Japanin taide

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Japanin taide sisältää Japanissa vuosisatojen ajan harjoitetun maalaustaiteen, kalligrafian, arkkitehtuurin, keramiikan, kuvanveiston, pronssiteokset, jadeveistokset ja muun kuva- tai koristetaiteen.[1]

Piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteinen japanilainen taide on hyvin monimuotoista, mutta siitä voidaan löytää myös yhdistäviä piirteitä. Suurin osa japanilaisesta taiteesta on liittynyt ulkopuolisten voimien kanssa toimimiseen tai niihin reagoimiseen; tässä tärkein vaikuttaja oli buddhalaisuus. Japanilainen taide on aina sulauttanut ulkopuoliset vaikutteet voimakkaasti itseensä: kiinalaiset vaikutteet olivat perustavia etenkin ensimmäisen vuosituhannen loppuvuosisatoina. Japanilaisessa taiteessa kuvattiin usein luontoa hengellisen oivalluksen lähteenä ja inhimillisten tunteiden opettavaisena kuvajaisena. Taidemateriaalien luonnollisia ominaisuuksia korostettiin teoksen kokonaismerkitykselle. Japanilaisessa ihmiskuvauksessa on tarkkaa arkisen elämän kuvausta, huumoria ja erotiikkaa mutta myös peittelemätöntä väkivaltaa.[1]

Kakemono-kuvakäärö perinteisen japanilaisen huoneen seinällä

Perinteinen japanilainen maalaustaide käyttää mustetta sekä ruskeaa, keltaista, punaista, vihreää ja sinistä väriä, joita saadaan kasvi- ja mineraalipigmenteistä. Lisäksi voidaan käyttää kultausta. Värin valinta riippuu maalauksen aihepiiristä: värejä käytetään luontevimmin eläin-, hyönteis-, lintu- ja kukkamaalauksissa, kun taas maisema-aiheessa suositaan monokromaattista eli yhteen musteen antamaa väriasteikkoa. Tyypillisin maalauksen muoto on kapea ja korkea kuvakäärö kakemono, joka on yleensä 50–300 senttimetriä korkea. Maalausta ympäröivän silkkikehyksen väri ja kuviointi on oleellinen osa maalauksen kokonaisuutta. Kuvakääröä pidetään varastoituna tai esillä tilanteen tai vuodenajan mukaan tokonoma-syvennyksessä, ja joskus kääröt sovitellaan suuremmaksi kokonaisuudeksi. Toinen kuvamuoto on horisontaalinen kuvakäärö eli makimono, jonka pituus on yhdestä metristä yhdeksään metriin ja korkeus yleensä 25–40 senttimetriä. Makimono on kertova ja sisältää kalligrafiaa, ja sitä avataan pöydällä oikealta vasemmalle.[2] Puupiirrostaide on Japanin kuvataiteen tunnetuin osa-alue.[3]

Perinteisessä japanilaisessa maalaustaiteessa ei esiinny länsimaalaistyyppistä matemaattis-geometristä keskeisperspektiiviä. Tila on "syvyydetön", sillä hahmot ja maisemat esitetään kaksiulotteisina ja muodot asetellaan lomittain ja päällekäin. Kuva koostuu näin yhdestä tai useasta tasosta, joiden suhde toisiinsa määrittyy välimatkalla.[4]

Japanilainen kalligrafia eli shodō jaetaan kanjikalligrafiaan, joka perustuu kiinalaiseen perinteeseen, sekä kana-kalligrafiaan, joka on aitojapanilaista.[5]

Japanilainen arkkitehtuuri on maalaustaiteen tapaan luonnonläheistä.[1] Rakennukset yhdistetään ympäröivään luontoon ja vuodenaikoihin. Katse johdetaan läheltä kauemmas tilaan ja syvyyteen, aina ulkotilaan asti. Maisemaa käytetään arkkitehtuurin taustana ja aktiivisena miljöönä. Pääasiallinen rakennusmateriaali on mahdollisimman käsittelemätön puu. Japanilainen puurakennus nojaa puupylväisiin, jotka kantavat katon ja vapauttavat keveät seinät. Joustava perusrakenne sallii sisätilojen vapaan jäsentelyn ja suojaa maanjäristyksiltä. Rakenteet uusitaan säännöllisin väliajoin, ja arvostetut rakennuskohteet ovat näin säilyneet alkuperäisen näköisinä vuosisatojen ajan.[6] Sisätilat ovat usein hillittyjä ja koristelemattomia, jopa karuja. Seininä toimivat läpikuultavat paperit, ja väreinä käytetään esimerkiksi murrettuja valkoista, kalpeaa vihreää ja hopeanharmaata.[7]

Japanilainen puutarha on samanaikaisesti niukka ja täyteläinen. Vesielementti on monimerkityksinen, ja kivet ovat keskeisiä elementtejä.[8] Luontoon liittyvää koristetaidetta edustavat pienet koristepuut eli bonsait sekä kukka-asetelma eli ikebana.[9] Japanin keramiikan historia on ennen kaikkea kivitavaran historiaa, sillä posliinikeramiikaa alettiin valmistaa vasta Edo-kaudella. Vaikutteita otettiin etenkin Kiinasta. 1400-luvulta alkaen japanilainen keramiikka on ollut osa maan teekulttuuria, sillä tee-estetiikka löi siihen leimansa.[10]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nara-kautinen saviveistos.

Japanin taiteen varsinaisena alkuna voidaan pitää Nara-kautta vuosina 710–794. Alkuun Japanissa jäljiteltiin Kiinan Tang-dynastian taidetta, mutta vähitellen mannermaan veistotaiteen abstrahoiva tyyli vaihtui realistisemmaksi. Savesta tuli kulttiveistosten yleisin materiaali, mutta myös puuta käytettiin. Veistoksissa kuvattiin Buddhaa sekä tuimailmeisiä ”maailmanvartijoita”. Tang-taiteeseen perustuivat suoraan Hōryū-jin temppelihallin eli kondon buddhalaiset seinämaalaukset 700-luvun jälkipuoliskolta.[11]

Heian-kaudella (794 – noin 1190) Japanissa voimistui kotimainen tyyli, yhteydet Kiinaan katkesivat, ja taiteen mesenaateiksi kohosivat hallitsijan ohella ylimykset. Taide oli hienostunutta ja koristeellista: esimerkiksi puuveistoksissa alettiin käyttää värejä ja lehtikultaupotuksia. Palatsien paperisten irtoväliseinien maalauskoristelussa oli aiheiltaan maallista maisemataidetta. Myös kirjojen tapahtumia ja muita kertomuksia kuvitettiin hyvin yleisesti. Kuvat olivat väritettyjä tussipiirroksia tai -maalauksia, ja ne edustivat niin sanottua yamato-e-maalausta. Ne olivat yleensä vaakatasoisia kuvakääröjä eli makemonoja, joissa näkökulma on viistosti ylhäältä. Kuvitukset olivat selkeän kertovia ja pelkistetyn koristeellisia. Myös muotokuvat ja eläinkuvat olivat yleisiä, ja niissä viljeltiin Japanin taiteelle tyypillistä satiirista huumoria. Parhaat yamato-e-maalarit kuuluivat Tosa-koulukuntaan.[11]

Kamakura-kaudella (noin 1190–1333) Japanin taide muuttui kansanomaisemmaksi. Kiinan-suhteiden elpymisestä huolimatta Japanin taide jatkoi kehittymistä omaan suuntaansa. Veistokset tehtiin yleisimmin puusta, ja ne olivat usein pappien ja munkkien realistisia muotokuvia. Yamato-e-maalauksen suosio säilyi.[11]

Bunsei, Järvimaisema, 1400-luku.[12]

Muromachi-kaudella (noin 1333–1573) teeseremonioissa käytetyt astiastot ja kukka-asetelmat kehittyivät taiteellisesti korkeatasoisiksi. Kiinalainen vaikutus lisääntyi jälleen, mutta tyyli suodattui aitojapanilaiseksi. Posliinin valmistus opittiin. Maalaustaiteessa vetäydyttiin etsimään romanttissävyistä ihannemaisemaa ja luonnonkokemusta, käyttäen Kiinasta omaksuttua yksiväristä tussimaalaustekniikkaa. Esityksissä oli tavoitteena koruttomuus. Kauden lopulla Kano-koulukunnan piirissä syntyi yamato-e-perinteen pohjalta vastakkainen tyyli, johon yhdistettiin myös zen-maalauksen sävykäs tussitekniikka. Näin saatiin koristeellinen tyyli, jossa käytettiin myös runsaasti kulta- ja hopeaväriä. Tavallisin kuvatyyppi oli kakemono. Hovissa väliseiniä maalattiin entiseen tapaan.[11]

Azuchi-Momoyama-kaudella (noin 1573–1614) vallassa olleet sotilaat suosivat koristeellista Kanō-tyyliä, ja kultavärin käyttö lisääntyi entisestään. Jotkut maalarit pitäytyivät kuitenkin Muromachi-kauden zeniläisessä luonnonnäkemyksessä ja tyylillisessä yksinkertaisuudessa.[11]

Kitagawa Utamaro, Kolme nykyajan kaunotarta, noin 1793.

Edo-kaudella (noin 1615–1866) Tosa- ja Kanō-tyyli säilyivät, ja niiden rinnalle syntyi uusia tyylejä. Näistä yksi oli ukiyo-e-maalaus, joka oli realistista ja kuvasi kansanomaisia aiheita. Tyyli oli alkuna 1800-luvun lopulla Euroopassa merkittävästi vaikuttaneen väripuupiirrostekniikan kehittymiselle. Puupiirrostekniikka oli vanha japanilainen tekniikka, joka oli ollut tyylitellyn kalligrafista. 1700-luvun puolivälissä kehitettiin kaksiväritekniikka ja vähän myöhemmin moniväripainatus, joiden avulla töistä saatiin korostetun hienostuneita. Yleinen aihe olivat pääkaupunki Edon kurtisaanit, mutta myös maisemia kuvattiin. Taidekäsityö oli entistä viimeistellympää ja käsitti edelleen lakka-, posliini- ja keramiikkatöitä.[11]

Länsimaiset vaikutteet alkoivat muuttaa japanilaista kulttuuria vuodesta 1868 lähtien. Kansallisia perinteitä vaalittiin Tokion taideakatemiassa. Toisen maailmansodan jälkeen Japanissa on omaksuttu modernistinen ja abstrakti taidekäsitys.[11]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen ja Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri. Otava, 1999. ISBN 951-1-12746-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ulak, James T.: Japanese art Encyclopædia Britannica. Viitattu 9.3.2018. (englanniksi)
  2. Tuovinen 1999, s. 180.
  3. Tuovinen 1999, s. 257.
  4. Tuovinen 1999, s. 182.
  5. Paatero Mirja (päätoimittaja): Kalligrafia – Shodo / Hashi 31/2010, s. 53. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 2010. ISBN 978-952-67485-0-4.
  6. Tuovinen 1999, s. 219–220.
  7. Tuovinen 1999, s. 227–226.
  8. Tuovinen 1999, s. 229.
  9. Tuovinen 1999, s. 231.
  10. Tuovinen 1999, s. 235.
  11. a b c d e f g Kallio, Rakel & Kallio, Veikko & Kämäräinen, Eija & Lahtinen, Heikki & Mattila, Tiinaliisa & Sakari, Marja: Taiteen pikkujättiläinen, s. 272–275. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16447-X.
  12. Kameda-Madar, Kazuko: A Sixteenth-century Korean Landscape Painting with Seal Reading ”Bunsei” Kaikodo Journal XXX. kevät 2014. Viitattu 16.3.2018. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]