Taiteen historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Taiteen historia käsittää kuvataiteen, erityisesti maalaustaiteen, kuvanveiston, piirustuksen, taidegrafiikan, valokuvataiteen ja arkkitehtuurin historian niiden esineiden pohjalta, jotka ovat säilyneet.[1]

Taiteen historia esitetään usein kanonisoitujen teoksien kehikkona, jonka varaan se rakentuu jatkumoineen, muutoksineen, kertaustyyleineen ja teknisine kokeiluineen.[1]

Materiaalien ja menetelmien kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvanveisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laokoon-ryhmä, roomalainen, kreikkalaisvaikutteinen monumentaaliveistos ensimmäiseltä vuosisadalta jaa., tekijöinä tiettävästi rodoslaiset kuvanveistäjät Hagesandros, Athenodoros ja Polydoros.

Kuvanveiston historiassa on käytetty kahta perustekniikkaa: muovailua ja veistämistä. Rautataltat ja rautaporat tulivat helpottamaan veistämistä lännessä ensimmäisellä vuosituhannella eaa. Jo aiemminkin oli samantasoista jälkeä tosin saatu aikaan kivityökaluillakin, joskin paljon hitaammin.[2] Kreikassa luultavasti 400-luvulla eaa. keksittiin menetelmä, jolla savesta tai kipsistä tehty malli pystyttiin siirtämään kiveen punkteeraamisen avulla. Menetelmää käytettiin sellaisenaan aina 1800-luvun alkupuolelle saakka, minkä jälkeen siihen kehitettiin koneita.[2]

Pronssiveistoksia opittiin tekemään saviveistosten päälle valamalla Mesopotamiassa 2000-luvun eaa. jälkipuoliskolla ja muualla vähän myöhemmin. Kiinassa kehitettiin 1000-luvulla eaa. vielä toisenlainen menetelmä pronssiastioiden valamiseen.[2] Rauta tuli 1900-luvulla kuvanveistäjien laajaan käyttöön, mikä mahdollisti siirtymän suljetusta, kiinteästä muodosta avoimeen, rakennettuun muotoon. 1900-luvulla kuvanveistäjät ovat ottaneet käyttöön myös uusia synteettisiä materiaaleja.[2]

Maalaustaide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalaustaiteessa on aina pyritty kehittämään uusia menetelmiä saada väriaineet sidottua maalauspohjaan. Freskomaalauksessa väri imeytyy rapatuille muuri- ja seinäpinnoille: menetelmä on hyvin vanha, ja sen kehitti huippuunsa italialainen Giotto 1200-luvun lopulla. Temperavärit sekoitettiin munankeltuaiseen, ja niitä käytettiin puupohjalle maalattaessa Euroopassa 1200-luvulta lähtien. 1400-luvulla yleistyivät öljyvärit, jotka kuivuvat nopeasti ja mahdollistivat ennennäkemättömät yksityiskohdat ja väriloiston sekä öljyvärimaalauksen uusia maalaustekniikoita.[3]

1500-luvulta alkaen kankaalle tehty taulumaalaus nosti maalaustaiteen länsimaissa suureen arvoon; kankaalle kehystetty kuva tuli Euroopan ulkopuolella käyttöön vasta 1800-luvulla. Pastellivärit kehitettiin huippuunsa 1700-luvulla, ja 1800-luvulla kehitettiin monia uusia synteettisiä väriaineita. 1960-luvulla kehitettiin synteettiset akryylivärit, joita käytetään kuten öljyvärejä, mutta öljyväritkin ovat säilyttäneet suosionsa edelleen.[3]

Rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salisburyn katedraali on gotiikan arkkitehtuuria 1200-luvulta,

Varhaisten korkeakulttuurien, kuten Egyptin, Kreikan ja Kiinan temppelit olivat pylväs–palkisto-järjestelmän mukaan rakennettuja. Niissä pystytuet kannattavat vaakasuoria osia, minkä seurauksena sisätilat jäivät pieniksi. Valeholvilla opittiin laajentamaan tilaa. Antiikin roomalaiset omaksuivat jo egyptiläistenkin tunteman menetelmän, jossa kiilan muotoisista kivistä rakennettiin holveja ja pyörökaaria; tätä menetelmää hyödytti myös valumuurin keksiminen Roomassa. Tätä kautta katto saatiin kattamaan entistä paljon suurempia pinta-aloja. Goottilaisessa arkkitehtuurissa toisen vuosituhannen alussa pilareita rakennettiin kannattamaan kiviholveja ja -kaaria. 1900-luvulla holvien rinnalle tuli käyttöön uusia tekniikoita ja materiaaleja, kuten metallirunkoja, joilla kantavuutta parannettiin huomattavasti.[4]

Taidegrafiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Graafisista tekniikoista varhaisin on puupiirros. Siinä paperille, silkille tai muulle materiaalille jäljennettävä kuva piirretään aluksi sileälle puulevylle niin että valkoisiksi tarkoitetut kohdat leikataan pois ja mustiksi halutut, kohollaan olevat kohdat sivellään musteella. Puupiirrostekniikkaa käytettiin ensimmäisen kerran Kiinassa 600-luvulla jaa. ja Euroopassa 1300-luvulla. Euroopassa kehitettiin 1400-luvulla syväpainomenetelmiä, joissa vedostus tapahtui metallilaatoilta. 1800-luvun alkupuolelta saakka taiteilijat ovat käyttäneet myös kivipaino- eli litografiatekniikkaa, jossa piirretään rasvaisella liidulla kiveen. Japanissa keksittiin 1800-luvulla väripuupiirrostekniikka, minkä seurauksena eurooppalaiset taiteilijat alkoivat ottaa vaikutteita länteen tuoduista japanilaisista puupiirroksista.[5]

Valokuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuvaus keksittiin 1830-luvulla. Varhaisimpia menetelmiä olivat dagerrotypia ja kalotypia. Aluksi valokuvia julkaistiin litografioiden joukossa julkisissa taidenäyttelyissä, mutta 1800-luvun puolivälin jälkeen enää erityisissä valokuvanäyttelyissä. Värivalokuvaus oli 1940-luvulla jo pitkälle kehittynyttä, mutta mustavalkokuvaus säilyi pitkään suosittuna. Valokuvaus on vasta viime aikoina laajemmin tunnustettu ainutlaatuiseksi taiteelliseksi ilmaisuvälineeksi.[6]

Esittämistapojen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perspektiivi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perspektiivikuvausta Guillaume de Tyren teoksesta Histoire d'Outremer, 1232-1261.

Maailman taiteen historiassa hahmojen suhteellinen koko on yleensä riippunut niiden tärkeydestä. Tyypillisiä koon määrittäviä suhteita ovat olleet jumala/palvojat, hallitsija/hovi, tai mies/nainen. Hahmojen etäisyydet ja kuvatilan etuala eivät vaikuttaneet kokoeroihin hallitsevasti ennen kuin Euroopan taiteessa 1400- ja 1900-lukujen välisenä aikana.[7]

Rakennukset on esitetty litteällä pinnalla aikojen kuluessa erilaisilla tekniikoilla. Kreikkalaisissa maljakoissa 300-luvulla eaa. sekä antiikin Rooman seinissä käytettiin keskeisperspektiiviä, jossa samansuuntaiset viivat lähenevät toisiaan symmetrisesti keskiakselin suhteen. Kiinassa kehitettiin looginen perspektiivitekniikka rakennusten esittämiseen ylhäältäpäin. Siinä jokainen rakennusten ryhmä muodosti oman perspektiivisen kokonaisuutensa, sillä kuvaa tarkasteltiin avaamalla vaakarullaa vähä vähältä.[7]

Vielä keskiajalla Euroopassa käytettiin erilaisia keinoja viitata kolmiulotteisiin muotoihin varsinaisesti niitä esittämättä. Vasta 1400-luvun alussa löydettiin pakopiste, jossa samansuuntaiset viivat yhtyvät. Firenzeläinen arkkitehti Filippo Brunelleschi sovelsi uutta viivaperspektiiviteoriaa vuonna 1415, ja Leon Battista Alberti kokosi teorian kirjaksi 1435. Italialaiset taidemaalarit ja reliefien veistäjät omaksuivat nopeasti ortogonaaliverkoston osoittamaan pienenevien ihmishahmojen sijainnin tilassa. Monet italialaiset taiteilijat hallitsivat perspektiivin pian jo laajasti, ja heidän poikkeamansa siitä olivat tietoisia. Hollantilaiset taiteilijat alkoivat soveltaa perspektiivisääntöjä kuitenkin vasta 1500-luvulla ja esittivät tilan siihen asti eri keinoin.[7]

Väri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värejä alettiin ymmärtää tieteellisesti vasta 1672 Isaac Newtonin havaintojen ja väriteorian myötä. Tällä oli taiteilijoihin kuitenkin vain vähäinen vaikutus, sillä he olivat aina oppineet omien havaintojensa kautta sen, millaisia värivaikutuksia oli eri tekniikoilla mahdollista saada aikaan.[8]

Ennen 1400-lukua valtaosa maailman maalauksista oli tehty korostamalla ääriviivoja, jollaisia luonnossa ei tavata. Öljyvärien kehittymisen myötä eurooppalaiset taiteilijat alkoivat kuitenkin suosia niin sanottua maalauksellista tekniikkaa, jossa muodot hahmotellaan värein ilman ääriviivoja. Samalla ryhdyttiin tekemään ero hajataittoisen päivänvalon ja heijastusvärien välillä. Ilmaperspektiivin avulla alettiin ilmaista etäisyyksiä värikontrasteja heikentämällä ja värisävyjä asteittain muuttamalla. Länsimaisessa taiteessa alkoi vallita todellisuudentunnun tavoittelu, josta luovuttiin vasta 1800-luvulla. Ranskalaiset impressionistit kyseenalaistivat 1850-luvulla käsityksen perinteisten värinkäsittelytaitojen kyvyn jäljitellä näköhavaintoa ja yrittivät jäljentää vain omat optiset havaintonsa. Värien ilmaisuvoimaa korostivat paljon esimerkiksi Vincent van Gogh ja Wassily Kandinsky, ja toisen maailmansodan jälkeen etenkin yhdysvaltalaiset taiteilijat luopuivat figuratiivisen esittävyyden lisäksi jopa muodoista.[8]

Aikakausittain ja alueittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoriallinen taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Altamiran luolan kalliomaalaus

Välimeren ja Lähi-idän korkeakulttuurien taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden kulttuurien ja kulttuuripiirien taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan taide keskiajalta uudelle ajalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeimpiä taidesuuntauksia Euroopassa keskiajalta uudelle ajalle:

Länsimainen taide 1900-luvulta eteenpäin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeimpiä taidesuuntauksia länsimaissa 1900-luvulta alkaen:

Taiteen historia maittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon (1550), Giorgio Vasari, taidehistorian varhainen merkkiteos ja esikuva myöhemmille taidehistorioille.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Honour, Hugh & Fleming, John: Maailman taiteen historia. Otava, 2010 (kolmas painos, 1999; ensimmäinen painos ilmestyi 1992). ISBN 951-1-16753-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Honour & Fleming 2010, s. 30–31.
  2. a b c d Honour & Fleming 2010, s. 13–15.
  3. a b Honour & Fleming 2010, s. 15–17.
  4. Honour & Fleming 2010, s. 13.
  5. Honour & Fleming 2010, s. 17–18.
  6. Honour & Fleming 2010, s. 18–19.
  7. a b c Honour & Fleming 2010, s. 19–20.
  8. a b Honour & Fleming 2010, s. 21–23.