Valkeakosken naiskaarti
| Valkeakosken naiskaarti | |
|---|---|
| Toiminnassa | helmi–huhtikuu 1918 |
| Osa joukkoa | punakaarti |
| Koko | 120–130 |
| Tukikohta | Valkeakoski |
| Sodat ja taistelut | Suomen sisällissota |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia |
Harald Nederström Ida Järvinen Lydia Lehto Amanda Kujala |
Valkeakosken naiskaarti oli vuoden 1918 Suomen sisällissodan aikana toiminut punakaartin yksikkö, joka oli osa Valkeakosken punakaartia. Se oli muodostettu tuolloin Sääksmäen pitäjään kuuluneen Valkeakosken teollisuusyhdyskunnan naisista, jotka olivat suurimmaksi osaksi Tervasaaren paperitehtaan työläisiä. Kaartiin kuului yhteensä ainakin 115 naista, joista noin 50 oli aseellisessa osastossa, muiden toimiessa huolto- ja lääkintätehtävissä. Taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä heistä sai surmansa 47, eli käytännössä lähes kaikki aseellisen osaston naiset.
Kaartin perustaminen ja yleinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teollisuustoiminta oli Sääksmäen Valkeakoskella aloitettu 1870-luvun alussa ja vuoteen 1917 mennessä yhteisöstä oli kasvanut noin 3 000 asukkaan taajama. Valkeakosken työväenyhdistys oli perustettu 1896. Työväen järjestyskaarti paikkakunnalle perustettiin marraskuun 1917 yleislakon yhteydessä ja punakaartiksi se muutettiin pari päivää sisällissodan syttymisen jälkeen 30. tammikuuta 1918. Jäseniä Valkeakosken punakaartissa oli noin 600–700.[1] Valkeakosken naiskaarti perustettiin 2. helmikuuta, jolloin siihen liittyi ensimmäiset 20 naista. Yhteensä jäseniä oli enintään 120–130, joista suurin osa työskenteli paperitehtaalla. Mukana oli myös ainakin toistakymmentä piikaa tai palvelijatarta.[2] Valkeakosken ohella naiskaarteja syntyi helmikuun alkupäivinä myös Helsinkiin ja Viipuriin.[1]
Kaartiin liittyneet naiset olivat iältään 15–51-vuotiaita, mutta keski-ikä kuitenkin oli vain noin 20 vuotta. Aseelliseen osastoon kuuluneet olivat pääosin 15–20-vuotiaita. Vajaa puolet kaartilaisista oli jo ennen sisällissotaa aktiivisesti mukana työväenliikkeessä, sillä he kuuluivat joko paikalliseen työväenyhdistykseen tai sen alaisiin ammatti-, nuoriso- ja naisosastoihin. Kaartilaisille maksettiin palkkaa 10 markkaa päivässä, mikä oli suurin piirtein sama kuin paperitehtaan työläisen päiväpalkka.[3]
Valkeakosken naiskaartin päällikkönä toimi suurimmasta osasta muita naiskaarteja poiketen mies, Turusta kotoisin ollut 24-vuotias työmies Harald Nederström. Naiskomppania jakaantui kolmeen osastoon, joiden päälliköt valittiin äänestämällä. 1. osaston päällikkönä toimi 22-vuotias Ida Järvinen, 2. osaston 16-vuotias Lydia Lehto ja 3. osaston 18-vuotias Amanda Kujala. Kaartiin kuului myös mahdollisesti erillinen kuuden naisen konekivääriosasto.[4]
Toiminta Valkeakoskella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkeakosken naiskaartin aseelliseen osastoon liittyi noin 50 naista, muiden palvellessa huolto- ja lääkintätehtävissä. Huoltotehtäviin lukeutui ruokahuollon lisäksi muun muassa varustehuoltoa ja vaatteiden ompelua.[2] Sairaanhoitajina toimi noin 30 kaartilaista. Heidän kouluttajanaan ja johtajanaan oli Hilda Rantanen. Sairaanhoitajia palveli lyhyen sidontakurssin jälkeen Toijalan sairaalassa, josta heitä lähetettiin joukkojen mukana myös rintamalle ainakin Kuhmoisiin, Vehkajärvelle ja Ruovedelle.[5] Rintamalle lähetettiin Valkeakoskelta myös keittäjiä.[2] Aseellisen osaston toiminnasta Valkeakoskella ei ole tarkkaa tietoa, mutta ilmeisesti sen ohjelmaan kuului harjoitusten lisäksi vartiopalvelusta. 10. huhtikuuta Valkeakosken työväentalolla tapahtui onnettomuus, jossa erään nuoren punakaartilaisen ase laukesi vahingossa ja surmasi 17-vuotiaan Siiri Lehtisen. Hänet haudattiin neljä päivää myöhemmin, jolloin hautajaissaattue kulki kiväärein varustautuneiden naiskaartilaisten muodostaman kunniakujan läpi.[6]
Aseellisten osastojen naiset osallistuivat myös valkeakoskelaisten valkoisten pidätyksiin ja vankikuljetuksiin. 15. huhtikuuta punaiset pidättivät noin 30 punakaarteihin kuulumatonta miestä, jotka eivät olleet totelleet esikunnan antamaa käskyä saapua työpalvelukseen. Vangituista miehistä ammuttiin kymmenen. Naiskaartilaisista 19-vuotias Liisa Laurén oli kaksi päivää myöhemmin Hausjärvellä mukana paperitehtaan teknisen johtajan Gunnar Carpelanin ja insinööri Johan Niskan teloituksissa. Hän oli ainoa valkoisten teloituksiin syyllistynyt Valkeakosken naiskaartin jäsen.[6]
Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkeakosken naiskaartin aseellinen osasto osallistui taisteluihin ainoastaan sodan loppuvaiheessa, kun tuhansien läntisestä Suomesta paenneiden punaisten kuormasto pyrki kohti Itä-Suomea. Naiskaartilaiset olivat raivaamassa kolonnalle tietä valkoisten ja saksalaisten linjojen läpi Hauhon Alvettulassa ja kirkonkylässä sekä Tuuloksen Syrjäntaan kylässä, kunnes lopulta jäivät vangeiksi.[7]
6. huhtikuuta tapahtuneen Tampereen valtauksen jälkeen Ruotsalainen prikaati aloitti 24. huhtikuuta hyökkäyksen Valkeakoskelle, jonka tieltä punaiset pakenivat kohti Hämeenlinnaa. Osa lähti matkaan maanteitse ja osa puolestaan paperitehtaan proomuilla ja laivoilla. Saksan Itämeren-divisioona kuitenkin valtasi Hämeenlinnan 26. huhtikuuta, josta laivamatkustajat kuulivat Hattulan Mierolassa. He nousivat maihin ja jatkoivat matkaansa jalkaisin, kääntyen nyt Hämeenlinnan sijasta kohti sen pohjoispuolella sijaitsevaa Hauhoa ja liittyivät tuhansien Hämeenlinnasta paenneiden punaisten joukkoon. Pakolaiskuormaston tarkoituksena oli päästä Lahteen ja sieltä edelleen Kymijoen itäpuolelle.[7]
Valkeakosken naiskaarti joutui ensimmäisen kerran taisteluun 27. huhtikuuta Hauhon Alvettulassa, jossa he valtasivat valkoisten halluussaan pitämän Alvettulan sillan ja pääsivät näin jatkamaan matkaansa kohti Hauhon kirkonkylää. Useiden silminnäkijäkertomusten perusteella Valkeakosken naisilla oli valtauksessa tärkeä osa. Siltaa oli yritetty ylittää jo aikaisemmin, mutta siinä onnistuttiin vasta uhkarohkeasti hyökänneiden naiskaartilaisten johdolla. Alvettulasta pakolaiskuormasto jatkoi matkaa kohti Hauhon kirkonkylää, jossa he seuraavana aamuna joutuivat taisteluun saksalaisten ja valkoisten hyökätessä. Kirkonkylän valtausta yrittänyt vihollinen kuitenkin torjuttiin ja kolonna pääsi edelleen liikkeelle kohti Lahtea. Taistelun jälkeen Valkeakosken naiset linnoittautuivat vielä suojaamaan kuormastoa saksalaisten uuden hyökkäyksen varalta, kunnes jatkoivat itsekin matkaa.[7]
Punaiset kuitenkin kohtasivat saksalaiset vielä samana iltana Tuuloksen Syrjäntaan kylässä käydyssä taistelussa, joka on yksi koko sodan tunnetuimmista ja verisimmistä. Yön yli jatkuneen tykistökeskityksen jälkeen punaiset hyökkäsivät tienristeyksen sulkeneita saksalaisten asemia vastaan. Ensimmäisinä hyökkäykseen kävivät jälleen Valkeakosken naiset ja lopulta saksalaiset joutuivat ylivoiman edessä perääntymään. Myöhemmin kirjoittamissaan muistelmissa saksalaisjoukkojen komentaja Rüdiger von der Goltz hämmästeli Valkeakosken naisten raivokasta hyökkäystä. Taistelussa kuoli arviolta 90 saksalaista ja 300 punakaartilaista. Tämän jälkeen 18 kilometrin pituinen pakolaisten kuormasto pääsi kulkemaan Syrjäntaan kylän läpi Lahteen päin. Ryhmä valkeakoskelaisia naisia jäi kuitenkin saksalaisten vangeiksi. Myös Lahteen päässeiden punaisten tie katkesi pari päivää myöhemmin vihollisen saartorenkaan sisälle. Valkeakosken naiskaartilaisista taisteluissa kaatui varmuudella ainakin kolme naista.[7]
Saksalaiset luovuttivat Syrjäntaan taistelun jälkeen vangeiksi saamansa valkeakoskelaiset valkoisille, jotka teloittivat heidät Hauholla 1. toukokuuta. Lisäksi Valkeakosken naiskaartilaisia jäi taistelua seuranneina päivinä vangeiksi Lahdessa, Hollolassa, Iitissä, Hämeenkoskella, Tyrvännössä ja Kärkölässä. Osa pääsi pakenemaan Valkeakoskelle, missä myös heidät vangittiin. Teloituksen välttäneitä naiskaartilaisia vietiin myöhemmin Lahden, Hämeenlinnan ja Suomenlinnan vankileireille.[7]
Hauhon joukkoteloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Valkeakosken naiskaartin joukkoteloitus
Syrjäntaan taistelun jälkeen osa Valkeakosken naiskaartilaisista jäi sekavissa olosuhteissa saksalaisten vangeiksi. Tapahtumien tarkasta kulusta ei ole tietoa, mutta todennäköisesti saksalaiset onnistuivat katkaisemaan pakolaiskuormaston häntäpäästä, jolloin myös sen mukana olleet naiset jäivät vangeiksi. Saksalaiset jättivät kylän taistelua seuranneena iltana 29. huhtikuuta ja luovuttivat suomalaisille noin 150 vankia.[8]
Heidän joukossaan oli todennäköisesti 30–50 naista, joista kaikkie eivät olleet aseelliseen osastoon kuuluneita. Ennen teloitusta naisia pidettiin kaksi päivää Suomaan talon ladossa. Tapahtumista on ristiriitaista tietoa, joidenkin kertomusten mukaan valkoiset eivät käyneet sisällä ladossa, vaan vartijat kiersivät sen ulkopuolella. Sisällissodan tapahtumista omaelämäkerrassaan kirjoittaneen teatterineuvos Vilho Siivolan mukaan naiset kuitenkin saatettiin raiskata. Hän perustaa näkemyksensä kymmenen vuotta sodan jälkeen lähitalojen asukkailta kuulemiinsa kertomuksiin.[8]
Toukokuun 1. päivän aamuna naisia alettiin kuljettamaan teloituspaikalle, joka sijaitsee Mustilan kylässä Siikaisten suon reunassa. Valkoiset olivat kaivaneet paikalle joukkohaudan valmiiksi. Teloitus suoritettiin käskemällä haudan poikki asetetulle lankulle seisomaan viisi naista kerrallaan, josta heidät sitten ammuttiin. Teloitusta oli todistamassa myös lähiseutujen asukkaita ja sen suorittivat Pohjanmaalta tulleet miehet ja Tuuloksen suojeluskuntalaiset. Mukana oli tiettävästi myös jääkäriluutnantti Hugo Österman, josta myöhemmin tuli puolustusvoimain komentaja.[8]
Teloitettuja naisia oli yhteensä 24–29. Paikalla olevassa muistomerkissä mainitaan kuitenkin 36 teloitettua valkeakoskelaista naista, mutta määrä on todennäköisesti liian suuri tai osa uhreista oli kotoisin jostain muualta.[8] Valkeakoskella vangituista naiskaartin jäsenistä ainakin kolme teloitettiin Sorrilan koulun takaisessa metsikössä 3. toukokuuta. Lisäksi vankileireillä teloitettiin 1–4 naista ja erilaisiin tauteihin tai nälkään kuoli seitsemän. Valtiorikosoikeus käsitteli kaikkiaan 30 Valkeakosken naiskaartilaisen syytteet, joista neljä sai ehdottoman tuomion.[9]
Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Anneli Kannon vuonna 2008 ilmestynyt romaani Veriruusut kertoo Valkeakosken ja Tampereen naiskaarteista.[10] Teatteriohjaaja Pekka Saaristo on dramatisoinut kirjan pohjalta samannimisen näytelmän, jota on esitetty muun muassa Porissa ja Tampereella.[11][12]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tuomisto, Marjatta: 1918: Taistelukuvauksia Pälkäneen Laitikkalan ja Hauhon rintamalla. Hämeenlinna: tekijä, 2014. ISBN 978-952-28282-2-4.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Anttonen, Varpu: Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918. Pro Gradu. Tampere: Tampereen yliopisto, 2009. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Anttonen, s. 26–29.
- ↑ a b c Anttonen, s. 31–33.
- ↑ Anttonen, s. 34, 38, 41.
- ↑ Anttonen, s. 45.
- ↑ Anttonen, s. 52–53.
- ↑ a b Anttonen, s. 47–51, 58.
- ↑ a b c d e Anttonen, s. 59–64.
- ↑ a b c d Anttonen, s. 65–70.
- ↑ Anttonen, s. 71–72, 75–76.
- ↑ Koskinen, Sirpa: Naiskaarti oli varhaisfeminismiä 5.12.2008. Kansan Uutiset. Viitattu 14.10.2016.
- ↑ Anneli Kannon Veriruusut porilaisteatteriin 3.4.2009. Turun Sanomat. Viitattu 14.10.2016.
- ↑ Ahjolalaiset esittävät Veriruusut Vuoltsulla 2.11.2010. Tamperelainen. Arkistoitu 18.10.2016. Viitattu 14.10.2016.