidentti Richard Nixon oli vuonna 1960 suosittu, ja hän ilmoitti 1. toukokuuta valitsevansa varapresidenttiehdokkaakseen Nelson Rockefellerin, mahdollisesti ehkäistäkseen tätä aloittamasta omaa yritystä presidenttiehdokkaaksi. Rockefeller kuitenkaan ei suostunut Nixonin varapresidenttiehdokkaaksi, joten Nixon valitsi puoluekokouksessa varapresidenttiehdokkaakseen Yhdysvaltain YK-lähettilään Henry Cabot Lodge nuoremman, joka oli pitänyt yllä kovaa linjaa Neuvostoliittoa vastaan.[2]

Demokraattien esivaaliehdokkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokraattien ehdokkaaksi pyrkivät seuraavat henkilöt:

Entinen demokraattipresidentti Harry S. Truman ei kannattanut ehdokkaaksi Kennedyä, koska katsoi tämän olevan liian nuori. Häntä myös epäilytti Kennedyn isän Joseph P. Kennedyn konservatiivisuus. Sen sijaan Kennedyn katolisuutta hän ei katsonut ongelmaksi – hän kommentoi asiaa, että hänestä ongelma oli Pop (suom. faija), ei Pope (suom. paavi). Trumanin suosikki ehdokkaaksi olisi ollut Symington.[3]

Kennedy valittiin ehdokkaaksi puoluekokouksessa ensimmäisessä äänestyksessä. Hän valitsi yllättäen varapresidenttiehdokkaakseen Lyndon Johnsonin, joka aluksi harkitsi kieltäytyvänsä. Samoin Texasista kotoisin ollut Sam Rayburn kehotti Johnsonia suostumaan, ja tämä suostuikin lopulta, koska ainoastaan hänen avullaan arveltiin olevan mahdollisuus voittaa republikaanien Nixon.[4]

Vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kennedy (vas.) ja Nixon (oik.) ensimmäisessä väittelytilaisuudessa

Julkaisija Henry Lucen omistamat aikakauslehdet Time ja Life tukivat vaaleissa Nixonia.[5]

Nixon vetosi kampanjassaan laajaan poliittiseen kokemukseensa. Hän oli muun muassa vieraillut 54 eri maassa ja ollut kokoustamassa kansallisen turvallisuuden neuvoston kanssa 217 kertaa. Tämän lisäksi hän oli tavannut Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšovin[6], ja hän viittasikin usein niin sanottuun "keittiöväittelyynsä" Hruštšovin kanssa. Hän uskoi myös, ettei Kennedystä olisi Hruštšoville vastusta maailmanpolitiikan kentällä.[7] Hänen neuvonantajansa kehottivat häntä myös hyökkäämään Kennedyn katolista uskoa ja tämän avioliiton uskollisuuden epämääräisyyttä vastaan, mutta Nixon kieltäytyi tekemästä niin.[8]

Demokraatit kampanjoivat Nixonia vastaan ottamalla käyttöön julisteen, jossa oli Nixonin kuva ja teksti "ostaisitko tältä mieheltä käytetyn auton?" (engl. would you buy a used car from this man?). Kennedy myös kommentoi sitä, että useimmilla aiemmilla presidenteillä ei ollut ollut tarvetta erottaa itseään "vanhaan" ja "uuteen" versioon itsestään, ja sai näin Nixonin poliittisen linjan kuulostamaan epämääräiseltä ja häilyvältä.[7]

Nixon kampanjoi Yhdysvaltain syvässä etelässä ja sanoi, että demokraatit olivat hylänneet sen. Erityisesti Atlantassa hän sai erittäin hyvän vastaanoton.[8]

Väittelytilaisuudessa Nixon esiintyi liian suuressa kauluspaidassa[9] ja sänkipartaisena, mikä sai hänet näyttämään uupuneelta ja paikoin jopa sairaalta. Väittelyä radiosta kuunnelleiden ja näin Nixonia näkemättömien mielestä hän voitti väittelyn, mitä on pidetty todisteena siitä, että hänen ulkonäkönsä aiheutti hänen tappionsa hänen mielipiteidensä sijasta.[10]

Kennedy oli kampanjoinnin loppuvaiheessa mielipidemittauksissa hieman edellä, kunnes presidentti Eisenhower antoi viimein tukensa Nixonille. Ehdokkaiden suosio oli tämän jälkeen niin tasaväkistä, että koomikko Mort Sahl vitsaili, ettei kumpikaan voittaisi.[11]

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Dwight D. Eisenhower onnittelee vastavalittua presidentti John F. Kennedyä joulukuussa 1960.
  • John F. Kennedy (demokraatti) Massachusetts 34 220 984 ääntä (49,8 %) 303 valitsijamiestä
  • Richard Nixon (republikaani) Kalifornia 34 108 157 ääntä (49,6 %) 219 valitsijamiestä
  • Harry F. Byrd (n/a) Virginia 15 valitsijamiestä

Noin 37 000 äänen ero Texasissa ja Illinoisissa olisi riittänyt Nixonin voittoon Kennedyn sijasta. Nixon odotti vaaliyönä turhaan, että ensi tiedot Kennedyn voitosta olisivat osoittautuneet virheellisiksi. Vuoden 1916 presidentinvaaleissa republikaanien ehdokas Charles Evans Hughes oli mennyt nukkumaan luullen tulleensa valituksi presidentiksi, mutta aamuun mennessä tulos oli kääntynyt häntä vastaan – Nixon arveli, että hänellä olisi ollut mahdollisuus päinvastaiseen ilmiöön. Hän ei riitauttanut vaalien tulosta, vaan tunnusti tappionsa.[12]

Osa vaaleissa valituista valitsijamiehistä ei halunnut äänestää kumpaakaan ehdokkaista. He äänestivät rotuerottelun kannattaja Harry F. Byrdiä, joka ei kuitenkaan ollut vaaleissa ehdolla.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Perlstein, Rick: Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America. Simon and Schuster, 2010. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Johnson, David E. & Johnson, Johnny Ray: A Funny Thing Happened on the Way to the White House: Foolhardiness, Folly, and Fraud in Presidential Elections from Andrew Jackson to George W. Bush. Taylor Trade Publications, 2004. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Voter Turnout in Presidential Elections Kalifornian yliopisto, Santa Barbara. Viitattu 6.2.2021. (englanniksi)
  2. Johnson & Johnson 2004, s. 119
  3. a b c d e f Johnson & Johnson 2004, s. 118
  4. Johnson & Johnson 2004, s. 118–119
  5. Perelstein 2010, s. 58
  6. Perelstein 2010, s. 54
  7. a b Johnson & Johnson 2004, s. 122
  8. a b Johnson & Johnson 2004, s. 120
  9. Perlstein 2010, s. 53
  10. Johnson & Johnson 2004, s. 125
  11. Johnson & Johnson 2004, s. 126
  12. Johnson & Johnson 2004, s. 129
  13. Novotny, Patrick: John F. Kennedy, the 1960 Election, and Georgia's Unpledged Electors in the Electoral College. The Georgia Historical Quarterly, syksy 2004, 88. vsk. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]