Toivo Vähä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toivo Vähä
Henkilötiedot
Muut nimet Ivan Petrov
Syntynyt12. huhtikuuta 1901
Iitti, Suomen suuriruhtinaskunta, Venäjän keisarikunta
Kuollut18. kesäkuuta 1984 (83 vuotta)
Petroskoi, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto
Ammatti upseeri

Toivo Juhonpoika Vähä (vuosina 1925–1939 Ivan Mihailovitš Petrov, ven. Иван Михайлович Петров; 12. huhtikuuta 1901 Iitti – 18. kesäkuuta 1984 Petroskoi[1]) oli suomalaissyntyinen Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n rajavartiojoukkojen eversti. Hän tunnetaan muun muassa osallisuudestaan brittiläisen vakoojan Sidney Reillyn vangitsemiseen vuonna 1925.

Vuoden 1918 sisällissodassa Vähä taisteli punaisten puolella ja pakeni sodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle. Hän suoritti kansainvälisen punaupseerikurssin ja teki sen jälkeen pitkän uran puna-armeijassa. Vähä oli yksi harvoista Stalin vainoista hengissä selvinneistä suomalaisista vallankumouksellisista. Myöhempinä vuosinaan hän kritisoi stalinismia ja neuvostojärjestelmää. Hän arvosteli kommunistisen puolueen tekemiä virheitä vielä kuolemaansa edeltävänä vuonna pidetyssä puolueveteraanien kokouksessa. Vähän mukaan myös Suomen sisällissodan punapakolaisten olisi pitänyt aikoinaan palata Suomeen, koska ”Mannerheimin mestauspölkky ei olisi ollut sen pahempi kuin Stalininkaan”.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iitissä syntyneen Toivo Vähän vanhemmat olivat työmies Juho Kustaanpoika Vähä ja Maria Vilhelmiina Lindström. Perheessä oli kuusi lasta, kaikki poikia.[1] Perhe asui muun muassa Joutsenon Haukilahdessa, jossa Vähän luokkatoverina kansakoulussa oli myöhemmin itsekin punaupseerina tunnettu Vilho Rosendahl.[3] Isän saatua työpaikan Pietarin lähistöltä Tuprovasta Toivo muutti enonsa luokse Helsinkiin. 14-vuotiaana Vähä sai työpaikan Sörnäisten kaupunginosassa toimineesta Kone- ja Siltarakennus Oy:stä, josta hän pian siirtyi suutarinoppilaaksi kenkätehtaaseen ja myöhemmin kesällä 1916 linnoitustöihin Helsingin ulkopuolelle. Samana syksynä Vähä muutti myös itse Tuprovaan, missä hän työskenteli höyrysahalla ja paperitehtaalla. Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen myös muut Vähän veljekset muuttivat Pietarin seudulle.[1]

Tammikuussa 1918 Vähä liittyi Tuprovan työväentalolla perustettuun punakaartin osastoon, josta pian tuli osa Pietarin suomalaiseen punakaartiin. Hänet siirrettiin kaartin 1. komppaniaan, joka 27. tammikuuta lähti Suomeen niin sanotun suuren asejunan matkassa. Asekuljetusta saattaessaan hän osallistui Kämärän taisteluun ja toimi myöhemmin tykistön lähettinä Vilppulan rintamalla. Perääntymisvaiheessa maaliskuun loppupuolella Vähän komppania onnistui Tampereen seudulla välttämään valkoisten saartorenkaaseen jäämisen ja perääntyi lopulta itään Karjalankannakselle saakka. Viipurin taistelun jälkeen osasto siirtyi Rajajoen ylitse Neuvosto-Venäjän puolelle.[1]

Venäjän sisällissodassa ja punaupseerina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarissa Vähä liittyi puna-armeijaan ja osallistui myöhemmin Venäjän sisällissodan taisteluihin eri puolilla maata. Kesällä 1919 hän palveli erillisen kansainvälisen ratsuväkipataljoonan ratsumiehenä Siperiassa, josta Vähä lähetettiin elokuussa ratsuväen upseerikursseille Pietariin, jossa hän myös liittyi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäseneksi helmikuussa 1920. Ratsuväkikoulun sijaan Vähä kuitenkin päätti suorittaa jalkaväen punaupseerikurssin Pietarin kansainvälisessä punaupseerikoulussa, josta hän valmistui 1923.[1] Toivo Vähän viidestä veljestä myös neljä muuta suoritti punaupseerikurssin.[4]

Kurssiaikanaan Vähä osallistui syyskuussa 1920 Kuusisen klubin murhien epäiltyjen pidätyksiin, Kronstadtin kapinan kukistamiseen kevättalvella 1921 sekä Itä-Karjalan kansannousun kukistamiseen talvella 1922. Tammikuussa 1922 käydyn Kiimasjärven retken yhteydessä Vähä surmasi Toivo Antikaisen käskystä puukolla kolme vangiksi saatua suomalaista heimosotilasta, kun heitä ei voitu ottaa hiihtokomppanian mukaan. Yksi surmatuista oli suojeluskuntalainen Antti Marjoniemi, jonka murhasta Antikainen sai Suomessa elinkautisen vankeusrangaistuksen vuonna 1935.[1]

Punaupseerikoulusta valmistumisensa jälkeen Vähä komennettiin NKVD:n palvelukseen. Maaliskuusta 1923 lähtien hän toimi Karjalan kannaksella sijainneen raja-aseman päällikkönä, vuosina 1924–1925 salaisen poliisin GPU:n aluehallinnossa Leningradissa sekä palveli vuonna 1925 vielä lyhyen aikaa raja-asemalla Siestarjoella.[1] Hän ehti myös avioitumaan suomalaissyntyisen Sannin kanssa ja hieman myöhemmin pariskunnalle syntyi tytär.[5]

Operaatio Trusti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1924 Neuvosto-Venäjän salainen poliisi Tšeka värväsi Vähän Operaatio Trustin palvelukseen. Sen johdossa oli Leningradin Tšhekan päällikkönä toiminut puolalainen vallankumouksellinen Stanislaw Messing. Kyseessä oli kolme vuotta aikaisemmin käynnistetty operaatio, jonka tarkoituksena oli harhauttaa venäläisiä vastavallankumouksellisia ja länsimaisia tiedustelupalveluja. Vähä hoiti Rajajoella (Siestarjoki) sijainnutta salaista rajanylityspaikkaa eli ikkunaa.[6] Hän esitti venäläistä rajavartijaa, joka oli rahasta valmis avustamaan bolševikkien vastustajia ja kuljettamaan heitä joen ylitse Neuvostoliiton puolelle. Suomen armeijan tiedustelusta vastannut yleisesikunta piti Vähää luotettavana, koska sen palveluksessa ollut agentti oli värvännyt hänet pitäessään Vähää tavallisena neuvostoliittolaisena rajavartijana. Aluksi Vähän kautta kulki salakuljetettua tavaraa, mutta pian hän alkoi järjestämään rajanylityksiä vastavallankumouksellisille, emigranteille, brittiagenteille sekä yleisesikunnan tiedustelijoille.[7]

Tunnetuin rajanylitys tapahtui syyskuussa 1925, jolloin brittivakooja Sidney Reilly onnistuttiin houkuttelemaan Neuvostoliiton puolelle. Reitin toimivuus oli tarkistettu vain muutamaa päivää aikaisemmin, kun vastavallankumouksellisen kenraalin Aleksandr Kutepovin kuriiri oli kulkenut rajan yli ja todennut Vähän luotettavaksi.[7] Hän avusti Reillyn Neuvostoliiton puolelle Valkeasaaren Alakylän lähistöllä ja saattoi hänet Parkalan rautatieasemalle, jossa Reilly kuitenkin pidätettiin. Hänet teloitettiin myöhemmin marraskuussa.[5] Vähä puolestaan palkittiin Reillyn kiinniotosta Punaisen lipun kunniamerkillä.[8]

Välttääkseen operaationsa paljastumisen Tšeka päätti lavastaa Vähän kuoleman. Hänelle annettiin uusi henkilöllisyys ja Leningradissa laskettiin liikkeelle huhu, jonka mukaan Vähä oli ammuttu petturina. Häntä pidettiin aluksi Hotelli Europeiskajassa ja kuljetettiin sen jälkeen salaa junalla Leningradista Moskovaan. Vuosina 1925–1928 Vähä opiskeli rajavartiokorkeakoulussa nimellä Ivan Petrov, kunnes hänet tunnistettiin. Vähä siirrettiin Kiinan vastaiselle rajalle Argunjoelle, jossa hän 1929 osallistui Kiinan kanssa käydyn rajavälikohtauksen taisteluihin.[1]

Stalinin vainot ja toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1934–1937 Vähä palveli aluksi Mustallamerellä ja myöhemmin Valko-Venäjän rajajoukoissa.[1] Vähä oli salannut oikean henkilöllisyytensä ja aikaisemman elämänsä kaikilta. Hän oli jopa jättänyt perheensä ja mennyt uudelleen naimisiin. Pariskunnalle syntyi tyttö, joka Vähän ensimmäisen lapsen tavoin sai nimekseen Lilija. Stalinin vainojen aikana rajavartijan suomalainen aksentti alkoi herättää huomiota ja lopulta Vähän oikea henkilöllisyys tuli ilmiannon vuoksi julki.[5] Helmikuussa 1938 Vähä vangittiin KGB:n vieraisiin kansallisuuksiin kohdistaman puhdistuksen yhteydessä. Suomalaisuuden lisäksi epäilyjä aiheutti Vähän kuuluminen marsalkka Mihail Tuhatševskin maanpetosyytteiden yhteydessä teloitetun armeijankomentaja I. P. Uborevitshin lähipiiriin. Vähä tuomittiin kansanvihollisena kuolemaan ja hän odotti Minskissä tutkintavankilassa teloitustaan lähes vuoden ajan.[1] Vankeusaikanaan Vähä kirjoitti Stalinille, ryhtyi nälkälakkoon ja yritti jopa itsemurhaa.[5] Marraskuussa 1939 hänet yllättäen luvattiin vapauttaa, mikäli Vähä suostuisi vapaaehtoisena liittymään Terijoen hallituksen armeijaksi perustettuun Suomen kansanarmeijaan.[1] Myöhemmin Vähä itse arveli omanneensa korkeassa asemassa olleen vaikutusvaltaisen salaisen auttajan,[2] mutta toisaalta pätevistä upseereista oli Stalinin puhdistusten jälkeen huutava pula, ja sodan lähestyessä heitä jouduttiin haalimaan jopa vankileireiltä.[9]

Suomen kansanarmeijassa Vähä palveli talvisodan alussa tiedusteluosaston päällikkönä Terijoella ja vuodenvaihteen 1940 jälkeen hiihtorykmentin komentajana. Talvisodan päätyttyä Vähä toimi puna-armeijan 71. divisioonaan kuuluneen jalkaväkirykmentti 126:n komentajana.[1] Pääasiassa karjalaisista, inkeriläisistä ja suomalaisista koostuneen rykmentin esikuntapäällikkönä toimi Valter Valli.[10] Natsi-Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Vähä siirrettiin ensin reservinä olleen jalkaväkirykmentti 143:n komentajaksi ja sieltä edelleen lounaisrintamalle jalkaväkirykmentti 936:n komentajaksi. Syyskuussa Vähä haavoittui vakavasti Staraja Russan lähistöllä. Toipumisensa jälkeen hän toimi Uralilla sijaitsevan Zlatoustin jalkaväkikoulun päällikkönä tammikuuhun 1946 saakka.[1]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Everstiksi ylennetty Vähä palveli toisen maailmansodan jälkeen vielä turvallisuuspoliisin palveluksessa Kaliningradissa, kunnes erosi ja ryhtyi Ukrainassa Žytomyrin alueella toimineen viinatehtaan johtajaksi.[1] Operaatio Trusti tuli lopulta julkisuuteen Neuvostoliitossa vuonna 1964. Siitä kirjoitettujen lehtijuttujen yhteydessä mainittiin myös Vähän nimi ja samalla hänen molemmat perheensä saivat totuuden selville.[5] Vähä jäi eläkkeelle vuonna 1967 ja muutti Petroskoihin, missä hän ryhtyi kirjoittamaan muistelmiaan. Omaelämäkerta julkaistiin vuonna 1970 ja käännettiin neljä vuotta myöhemmin myös suomeksi nimellä Suomalaiset punikit. Lisäksi Vähä kirjoitti kolme muuta muistelmateosta muun muassa Operaatio Trustista. Hänen tuotantonsa käsittää myös muutaman novellin, jotka julkaistiin Punalippu-lehdessä.[11] Vuonna 1990 toimittaja Oleg Tihonov julkaisi Vähästä kertovan dokumenttiromaanin Silminnäkijä.[8]

Toivo Vähä kuoli vuonna 1984.[1] Hänen haudallaan Petroskoissa on KGB:n pystyttämä muistomerkki.[5] Vuonna 2001 Petroskoissa järjestettiin suuret juhlat kun Vähän syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta.[5]

Kunniamerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomalaiset punikit (Petroskoi : Karjala-kustantamo, 1970)
  • Trust-operaatio (1973)
  • Murrosvuosina (1978)
  • Minun rajani (1981)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Salomaa, Markku: Vähä, Toivo (1901–1984) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 27.8.2017.
  2. ↑ a b Rislakki, Jukka: Suomalainen punikki neuvostomaassa: Dokumenttiromaani kertoo punaupseeri Toivo Vähän tragedian 13.1.1992. Helsingin Sanomat. Viitattu 30.4.2014.
  3. ↑ Kotonen, Tommi: Vallankumouksen eturintamassa 19.9.2012. Ennen ja nyt. Viitattu 27.8.2017.
  4. ↑ Salomaa, Markku: Suomalaisveljekset puna-armeijan upseereina 16.11.2016. Iltalehti. Viitattu 27.8.2017.
  5. ↑ a b c d e f g Ahonen, Anneli: Vakooja Toivo Vähä nappasi James Bondin väitetyn esikuvan 1.11.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 1.11.2014.
  6. ↑ Rislakki, Jukka: ”Operaatio Trusti”, Saatan kuolla jo rajalla: Suomen ja Neuvostoliiton vakoilusodan hahmoja, s. 55, 60-61. Jyväskylä: Docendo, 2021. ISBN 978-952-291-995-3.
  7. ↑ a b Kotakalio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit: Brittitiedustelu Suomessa 1918–1941, s. 142. Helsinki: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-5-4.
  8. ↑ a b Ahonen, Anneli: Suomalainen punaupseeri soimasi viimeisinä vuosinaan itseään 1.11.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 27.8.2017.
  9. ↑ Leskinen, J. & Juutilainen, A.: "Talvisodan Pikkujättiläinen", WSOY, 2006, sivu 150
  10. ↑ Brantberg, Robert: Punaeversti Valter Valli Robert Brantberg. Viitattu 27.8.2017.
  11. ↑ Krjukov, Aleksei: Inkerin merkkimiehet: Toivo Vähä (s. 13) 2015. Inkeri. Viitattu 27.8.2017.
  12. ↑ a b c d Minkkinen, Aimo: Leninin kunniamerkki suomalaiselle työväenliikkeelle. Työväentutkimus, 2010, s. 119–121 (s. 121). ISSN 0784–1272. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.2.2023.
  13. ↑ Venäjän ystävyyden kunniamerkin saanut Rex Tillerson on tutussa seurassa – Lipponen, Klinge, Siitonen... 13.12.2016. Helsingin Sanomat. Viitattu 10.4.2022.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rislakki, Jukka: Saatan kuolla jo rajalla: Suomen ja Neuvostoliiton vakoilusodan hahmoja. Jyväskylä: Docendo, 2021. ISBN 978-952-291-995-3.
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Toivo_Vähä&oldid=21974154”