Ero sivun ”Puolan–Neuvosto-Venäjän sota” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Laajennusta & korjausta |
Laajennusta ja viitteitä |
||
| Rivi 34: | Rivi 34: | ||
{{Pääartikkeli|[[Länsi-Ukrainan kansantasavalta]]}} |
{{Pääartikkeli|[[Länsi-Ukrainan kansantasavalta]]}} |
||
Puolan itärajaa ei sovittu [[Versailles’n rauha]]ssa. [[Entente]]n valtiot eivät uskoneet että neuvostovalta Venäjällä olisi pysyvä, vaan raja sovittaisiin valkoisten noustua jälleen valtaan. Saksan joukot vetäytyivät Itä-Euroopasta 11. marraskuuta 1918 solmitun aselevon jälkeen.<ref name="gale1">Gale</ref> Tässä uskossa myös [[valtionhoitaja]] [[Carl Gustaf Emil Mannerheim|Mannerheim]] halusi, että [[Suomi]] olisi osallistunut [[Judenitsin hyökkäys|Judenitsin hyökkäykseen]] Virosta [[Petrograd]]ia vastaan vuonna 1919, mihin presidentiksi valittu [[K. J. Ståhlberg]] ja eduskunta eivät suostuneet lähinnä [[Edistyspuolue]]en ja [[maalaisliitto|Maalaisliiton]] vaikutuksesta.<ref>{{kirjaviite|Tekijä=Sakari Virkkunen|Nimeke=Ståhlberg, Suomen ensimmäinen presidentti|Vuosi=1978|Sivu=36-38|Julkaisija=Otava|Tunniste=ISBN 9511049704}} </ref> |
Puolan itärajaa ei sovittu [[Versailles’n rauha]]ssa. [[Entente]]n valtiot eivät uskoneet että neuvostovalta Venäjällä olisi pysyvä, vaan raja sovittaisiin valkoisten noustua jälleen valtaan. Saksan joukot vetäytyivät Itä-Euroopasta 11. marraskuuta 1918 solmitun aselevon jälkeen.<ref name="gale1">Gale</ref> Tässä uskossa myös [[valtionhoitaja]] [[Carl Gustaf Emil Mannerheim|Mannerheim]] halusi, että [[Suomi]] olisi osallistunut [[Judenitsin hyökkäys|Judenitsin hyökkäykseen]] Virosta [[Petrograd]]ia vastaan vuonna 1919, mihin presidentiksi valittu [[K. J. Ståhlberg]] ja eduskunta eivät kuitenkaan suostuneet lähinnä [[Edistyspuolue]]en ja [[maalaisliitto|Maalaisliiton]] vaikutuksesta.<ref>{{kirjaviite|Tekijä=Sakari Virkkunen|Nimeke=Ståhlberg, Suomen ensimmäinen presidentti|Vuosi=1978|Sivu=36-38|Julkaisija=Otava|Tunniste=ISBN 9511049704}} </ref> |
||
{{Pääartikkeli|[[Luoteis-Venäjän armeija]]}} |
{{Pääartikkeli|[[Luoteis-Venäjän armeija]]}} |
||
| Rivi 43: | Rivi 43: | ||
== Sota == |
== Sota == |
||
Saksan ja Itävalta-Unkarin vetäytyminen Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta tappioon päättyneen [[Ensimmäinen maailmansota|I maailmansodan]] jälkeen oli johtanut avoimeen tilanteeseen virallisen rauhansopimuksen puuttuessa. Tällöin otti |
Saksan ja Itävalta-Unkarin vetäytyminen Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta tappioon päättyneen [[Ensimmäinen maailmansota|I maailmansodan]] jälkeen oli johtanut avoimeen tilanteeseen virallisen rauhansopimuksen puuttuessa. Tällöin otti bolševikit vallan [[Valko-Venäjä]]llä, [[Ukraina]]ssa ja [[Vilna]]n alueen [[Liettua]]ssa. Puolassa valtaannoussut kenraali Piłsudskin mielestä puolalaisten olisi vallattava mahdollisimman paljon alueita ja kukistettava alueella valtaa pitävän bolševikien joukot. Piłsudski koki käynnissä olleen [[Venäjän sisällissota|Venäjän sisällissodan]] antavan Puolalle mahdollisuuden tunkeutua bolševikien valtaamille läntisille alueille. |
||
Puolan hyökkäys alkoi huhtikuussa 1919, ja Piłsudskin joukot valtasivat [[Vilna]]n 21. huhtikuuta ja Valko-Venäjän [[Minsk]]in elokuussa. Puolalaiset eivät luovuttaneet liettualaisille kiistanalaisia alueita ml. Vilnan kaupunki.<ref name="Kallio 2009, s. 203">Kallio 2009, s. 203</ref> |
Puolan hyökkäys alkoi huhtikuussa 1919, ja Piłsudskin joukot valtasivat [[Vilna]]n 21. huhtikuuta ja Valko-Venäjän [[Minsk]]in elokuussa. Puolalaiset eivät luovuttaneet liettualaisille kiistanalaisia alueita ml. Vilnan kaupunki.<ref name="Kallio 2009, s. 203">Kallio 2009, s. 203</ref>, <ref name="Salis110">Salis 1966: 110.</ref> |
||
{{Pääartikkeli|[[Puolan–Liettuan sota]]}} |
{{Pääartikkeli|[[Puolan–Liettuan sota]]}} |
||
Latvialaisten joukkojen kanssa puolalaiset valtasivat [[Daugavpils]]in tammikuussa 1920 ja se palautettiin Latvialle. Ukrainan kansallisen tasavallan [[Symon Petljura]] liittoutui Puolan kanssa huhtikuussa 1920, ja yhdessä liittolaiset valtasivat [[Kiova]]n 7. toukokuuta 1920, mutta joutuivat pian peräytymään Tuhatševskin ja Budjonnyin ylivoimaisten joukkojen edessä. Puna-armeijan vastahyökkäys käynnistyi toukokuun puolivälissä 1920. Tällöin puna-armeija oli selvittänyt tilanteen edukseen Venäjän sisällissodan muilla rintamilla. Kiev siirtyi puna-armeijan valtaan 13. kesäkuuta 1920 ja Vilna 14. heinäkuuta 1920. |
Latvialaisten joukkojen kanssa puolalaiset valtasivat [[Daugavpils]]in tammikuussa 1920 ja se palautettiin Latvialle. [[Ukrainan kansantasavalta|Ukrainan kansallisen tasavallan]] [[Symon Petljura]] liittoutui Puolan kanssa huhtikuussa 1920, ja yhdessä liittolaiset valtasivat [[Kiova]]n 7. toukokuuta 1920, mutta joutuivat pian peräytymään Tuhatševskin ja Budjonnyin ylivoimaisten joukkojen edessä. Puna-armeijan vastahyökkäys käynnistyi toukokuun puolivälissä 1920. Tällöin puna-armeija oli selvittänyt tilanteen edukseen Venäjän sisällissodan muilla rintamilla. Kiev siirtyi puna-armeijan valtaan 13. kesäkuuta 1920 ja Vilna 14. heinäkuuta 1920. Neuvosto-Venäjä perusti valtaamassaan [[Białystok]]in kaupungissa [[Väliaikainen Puolan vallankumouskomitea|Väliaikaisen Puolan vallankumouskomitean]] puheenjohtajanaan [[Julian Marchlewski]] luodakseen kommunistisen hallinnon puna-armeijan valtaamille puolalaisalueilla. Kommunistinen puolalaishallinto ei kuitenkaan saanut laajaa Puolan kansan tukea, ja sen kausi päättyikin 22. elokuuta 1920.<ref name="gale1"/> |
||
Neuvosto-Venäjä perusti valtaamassaan [[Białystok]]in kaupungissa [[Väliaikainen Puolan vallankumouskomitea]]n puheenjohtajanaan [[Julian Marchlewski]] luodakseen kommunistisen hallinnon puna-armeijan valtaamille puolalaisalueilla. Kommunistinen puolalaishallinto ei saanut laajaa Puolan kansan tukea, ja sen kausi päättyikin 22. elokuuta 1920.<ref name="gale1"/> |
|||
Heinäkuussa Iso-Britannia ehdotti aselepoa ja Puolan itärajan [[Curzonin linja]]a, joka olisi jättänyt Ukrainan ja Valko-Venäjän |
Heinäkuussa Iso-Britannia ehdotti aselepoa ja Puolan itärajan [[Curzonin linja]]a, joka olisi jättänyt Ukrainan ja Valko-Venäjän bolševikeille. Ehdot eivät miellyttäneet Puolaa. Puna-armeijan hyökkäys, erityisesti Budjonnyin ratsuväki, aiheutti puolalaisten joukkojen keskuudessa paniikkia. Tässä tilanteessa puolalaiset pyysivät Iso-Britannialta ja Ranskalta sotilaallista tukea. Ranskasta puolalaiset saivat rahaa ja aseita. Lisäksi ranskalainen kenraali [[Maxime Weygand]] tuli neuvonantajaksi. Muitakin ranskalaisupseereja tuli puolalaisten avuksi. Heidän joukossaan oli tuleva ranskalaiskenraali [[Charles de Gaulle]]. Puolalaiset saivat rivinsä järjestykseen, vaikka joutuivatkin perääntymään. Puna-armeija teki edetessään virheen jakaessaan joukkonsa kahteen pääsuuntaan eli kenraali Tuhatševskin edetessä joukkoineen kohti Varsovaa ja kenraali Budjonnyin etelämpää kohti [[Lviv|Lwówia]]. Tässä ahdistavassa tilanteessa puolalaiset muodostivat kansallisen kokoomushallituksen pääministerinä galitsialainen talonpoikaisjohtaja [[Wincenty Witos]].<ref name="Salis112">Salis 1966: 112.</ref> |
||
Puna-armeija saartoi elokuussa Varsovan. Puolaisten joukkojen komentaja kenraali Piłsudski oli laatinut suunnitelman tilanteen pelastamiseksi. Varsovan puolustuslinja jätettäisiin heikon kenraali [[Józef Halle]]n johtaman joukon haltuun, kun taas rintaman eteläosan puolalaiset tekisivät hyökkäyksen kohti pohjoista ja venäläisten selustaa. Puolustuksen heikentäminen hyökkäystä varten merkitsisi Varsovan menetystä suunnitelman epäonnistuessa, mutta Piłsudski piti kaupungin menetystä muutenkin väistämättömänä, ellei venäläisistä saavutettaisi voittoa.<ref name="thw100" /> |
Puna-armeija saartoi elokuussa Varsovan. Puolaisten joukkojen komentaja kenraali Piłsudski oli laatinut suunnitelman tilanteen pelastamiseksi. Varsovan puolustuslinja jätettäisiin heikon kenraali [[Józef Halle]]n johtaman joukon haltuun, kun taas rintaman eteläosan puolalaiset tekisivät hyökkäyksen kohti pohjoista ja venäläisten selustaa. Puolustuksen heikentäminen hyökkäystä varten merkitsisi Varsovan menetystä suunnitelman epäonnistuessa, mutta Piłsudski piti kaupungin menetystä muutenkin väistämättömänä, ellei venäläisistä saavutettaisi voittoa.<ref name="thw100" /> |
||
| Rivi 62: | Rivi 61: | ||
{{Pääartikkeli|[[Varsovan taistelu (1920)]]}} |
{{Pääartikkeli|[[Varsovan taistelu (1920)]]}} |
||
Elokuun lopulla 1920 kuusi puolalaista ratsuväkirykmenttiä kukisti Budjonnyin ratsuväkiarmeijan Zamoscin itäpuolella käydyssä Komarówin taistelussa. Kuukautta myöhemmin jalkaväkidivisioonat taistelivat [[Grodno]]n lähellä. Puolalaiset voitttivat taistelun ja valloittivat Grodnon 25. syyskuuuta. Sen jälkeen puolalaiset valloittivat Vilnan ja 12. lokakuuta Minskin. |
Elokuun lopulla 1920 kuusi puolalaista ratsuväkirykmenttiä kukisti Budjonnyin ratsuväkiarmeijan Zamoscin itäpuolella käydyssä Komarówin taistelussa. Kuukautta myöhemmin jalkaväkidivisioonat taistelivat [[Grodno]]n lähellä. Puolalaiset voitttivat taistelun ja valloittivat Grodnon 25. syyskuuuta. Sen jälkeen puolalaiset valloittivat Vilnan ja 12. lokakuuta Minskin.<ref name="Salis113">Salis 1966: 113.</ref> |
||
Sota ei tämän jälkeen jatkunut, vaan se päättyi Puolalle edullisen rauhansopimuksen solmimiseen. Neuvosto-Venäjän ja Puolan raja sovittiin [[Riian rauha]]ssa 18. maaliskuuta 1921, jossa suuri osa Ukrainaan jäi Venäjän yhteyteen<ref name="gale1"/>. |
Sota ei tämän jälkeen jatkunut, vaan se päättyi Puolalle edullisen rauhansopimuksen solmimiseen. Neuvosto-Venäjän ja Puolan raja sovittiin [[Riian rauha]]ssa 18. maaliskuuta 1921, jossa suuri osa Ukrainaan jäi Venäjän yhteyteen<ref name="gale1"/>. Neuvostohallitus saattoi lohduttautua sillä, että Neuvosto-Venäjä menetti vain 100 kilometriä leveän vyöhykkeen länsirajalta Valko-Venäjän ja Ukrainan alueista, joka ei ollut kohtalokasta neuvostotaloudelle.<ref>{{kirjaviite|Tekijä=Pertti Luntinen|Nimeke=Sota Venällä - Venäjä sodassa |Selite = Venäjän reuna-alueet: Vallankumouksen vientiä |Vuosi=2008|Sivu=513|Julkaisija=Suomalaisen Kirjallisuuden Seura|Tunniste=ISBN 9789517469784}} </ref> |
||
==Lopputulos== |
==Lopputulos== |
||
Sodan lopputuloksesta ei olla yksimielisiä. Sekä puolalaiset että venäläiset väittävät voittaneensa sodan. Puolalaisten mielestä sota oli vastasaavutetun itsenäisyyden onnistunut puolustaminen, venäläisten mielestä taas [[ulkovaltojen interventio Venäjän sisällissodassa|ulkomaisen intervention]] onnistunut torjuminen. |
Sodan lopputuloksesta ei olla yksimielisiä. Sekä puolalaiset että venäläiset väittävät voittaneensa sodan. Puolalaisten mielestä sota oli vastasaavutetun itsenäisyyden onnistunut puolustaminen, venäläisten mielestä taas [[ulkovaltojen interventio Venäjän sisällissodassa|ulkomaisen intervention]] onnistunut torjuminen. Voitokas taistelu puna-armeijaa vastaan kohotti Puolan Euroopassa nauttimaa arvonantoa.<ref name="Salis114">Salis 1966: 114.</ref> |
||
Puolalaisten lähteiden mukaan puolalaisilla leireillä oli vuonna 1920 80 000–85 000 venäläistä [[sotavanki]]a, joista kuoli leireillä 16 000–17 000.<ref>http://www.archiwa.gov.pl/lang-en/exhibitions/398-polish-russian-findings.html </ref> Irina Mihutina arvioi 1995 vankeja olleen 165 550, joista 70 000 olisi saanut surmansa.<ref>http://www2.ng.ru/polemics/2001-01-13///8_error.html </ref> Suurempiakin lukuja on esitetty.<ref>http://sp.rian.ru/international/20090901/122932496.html </ref> |
Puolalaisten lähteiden mukaan puolalaisilla leireillä oli vuonna 1920 80 000–85 000 venäläistä [[sotavanki]]a, joista kuoli leireillä 16 000–17 000.<ref>http://www.archiwa.gov.pl/lang-en/exhibitions/398-polish-russian-findings.html </ref> Irina Mihutina arvioi 1995 vankeja olleen 165 550, joista 70 000 olisi saanut surmansa.<ref>http://www2.ng.ru/polemics/2001-01-13///8_error.html </ref> Suurempiakin lukuja on esitetty.<ref>http://sp.rian.ru/international/20090901/122932496.html </ref> |
||
Sotatoimet päättyivät aselepoon lokakuussa 1920, ja muodollisesti rauha solmittiin maaliskuussa 1921 Riian |
Sotatoimet päättyivät aselepoon lokakuussa 1920, ja muodollisesti rauha solmittiin maaliskuussa 1921 [[Riian rauha]]ssa. Nykyisten [[Valko-Venäjä]]n ja [[Ukraina]]n länsiosat joutuivat tällöin Puolalle. Bolševikeille jääneelle puolelle perustettiin [[Puolalaisten autonominen piirikunta|autonomisia piirikuntia]] puolalaisille. Sota vaikutti myös Neuvosto-Venäjän ja Liettuan suhteisiin, kun ne tunnustivat toisensa Moskovan rauhassa 12. heinäkuuta 1920 ja sopivat rajansa. Elokuussa 1920 puolalaiset hyökkäsivät Liettuaan ja miehittivät [[Puolan–Liettuan sota|Puolan-Liettuan sodassa]] [[Vilna]]n alueen, jonka perääntyvät venäläiset olivat luovuttaneet Liettualle. Vilnassa muodostettiin puolalaisten hallussa ollut Keski-Liettuan komitea (Komisja Rządząca Litwy Środkowej), joka järjesti kansanäänestyksen ja äänesti helmikuussa 1922 liittymisestä Puolaan. Toisaalta puolalaiset eivät onnistuneet luomaan Piłsudskin haaveilemaa niin sanottua [[Międzymorze]]n liittovaltiota eli puolalais-ukrainalais-liettualaista liitttokuntaa.<ref name="Salis114" /> |
||
<gallery> |
<gallery> |
||
| Rivi 85: | Rivi 84: | ||
* Gale, Encyclopedia of Russian History, s. 1436–1437 |
* Gale, Encyclopedia of Russian History, s. 1436–1437 |
||
*{{Kirjaviite | Tekijä=Aulis Kallio | Nimeke=Liettuan historia | Selite= | Julkaisupaikka=Tampere | Julkaisija=Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry | Vuosi=2009 | Tunniste=ISBN 978-951-98665-3-6}} |
*{{Kirjaviite | Tekijä=Aulis Kallio | Nimeke=Liettuan historia | Selite= | Julkaisupaikka=Tampere | Julkaisija=Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry | Vuosi=2009 | Tunniste=ISBN 978-951-98665-3-6}} |
||
*{{Kirjaviite | Tekijä=J. R. von Salis | Nimeke=Uudemman ajan maailmanhistoria | Selite= Osa 5 - Versaillesista talouspulaan | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=WSOY | Vuosi=1966 | Tunniste=}} |
|||
===Viitteet=== |
===Viitteet=== |
||
Versio 10. joulukuuta 2018 kello 21.18
| Puolan–Neuvosto-Venäjän sota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
| |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
738 000 |
800 000 | ||||||
.svg){kind=small}
Puolan–Neuvosto-Venäjän sota (helmikuu 1919 − maaliskuu 1921) oli aseellinen konflikti yhtäältä Neuvosto-Venäjän ja Neuvosto-Ukrainan ja toisaalta Puolan ja Ukrainan kansantasavallan välillä. Sodan syyt olivat ekspansionismissa. Kysymys siitä, missä vasta itsenäistyneen Puolan itärajan tulisi kulkea, herätti paljon kiistoja. Ison-Britannian ulkoasiansihteeri George N. Curzon ehdotti jo vuonna 1918 suunnilleen nykyistä rajalinjaa, Curzonin linjaa. Puola kuitenkin halusi vallata takaisin alueet, jotka se oli menettänyt Puolan jaoissa 1700-luvulla, kun taas Neuvosto-Venäjä pyrki valtaamaan takaisin Venäjän ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa menettämät alueet.[1]
Yleistilanteeseen eli venäläisten, ukrainalaisten ja puolalaisten suhteisiin vaikutti vielä Länsi-Ukrainan kansantasavalta, joka oli sotinut sekä puolalaisia vastaan Galitsiassa että romanialaisia vastaan Pohjois-Bukovinassa. Länsi-Ukrainan kansantasavalta haki suojaa Ukrainan kansantasavallalta liittyen siihen, mutta hintana sille, että Puola olisi tukenut Ukrainan kansantasavaltaa Neuvosto-Venäjää vastaan oli se, että sen alue sovittiin luovutettavaksi Puolalle.[2]
Tausta
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopan kartta muuttui dramaattisesti. Venäjän keisarikunta romahti ja ajautui sisällissotaan. Monet Venäjän vallan alla olleet maat hyödynsivät tilannetta ja itsenäistyivät. Puola sai itsenäisyytensä 11. marraskuuta 1918. Puolan länsiraja muodostui entisillä Saksaan kuuluneilla alueilla tapahtuneen onnistuneen kapinan jälkeen 1918.
- Pääartikkeli: Suurpuolan kapina (1918–1919)
Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset rajat osoittautuivat erittäin epävakaiksi ja lähes kaikki uudet valtiot ajautuivat rajaselkkauksiin toistensa kanssa. Puola joutui ongelmiin Saksan ja Tšekkoslovakian kanssa, lisäksi Länsi-Ukraina kapinoi Puolaa vastaan.[2]
- Pääartikkeli: Länsi-Ukrainan kansantasavalta
Puolan itärajaa ei sovittu Versailles’n rauhassa. Ententen valtiot eivät uskoneet että neuvostovalta Venäjällä olisi pysyvä, vaan raja sovittaisiin valkoisten noustua jälleen valtaan. Saksan joukot vetäytyivät Itä-Euroopasta 11. marraskuuta 1918 solmitun aselevon jälkeen.[3] Tässä uskossa myös valtionhoitaja Mannerheim halusi, että Suomi olisi osallistunut Judenitsin hyökkäykseen Virosta Petrogradia vastaan vuonna 1919, mihin presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg ja eduskunta eivät kuitenkaan suostuneet lähinnä Edistyspuolueen ja Maalaisliiton vaikutuksesta.[4]
- Pääartikkeli: Luoteis-Venäjän armeija
Vielä alkuvuodesta 1919 neuvostovallan merkittävin uhka oli kenraali Anton Denikin. Denikin oli kuitenkin venäläinen nationalisti ja piti Itä-Galitsiaa osana Venäjän valtiota.[3] Anton Denikinin luovuttua Etelä-Venäjän armeijan johdosta, hänen seuraajakseen tuli Pjotr Wrangel samankaltaisella ohjelmalla.[5]
Puolan johtaja Józef Piłsudski ei suostunut liittoutumaan länsivaltojen kanssa näiden tehtyä interventionsa Venäjällä. Britit ja ranskalaiset osallistuivat taisteluihin kaukana Galitsian itäpuolella Ukrainassa, Georgiassa ja Azerbaidžanissa, jolloin puolalaisten sitoutuminen poliittisin päämäärin ententeen liittolaisina olisi voinut rajoittaa puolalaisten omia vapaita käsiä Galitsian suhteen. Yleinen periaate Venäjän väliaikaisen hallituksen korvanneella Venäjän valkoisilla armeijoilla oli se, että keisarikunta pidetään yhtenäisenä. Monarkistiset kenraalit saattoivat kannattaa keisarin palauttamista, kun taas valkoista armeijaa kannattaneilla oikeistolaisilla liberaaleilla oli ajatuksena se, että sisällissodan ja ententen sekä muiden maiden, muun muassa Yhdysvaltain ja Japanin intervention päätyttyä Venäjän valtiorakenne ratkaistaisiin perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa. Neuvosto-Venäjä sen sijaan edellisen viivyttelyn vastustamiseksi myönsi bolševikkien kansallisuuspolitiikan mukaisesti itsenäisyyksiä reunavaltioille, mutta huolehti myös siitä, että porvarillisille ja sosialidemokraattisille itsenäisille valtiolle oli olemassa Neuvosto-Venäjälle ystävällismielinen samaa valtioaluetta tarkoittava neuvostohallitus, joka voisi vallankumouksen tultua tapahtuneeksi liittyä vapaaehtoisesti jälleen Venäjään, Neuvosto-Venäjään.
Sota
Saksan ja Itävalta-Unkarin vetäytyminen Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta tappioon päättyneen I maailmansodan jälkeen oli johtanut avoimeen tilanteeseen virallisen rauhansopimuksen puuttuessa. Tällöin otti bolševikit vallan Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Vilnan alueen Liettuassa. Puolassa valtaannoussut kenraali Piłsudskin mielestä puolalaisten olisi vallattava mahdollisimman paljon alueita ja kukistettava alueella valtaa pitävän bolševikien joukot. Piłsudski koki käynnissä olleen Venäjän sisällissodan antavan Puolalle mahdollisuuden tunkeutua bolševikien valtaamille läntisille alueille.
Puolan hyökkäys alkoi huhtikuussa 1919, ja Piłsudskin joukot valtasivat Vilnan 21. huhtikuuta ja Valko-Venäjän Minskin elokuussa. Puolalaiset eivät luovuttaneet liettualaisille kiistanalaisia alueita ml. Vilnan kaupunki.[6], [7]
- Pääartikkeli: Puolan–Liettuan sota
Latvialaisten joukkojen kanssa puolalaiset valtasivat Daugavpilsin tammikuussa 1920 ja se palautettiin Latvialle. Ukrainan kansallisen tasavallan Symon Petljura liittoutui Puolan kanssa huhtikuussa 1920, ja yhdessä liittolaiset valtasivat Kiovan 7. toukokuuta 1920, mutta joutuivat pian peräytymään Tuhatševskin ja Budjonnyin ylivoimaisten joukkojen edessä. Puna-armeijan vastahyökkäys käynnistyi toukokuun puolivälissä 1920. Tällöin puna-armeija oli selvittänyt tilanteen edukseen Venäjän sisällissodan muilla rintamilla. Kiev siirtyi puna-armeijan valtaan 13. kesäkuuta 1920 ja Vilna 14. heinäkuuta 1920. Neuvosto-Venäjä perusti valtaamassaan Białystokin kaupungissa Väliaikaisen Puolan vallankumouskomitean puheenjohtajanaan Julian Marchlewski luodakseen kommunistisen hallinnon puna-armeijan valtaamille puolalaisalueilla. Kommunistinen puolalaishallinto ei kuitenkaan saanut laajaa Puolan kansan tukea, ja sen kausi päättyikin 22. elokuuta 1920.[3]
Heinäkuussa Iso-Britannia ehdotti aselepoa ja Puolan itärajan Curzonin linjaa, joka olisi jättänyt Ukrainan ja Valko-Venäjän bolševikeille. Ehdot eivät miellyttäneet Puolaa. Puna-armeijan hyökkäys, erityisesti Budjonnyin ratsuväki, aiheutti puolalaisten joukkojen keskuudessa paniikkia. Tässä tilanteessa puolalaiset pyysivät Iso-Britannialta ja Ranskalta sotilaallista tukea. Ranskasta puolalaiset saivat rahaa ja aseita. Lisäksi ranskalainen kenraali Maxime Weygand tuli neuvonantajaksi. Muitakin ranskalaisupseereja tuli puolalaisten avuksi. Heidän joukossaan oli tuleva ranskalaiskenraali Charles de Gaulle. Puolalaiset saivat rivinsä järjestykseen, vaikka joutuivatkin perääntymään. Puna-armeija teki edetessään virheen jakaessaan joukkonsa kahteen pääsuuntaan eli kenraali Tuhatševskin edetessä joukkoineen kohti Varsovaa ja kenraali Budjonnyin etelämpää kohti Lwówia. Tässä ahdistavassa tilanteessa puolalaiset muodostivat kansallisen kokoomushallituksen pääministerinä galitsialainen talonpoikaisjohtaja Wincenty Witos.[8]
Puna-armeija saartoi elokuussa Varsovan. Puolaisten joukkojen komentaja kenraali Piłsudski oli laatinut suunnitelman tilanteen pelastamiseksi. Varsovan puolustuslinja jätettäisiin heikon kenraali Józef Hallen johtaman joukon haltuun, kun taas rintaman eteläosan puolalaiset tekisivät hyökkäyksen kohti pohjoista ja venäläisten selustaa. Puolustuksen heikentäminen hyökkäystä varten merkitsisi Varsovan menetystä suunnitelman epäonnistuessa, mutta Piłsudski piti kaupungin menetystä muutenkin väistämättömänä, ellei venäläisistä saavutettaisi voittoa.[9]
Puolalaiset saivat tietää puna-armeijan joukkojen hajanaisuudesta kapteeni Jan Kowalewskin murrettua puna-armeijan salakoodit, jolloin puolalaiset saattoivat kuunnella puna-armeijan radioliikennettä.[10] Puolalaisten 5. armeija puolustautui kuitenkin kiivaasti venäläisiä vastaan Wkrajoen varrella kenraali Władysław Sikorskin johdolla, mikä edesauttoi sittempää Piłsudskin hyökkäystä venäläisiä vastaan. Taistelujen aikana Sikorskin ratsujoukkojen onnistui vallata puna-armeijan 4. armeijan komentopaikka, josta vankien lisäksi puolalaiset saivat haltuunsa radiolaitteet ja tärkeitä dokumentteja. Näistä tiedoista oli puolalaisille Varsovan torjuntataistelussa.[9]
Piłsudski suunnitteli kuitenkin uskaliaan vastahyökkäyksen, joka pysäytti puna-armeijan Veikseljoella. Varsovan taistelussa puolalaiset iskivät neuvostovenäläisten joukkojen keskustaan. Neuvostoarmeijan organisaatio romahti ja venäläiset lähtivät perääntymään.
- Pääartikkeli: Varsovan taistelu (1920)
Elokuun lopulla 1920 kuusi puolalaista ratsuväkirykmenttiä kukisti Budjonnyin ratsuväkiarmeijan Zamoscin itäpuolella käydyssä Komarówin taistelussa. Kuukautta myöhemmin jalkaväkidivisioonat taistelivat Grodnon lähellä. Puolalaiset voitttivat taistelun ja valloittivat Grodnon 25. syyskuuuta. Sen jälkeen puolalaiset valloittivat Vilnan ja 12. lokakuuta Minskin.[11]
Sota ei tämän jälkeen jatkunut, vaan se päättyi Puolalle edullisen rauhansopimuksen solmimiseen. Neuvosto-Venäjän ja Puolan raja sovittiin Riian rauhassa 18. maaliskuuta 1921, jossa suuri osa Ukrainaan jäi Venäjän yhteyteen[3]. Neuvostohallitus saattoi lohduttautua sillä, että Neuvosto-Venäjä menetti vain 100 kilometriä leveän vyöhykkeen länsirajalta Valko-Venäjän ja Ukrainan alueista, joka ei ollut kohtalokasta neuvostotaloudelle.[12]
Lopputulos
Sodan lopputuloksesta ei olla yksimielisiä. Sekä puolalaiset että venäläiset väittävät voittaneensa sodan. Puolalaisten mielestä sota oli vastasaavutetun itsenäisyyden onnistunut puolustaminen, venäläisten mielestä taas ulkomaisen intervention onnistunut torjuminen. Voitokas taistelu puna-armeijaa vastaan kohotti Puolan Euroopassa nauttimaa arvonantoa.[13]
Puolalaisten lähteiden mukaan puolalaisilla leireillä oli vuonna 1920 80 000–85 000 venäläistä sotavankia, joista kuoli leireillä 16 000–17 000.[14] Irina Mihutina arvioi 1995 vankeja olleen 165 550, joista 70 000 olisi saanut surmansa.[15] Suurempiakin lukuja on esitetty.[16]
Sotatoimet päättyivät aselepoon lokakuussa 1920, ja muodollisesti rauha solmittiin maaliskuussa 1921 Riian rauhassa. Nykyisten Valko-Venäjän ja Ukrainan länsiosat joutuivat tällöin Puolalle. Bolševikeille jääneelle puolelle perustettiin autonomisia piirikuntia puolalaisille. Sota vaikutti myös Neuvosto-Venäjän ja Liettuan suhteisiin, kun ne tunnustivat toisensa Moskovan rauhassa 12. heinäkuuta 1920 ja sopivat rajansa. Elokuussa 1920 puolalaiset hyökkäsivät Liettuaan ja miehittivät Puolan-Liettuan sodassa Vilnan alueen, jonka perääntyvät venäläiset olivat luovuttaneet Liettualle. Vilnassa muodostettiin puolalaisten hallussa ollut Keski-Liettuan komitea (Komisja Rządząca Litwy Środkowej), joka järjesti kansanäänestyksen ja äänesti helmikuussa 1922 liittymisestä Puolaan. Toisaalta puolalaiset eivät onnistuneet luomaan Piłsudskin haaveilemaa niin sanottua Międzymorzen liittovaltiota eli puolalais-ukrainalais-liettualaista liitttokuntaa.[13]
-
tilanne vuoden 1919 maaliskuussa -
tilanne vuoden 1920 kesäkuussa -
tilanne vuoden 1920 elokuussa -
Puolalainen puolustuslinja Milosnan lähellä elokuussa 1920 -
Sodan neuvostoliittolainen propagandajuliste -
Sodan puolalainen propagandajuliste – voita bolševikit
Lähteet
- Gale, Encyclopedia of Russian History, s. 1436–1437
- Aulis Kallio: Liettuan historia. Tampere: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry, 2009. ISBN 978-951-98665-3-6.
- J. R. von Salis: Uudemman ajan maailmanhistoria. Osa 5 - Versaillesista talouspulaan. Helsinki: WSOY, 1966.
Viitteet
- ↑ Erik Goldstein: The First World War peace settlements, 1919-1925, Part 644, s. 30. Pearson Education, 2002. ISBN 0582311454.
- ↑ a b Viktor Pilipenk, Georgi Kasjanov, suom: Eeva Kapanen: Ukrainan historia, s. 147-149. Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti, Helsinki, 19972. ISBN 9517070802.
- ↑ a b c d Gale
- ↑ Sakari Virkkunen: Ståhlberg, Suomen ensimmäinen presidentti, s. 36-38. Otava, 1978. ISBN 9511049704.
- ↑ P.N. Wrangel: Kenraali Wrangelin muistelmat, s. 30. Karisto, 1989 (alkup. 1928). ISBN 9512326396.
- ↑ Kallio 2009, s. 203
- ↑ Salis 1966: 110.
- ↑ Salis 1966: 112.
- ↑ a b Richard Overy: History of war in a hundred battles, s. 75-79. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-939071-7. (englanniksi)
- ↑ POLISH CODEBREAKING DURING THE RUSSO-POLISH WAR OF 1919–1920 4.6.2010. tandfonline.com. Viitattu 9.12.2018. (englanniksi)
- ↑ Salis 1966: 113.
- ↑ Pertti Luntinen: Sota Venällä - Venäjä sodassa, s. 513. Venäjän reuna-alueet: Vallankumouksen vientiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 9789517469784.
- ↑ a b Salis 1966: 114.
- ↑ http://www.archiwa.gov.pl/lang-en/exhibitions/398-polish-russian-findings.html
- ↑ http://www2.ng.ru/polemics/2001-01-13///8_error.html
- ↑ http://sp.rian.ru/international/20090901/122932496.html
