Tämä on hyvä artikkeli.

Suomenkielinen pikakirjoitus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Esimerkki suomenkielisestä pikakirjoituksesta: ote Julius Krohnin puheesta J. V. Snellmanille 12. toukokuuta 1876 kirjoitettuna Neovius-Nevanlinnan järjestelmällä.

Suomenkielisellä pikakirjoituksella tarkoitetaan erityisesti suomen kieltä varten kehitettyjä pikakirjoitusjärjestelmiä ja niiden käyttöä. Pikakirjoituksella voi kirjoittaa käsin huomattavasti nopeammin kuin tavallista kirjoitusta käyttäen. Ensimmäiset suomenkieliset pikakirjoitusjärjestelmät kehitettiin 1870-luvulla. Aluksi käytössä oli kaksi eri järjestelmää, mutta Lars Neovius-Nevanlinnan kehittämä järjestelmä vakiintui pian ainoaksi käytössä olevaksi.

Pikakirjoitusjärjestelmiä kehitettiin erityisesti valtiopäivien tarpeisiin, mutta pikakirjoitusta on käytetty myös muualla muun muassa pöytäkirjojen tekemiseen sekä henkilökohtaisten muistiinpanojen tai päiväkirjojen kirjoittamiseen.

Pikakirjoituksen suosio oli huipussaan 1940-luvulta 1970-luvulle. Pikakirjoitusta opetettiin oppikouluissa ja kauppaoppilaitoksissa, mutta 1900-luvun loppupuolella pikakirjoituksen käyttö ja opetus vähenivät huomattavasti.[1][2][3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannissa pikakirjoitusjärjestelmiä oli kehitetty jo 1500-luvun lopulta lähtien,[4] ja 1800-luvulla pikakirjoituksen käyttö alkoi levitä laajemmin muuallekin. Uusia järjestelmiä kehitettiin erityisesti Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Muualla käytettiin varsinkin aluksi näiden kolmen maan järjestelmien muunnoksia, mutta myöhemmin myös itsenäisempiä järjestelmiä.[5]

Suomessa oli 1860-luvulla senaatin aloitteesta kehitetty ruotsin kielelle soveltuva pikakirjoitusjärjestelmä, jota käytettiin valtiopäivillä ruotsinkielisten puheiden muistiinmerkitsemiseen.[6]

Suomenkielisen pikakirjoituksen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1872 valtiopäivillä talonpoikaissäädyn edustaja Juhana Idänpään-Heikkilä esitti pyynnön suomen kielen pikakirjoituksen kehittämiseksi.[7] Seuraavana vuonna senaatti julistikin suomen kielelle soveltuvan pikakirjoitusjärjestelmän kehittämisestä kilpailun, johon ehdotukset oli toimitettava vuoden 1874 loppuun mennessä. Kilpailuun tuli vain yksi ehdotus, filosofian maisteri Lars Neoviukselta, joka toimi matematiikan opettajana Helsingissä. Hänelle myönnettiin ensimmäisenä palkintona 800 markkaa.[8][9]

Neovius oli oppinut pikakirjoituksen kadettikoulussa ja tutustunut saksalaisen Gabelsbergerin pikakirjoitusjärjestelmän puolalaiseen sovitteeseen.[10] Hän mainitsee myöhemmässä oppikirjassaan, että oli kehittänyt järjestelmäänsä neljä vuotta jättäessään kilpailuehdotuksen vuoden 1874 lopussa.[11]

Neovius järjesti ensimmäisen pikakirjoituskurssinsa syksyllä 1874 ja julkaisi ensimmäisen oppikirjansa Opastus suomalaiseen pikakirjoitukseen keväällä 1876.[12][13] Tiettävästi ensimmäisen kerran julkista suomenkielistä puhetta kirjoitettiin muistiin pikakirjoituksella 23. huhtikuuta 1875, jolloin professori Yrjö Koskisen puheen kirjoittamiseen käytettiin Neoviuksen järjestelmää.[14]

Suosion kasvu ja hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa 1940-luku oli pikakirjoituksen kukoistuskautta.[15] Tuolloin perustettiin pikakirjoituskerhoja, pikakirjoituskirjallisuuden julkaiseminen oli vilkkaimmillaan, ja Pikakirjoituslehti saavutti levikkiennätyksensä 1730 kappaletta vuonna 1945.[15] Pikakirjoituskilpailujen osallistujamäärät kasvoivat vielä 1960-luvulle asti, ja vuonna 1968 saatiin osanottajaennätys 1177 henkilöä.[16]

1970- ja 1980-luvuilla tehdyissä koulu-uudistuksissa, peruskoulu-uudistuksessa ja keskiasteen uudistuksessa, pikakirjoitus jäi pois valtakunnallisista opetusohjelmista, ja pikakirjoituksen opetus väheni merkittävästi.[2][3] Nykyisin Pikakirjoituslehden levikki on noin 160 kappaletta,[17] ja nopeuskokeisiin on osallistunut vuosittain viitisen henkilöä.[18]

Järjestelmän rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikakirjoitusmerkkejä: konsonantteja, vokaaleja, erilaisia vokaalien osoittamistapoja

Neovius-Nevanlinnan järjestelmä perustuu saksalaisen Franz Xaver Gabelsbergerin 1800-luvun alussa kehittämään saksankieliseen pikakirjoitusjärjestelmään.[19] Gabelsbergerin järjestelmä oli osoittautunut toimivaksi useilla kielillä, ja suomea ennen siitä oli tehty sovituksia muun muassa kreikan, italian, puolan, kroatian, norjan ja ruotsin kielille.[20] Neovius käytti Gabelsbergerin merkkejä, mutta siirsi esimerkiksi suomen kielessä harvinaisten b:n, d:n ja g:n merkit p:n, t:n ja h:n merkeiksi.[21] Sen sijaan esimerkiksi k:n, l:n, m:n, n:n, r:n ja s:n merkit ovat samat kuin Gabelsbergerillä. Diftongeille tarvittiin enemmän merkintätapoja, ja Neovius kehitti myös tavallisimmille taivutusmuotojen päätteille omia merkintöjä.

Esimerkki sanojen muodostumisesta. muu = m alennettuna, suo = so alennettuna, e:n jälkeen seuraava konsonanttimerkki on hiukan kauempana, ie:n jälkeen selvästi kauempana, ja i:n jälkeen seuraavaa merkkiä nostetaan. Pikakirjoitus-sana on merkitty vakiintuneella lyhenteellä.

Konsonanteilla ja konsonanttiryhmillä on kullakin oma merkkinsä. Vokaaleille on omia merkkejä, mutta ne voidaan esittää myös muilla tavoin: vahventamalla, alentamalla tai korottamalla edeltävää tai seuraavaa konsonantin merkkiä, tai pidentämällä konsonanttimerkkien etäisyyttä toisistaan. A-kirjaimia ei tavallisesti merkitä lainkaan, vaan jokaisen konsonanttimerkin jälkeen oletetaan tulevan a, ellei erikseen ole muuta merkitty.[22] Esimerkiksi ”jalava” kirjoitetaan laittamalla peräkkäin j:n, l:n ja v:n merkit.

Peräkkäiset merkit yhdistetään toisiinsa tavallisesti siten, että kukin sana kirjoitetaan nostamatta kynää paperista kirjainten välillä.[22] Ainoastaan y-kirjain edellyttää kynän nostamista ja uuden viivan ristimistä edellisen kanssa.

Yleisimmille sanoille, kuten hän, kun, kuin, mutta, vasta, sisä, suuri, minä, sinä, että, on valittu yhden merkin mittaisia lyhenteitä. Näitä sanotaan pakkolyhenteiksi eli siigeleiksi, ja kyseiset sanat on järjestelmän mukaan kirjoitettava aina lyhennettä käyttäen. Alun perin siigeleitä oli sata, mutta myöhemmin niiden määrä vähennettiin noin kuuteenkymmeneen.[23][24]

Sanojen lyhentäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhennysesimerkkejä. 1) lyhentämätön, 2) lyhennetty, 3) erittäin voimakkaasti lyhennetty

Suurempia kirjoitusnopeuksia tavoiteltaessa tarvitaan perusjärjestelmän lisäksi lyhennystekniikoita. Tavallisessa yhtenäisessä tekstissä voidaan asiayhteyden perusteella ymmärtää sanoja, vaikka niitä ei olisi kokonaan merkitty. Esimerkiksi kirjoitettaessa ”eräässä suuressa kaupungissa”, voidaan jälkimmäisistä sanoista jättää inessiivin pääte -ssa pois, ja sanat voidaan kuitenkin lukea oikein. Samoin verbeistä voidaan jättää taivutuspäätteitä pois, esimerkiksi lauseesta ”He katsovat kirjaa” voidaan jättää -vat-pääte pois, koska subjektin he perusteella voidaan luettaessa päätellä oikea pääte.[25]

Myös sanan vartalosta voidaan jättää äänteitä pois. Samaa lyhennettä saatetaan käyttää useammallekin sanalle, esimerkiksi merkintää huo voidaan käyttää sanoille huomata, huomenna, huone ja huono.[26] Tällöin tekstiä luettaessa pitää asiayhteydestä tulkita oikea sana.

Pitempiä sanoja voidaan lyhentää usealla eri tavalla. Lyhentämisen määrä riippuu pikakirjoituksen käyttötarkoituksesta: jos erityistä nopeutta ei tarvita, voidaan kirjoittaa täydellisemmin, mutta jos pitää saada kirjoitettua nopean puhujan puhetta, tarvitaan voimakkaampia lyhennyksiä. [27]

Kirjoitusnopeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen nopeimpien pikakirjoittajien parhaat kilpailutulokset[28]
Tulos (tavua/min) Vuosi
Veikko Sorsa 525 1969
Jari Niittuinperä 500 1984
Allan Alha 460 1961
Unto Räty 460 1961
Leo Kaila 460 1961

Perusjärjestelmällä on mahdollista kirjoittaa noin 100 tavua (n. 40 sanaa) minuutissa.[29] Normaaliin puhenopeuteen (n. 200–300 tavua minuutissa) pääseminen pikakirjoituksella edellyttää pitkää harjoittelua ja lyhennysmerkintöjen opiskelua. Suomessa nopeimmat pikakirjoittajat ovat päässeet nopeuskilpailuissa 400–500 tavuun minuutissa.[28]

Pikakirjoituksen käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa pikakirjoituksen käyttö on keskittynyt kolmelle alueelle: kokouspikakirjoitukseen, liikepikakirjoitukseen ja muistiinpanopikakirjoitukseen.[30]

Pikakirjoitus eduskunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiopäivillä suomenkielistä pikakirjoitusta on käytetty vuoden 1877–78 valtiopäivistä alkaen. Vuoteen 1907 asti pikakirjoittajien hankkimisesta vastasi Pikakirjoittajayhdistys, mutta vuodesta 1908 lähtien eduskunnalla on ollut omat pikakirjoituskansliansa, erikseen suomenkielinen ja ruotsinkielinen, jotka vuonna 1966 yhdistettiin ja nimettiin pöytäkirjatoimistoksi. Vuonna 1953 eduskunnassa otettiin pöytäkirjanteon avuksi myös äänityslaitteet.[31]

Nauhoitusten ja pikakirjoitusmuistiinpanojen lisäksi pöytäkirjan teossa on käytössä myös kansanedustajilta saatavia valmiiksi elektronisessa muodossa olevia puheita. Nykyisistä pöytäkirjasihteereistä kaikki eivät ole pikakirjoitustaitoisia.[32]

Muu käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikakirjoittajia on käytetty myös muun muassa kirkolliskokouksissa, ammattijärjestöjen edustaja- ja vuosikokouksissa, puoluekokouksissa ja joissakin suurissa oikeudenkäynneissä.[31] 1970- ja 80-luvuilla kokouspikakirjoituksen määrä kuitenkin väheni huomattavasti.[1] Tiettävästi Suomen Journalistiliitto on ollut viimeinen suurempi ammattiliitto, joka on käyttänyt pikakirjoittajia liittokokouksissaan, viimeksi vuoden 2008 kokouksessa. Tuolloin kuitenkin tehtiin myös organisaatiouudistus, ja sekä liittokokouksista että pikakirjoittajien käytöstä luovuttiin.[33]

Liike-elämässä sihteerit ovat käyttäneet pikakirjoitusta sanelujen vastaanottamisessa, ohjeiden muistiinpanossa, puhelinkeskusteluissa ja kokouksissa.[34]

Suomessa julkaistiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella useita kirjoja, joihin on koottu pikakirjoituksella talteen otettuja saarnoja tai luentosarjoja. Tunnettuja suomalaisia pikakirjoituksen käyttäjiä ovat olleet muun muassa J. K. Paasikivi,[35] Sakari Tuomioja,[36] Yrjö Väisälä ja Joonas Kokkonen.[37] Paasikivi kirjoitti vuonna 1985 julkaistut päiväkirjansa osittain pikakirjoituksella,[35] ja Tuomioja toimi 1930-luvulla muutaman vuoden jopa eduskuntapikakirjoittajana.[36]

1800-luvulla osa kansanrunouden kerääjistä merkitsi keräämänsä aineiston muistiin pikakirjoituksella. Tunnetuimmista kerääjistä pikakirjoitusta käyttivät ainakin Kaarle Krohn, Volmari Porkka, Arvid Genetz ja Vihtori Alava.[38]

Pikakirjoittajayhdistys ja Pikakirjoituslehti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1872 perustettiin Suomen Pikakirjoittajayhdistys, joka on siitä lähtien toiminut pikakirjoituksen kehittämisen ja pikakirjoitustaidon levittämisen puolesta. Se muun muassa julkaisee Pikakirjoituslehteä ja muuta pikakirjoituskirjallisuutta sekä järjestää pikakirjoituskokeita. Yhdistyksessä on noin 250 jäsentä.[39]

Ensimmäinen suomenkielinen pikakirjoituslehti oli Vilho Sederholmin vuonna 1887 julkaisema Yritys, jota ilmestyi kuusi numeroa.[40] Vuonna 1888 Sederholm alkoi toimittaa Pikakirjoituslehteä, joka on siitä lähtien ilmestynyt säännöllisesti, lukuun ottamatta vuosia 1916–1919.[41][42] Lehti ilmestyy nykyisin neljä kertaa vuodessa ja sisältää muun muassa pikakirjoitusuutisia Suomesta ja ulkomailta, raportteja pikakirjoitustapahtumista, kilpailu- ja koetuloksia sekä pikakirjoituksen lyhenne- ja kieliharjoituksia.

Opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikakirjoitusta on opetettu pääasiassa kauppaoppilaitoksissa, oppikouluissa sekä kansalais- ja työväenopistoissa. Myös Suomen Pikakirjoittajayhdistys ja erilaiset kirjeopistot ovat antaneet pikakirjoituksen opetusta.[43]

1930-luvun lopulla pikakirjoituksen opiskelijoita oli vuosittain noin 2000. 1960-luvulle mennessä määrä oli kasvanut 5500:aan ja 1980-luvun alussa laskenut jälleen noin 2000:een.[44][2]

Peruskoulu-uudistuksessa 1970-luvulla pikakirjoitusta ei otettu peruskoulun eikä lukion lukusuunnitelmiin, ja pikakirjoituksen kouluopetus loppui lähes kokonaan.[3][2] Ammatillisen koulutuksen osalta kävi lähes samoin: keskiasteen uudistuksessa 1980-luvulla pikakirjoitus jäi pois valtakunnallisista opetussuunnitelmista, ja pikakirjoituksen asema kauppaoppilaitoksissa heikkeni vähitellen.[3]

Nykyisin pikakirjoitusta voi opiskella muun muassa Helsingin työväenopistossa.[45][46]

Oppikirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lars Neovius julkaisi ensimmäisen oppikirjansa Opastus suomalaiseen pikakirjoitukseen vuonna 1876. Kyseessä oli kuitenkin vain pieni sadan kappaleen painos, joka oli tarkoitettu lähinnä hänen omien pikakirjoituskurssiensa oppilaille. Vuonna 1883 Neovius julkaisi laajemman painoksen nimellä Oppikirja suomalaisessa pikakirjoituksessa. Se erosi ulkoasultaan ja esitystavaltaan merkittävästi edellisestä. Kolmas painos julkaistiin 1891, mutta sen Neovius joutui tekemään kiireessä, eikä ollut siihen itsekään tyytyväinen. Neljättä painosta vuodelta 1894 pidetään sisällöltään Neoviuksen oppikirjan pääpainoksena,[47] ja se oli myös painoteknisesti edellisiä selkeämpi ja laadukkaampi. Kirjan myöhempiin painoksiin ei tehty enää suuria muutoksia. Neoviuksen kuoleman (1916) jälkeen kirjaa toimitti Kaarlo Kallioniemi, ja kirjasta otettiin uusia painoksia 1940-luvulle asti.[48]

Pikakirjoituksen opetus on tavallisesti jaettu alkeiskurssiin ja lyhennysoppiin, ja Neoviuksen kirjoja seuranneet oppikirjat noudattavat myös tätä jakoa. Kaarlo Kallioniemen Pikakirjoituksen alkeet ilmestyi vuonna 1926. Se oli Neoviuksen kirjaa suppeampi, ja suunniteltu erityisesti kouluopetukseen. Vuonna 1960 julkaistiin Leo Kailan Pikakirjoituksen alkeis- ja harjoituskirja, jossa oli huomioitu Pikakirjoitusyhdistyksen järjestelmälautakunnan edellisenä vuonna tekemät esitykset järjestelmän yksinkertaistamiseksi. Kirjan 7. painos vuodelta 1976 on edelleen myynnissä,[49] ja sitä käytetään muun muassa pikakirjoituskursseilla. Samoihin aikoihin Kailan kirjan kanssa, vuosina 1959–1961, julkaistiin Allan Alhan ja Akseli Vallan laatima kirjekurssimuotoiseen opetukseen suunniteltu 12-osainen vihkosarja Pikakirjoitustaito pikaisesti. Yhteensä noin 300 sivun mittaisena se oli selvästi laajempi kuin aikaisemmat pikakirjoitusoppaat. Pikakirjoitusjärjestelmään on tehty vuosien varrella vain hyvin pieniä muutoksia, ja samat oppikirjat ovat säilyneet opetuskäytössä vuosikymmeniä.

Lyhenneoppikirjoja laativat Kaarlo Kallioniemi (Pikakirjoituksen ehtolyhennysoppi, 1945) ja Eino Nevalainen (Pikakirjoituksen lyhenneoppikirja, 1947). Uusin lyhenneoppikirja on Leo Kailan ja Unto Rädyn vuonna 1966 julkaisema Opi lyhentämään – Pikakirjoituksen lyhennysoppi ja harjoituskirja, jonka 4. painos vuodelta 1995 on edelleen myynnissä.[50]

Lisäksi on julkaistu lyhenneluetteloita, muun muassa Kaarlo Kallioniemen Valikoima ehtolyhennyksiä (1937), Eino Nevalaisen, Eino Relanderin ja Akseli Vallan laatima Suomen pikakirjoittajayhdistyksen lyhenneluettelo (1948) sekä uusimpana Veikko Sorsan Pikakirjoituksen lyhennehakemisto vuodelta 1981. Sorsan luettelo on näistä laajin ja sisältää lyhenteitä n. 7000 sanalle tai sanayhdistelmälle.[51]

Muut järjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellä kuvattu Neovius-Nevanlinnan järjestelmä on ollut käytännössä ainoa merkittävä suomenkielinen pikakirjoitusjärjestelmä: muut järjestelmät eivät ole levinneet yleiseen käyttöön.

Wilhelm Fabritius[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wilhelm Fabritius kehitti 1870-luvun alkupuolella toisen suomenkielisen pikakirjoitusjärjestelmän. Järjestelmästä ei kuitenkaan julkaistu oppikirjaa, eikä siitä tullut kovin suosittua. Fabritius työskenteli enimmäkseen ulkomailla, eikä järjestelmällä ollut yhtä innokkaita kannattajia kuin Neoviuksen järjestelmällä. E. G. Palménin pitämällä kurssilla järjestelmän oppi muun muassa P. J. Hannikainen,[52] joka toimi 1870- ja 1880-luvuilla pikakirjoittajana valtiopäivillä ja käytti valtiopäiväpikakirjoittajista ainoana Fabritiuksen järjestelmää. Lisäksi järjestelmää käytti ainakin Kaarle Krohn, joka keräsi 1880-luvulla kansanrunoja Karjalasta.[53]

Fabritiuksen järjestelmän merkit ovat peräisin saksalaisista Gabelsbergerin ja Stolzen järjestelmistä.[21] Omaperäisiä oivalluksia järjestelmässä on muun muassa etuvokaalisten sanojen merkitseminen pienellä väkäsellä sanan alussa.[53]

F. E. Richter[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pastori F. E. Richter laati ja julkaisi oman Gabelsbergerin järjestelmään pohjautuvan järjestelmän 1890-luvulla, mutta se ei saavuttanut merkittävää suosiota.[54][55]

Johan Nummelin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta löydettiin vuonna 2007 aikaisemmin tuntemattomia Johan Nummelinin laatimia pikakirjoitusoppikirjojen käsikirjoituksia. Nummelin laati 1880-luvulla Gabelsbergerin järjestelmään pohjautuvan suomenkielisen pikakirjoitusjärjestelmän ja sille laajan ja yksityiskohtaisen oppikirjan käsikirjoituksen. Myöhemmin Nummelin laati toisen, täysin erillisen järjestelmän, joka pohjautui saksalaisen Julius Braunsin järjestelmään. Tästä hän kirjoitti parin vuosikymmenen aikana useita toisistaan poikkeavia oppikirjaversioita, joista viimeinen on päivätty vuodelle 1918. Järjestelmien käytöstä ei ole kuitenkaan säilynyt tietoa.[56][57]

Ruotsinkielisten järjestelmien sovitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Estrid Nordenswan sovitti ruotsalaisen Melinin järjestelmän suomen kielelle ja julkaisi sovitteensa vuonna 1935 nimellä Pikakirjoituksen oppikirja Melinin järjestelmän mukaan. Järjestelmä ei levinnyt laajaan käyttöön, mutta ainakin Suomen ja Neuvostoliiton välisissä rauhanneuvotteluissa syyskuussa 1944 yksi pikakirjoittaja käytti sitä.[58]

Fabian Fabritius sovitti E. A. Fabritiuksen kehittämän Gabelsbergerin järjestelmään pohjautuvan ruotsinkielisen järjestelmän suomen kielelle. Järjestelmästä julkaistiin oppikirja Finsk stenografi vuonna 1955.[59]

Kalevi Karmitsa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevi Karmitsa julkaisi vuonna 1993 kirjan Hyppykirjoitus – opi pikakirjoitusmenetelmä yhdessä päivässä, jossa hän esittelee kehittämänsä kirjoitusjärjestelmän. Siinä jokaiselle kirjaimelle on oma yksinkertainen merkkinsä, mutta merkkejä ei kuitenkaan yhdistetä toisiinsa, vaan ne kirjoitetaan erikseen, mikä tekee kirjoittamisesta hitaampaa tavanomaiseen pikakirjoitukseen verrattuna.[60]

Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen Boris Neubauer kirjoitti vuonna 2003 pikakirjoituksen MM-kilpailuissa ensimmäisenä ei-suomalaisena hyväksytysti suomen kielen sanelun, loppunopeutena 140 tavua minuutissa. Hän käytti Saksan yhtenäisjärjestelmää, johon oli itse tehnyt muutoksia suomen kieltä varten.[61]

Muun muassa Yhdysvalloissa on oikeusistuimissa siirrytty käsipikakirjoituksesta paljolti pikakirjoituskoneiden ja niin kutsutun stenomaskin käyttöön. Suomen kielelle ei ole kehitetty konepikakirjoitusjärjestelmää, eikä stenomaskejakaan ole Suomessa käytössä.[62][63]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dowerg, Rudolf: Entwicklungsgeschichte des Gabelsbergerschen Systems. Heckners Verlag, 1915.
  • Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940.
  • Kaila, Leo: Pikakirjoituksen alkeis- ja harjoituskirja. WSOY, 1960.
  • Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoituksen alkeet. Helsinki: Otava, 1926.
  • Kallioniemi, Kaarlo: Neovius-Nevanlinnan pikakirjoitusjärjestelmän kehittyminen. Helsinki: Otava, 1940.
  • Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoituksen ehtolyhennysoppi. Helsinki: Otava, 1945.
  • Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoitus ja säätyvaltiopäivät. Helsinki: Otava, 1946.
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929.
  • Neovius, L.: Oppikirja suomalaisessa pikakirjoituksessa. Helsinki: Tekijä, 1883.
  • Neovius, L.: Oppikirja suomalaisessa pikakirjoituksessa. 4. painos. Helsinki: Tekijä, 1894.
  • Räty, Unto: Pikakirjoituksen käyttö maassamme. Pikakirjoituslehti, 1972, nro 1–2.
  • Räty, Unto: Valtiopäivä- ja kokouspikakirjoitus maassamme. Pikakirjoituslehti, 1972, nro 5.
  • Sorsa, Veikko: Pikakirjoituksen opetuksen nykyinen laajuus maassamme. Pikakirjoituslehti, 1972, nro 1–2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Kokouspikakirjoituksen nykytila. Pikakirjoituslehti, 1990, nro 2.
  2. ↑ a b c d Latvamaa, Esko: Pikakirjoituksen opetuksen laajuus Suomessa lukuvuonna 1980–81. Pikakirjoituslehti, 1982, nro 1.
  3. ↑ a b c d Latvamaa, Esko: Koulutuksen myllerrykset ja pikakirjoitus. Pikakirjoituslehti, 1999, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ Johnen, s. 36
  5. ↑ Johnen, s. 219
  6. ↑ Kallioniemi 1946, s. 7
  7. ↑ Kallioniemi 1946, s. 35
  8. ↑ Kallioniemi 1946, s. 40
  9. ↑ Hämäläinen talonpoika lausui suomalaisen pikakirjoituksen syntysanat, Aamulehti, 04.04.1937, nro 89, s. 17, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  10. ↑ Niittuinperä, Jari: Avauspuhe Suomen Pikakirjoittajayhdistyksen 125-vuotisjuhlissa pikakirjoitus.fi. Viitattu 15.4.2008.
  11. ↑ Neovius 1883 s. VII
  12. ↑ Neovius 1894, s I
  13. ↑ Kallioniemi 1940, s. 13–14
  14. ↑ Uusi Suometar 26.4.1875, s. 2
  15. ↑ a b Valta, Anna-Liisa: Pikakirjoituslehti eilen, tänään ja huomenna. Pikakirjoituslehti, 1981, nro 2, s. 11.
  16. ↑ Valta, Anna-Liisa: Suomen Pikakirjoittajayhdistys ry 1872–1972. II osa. Pikakirjoituslehti, 1972, nro 3, s. 20.
  17. ↑ Pikakirjoituslehti pikakirjoitus.fi. Viitattu 7.9.2009.
  18. ↑ vuonna 2006 kuusi henkilöä, vuosina 2007 ja 2008 viisi. Pikakirjoituslehti 3/2006, 2/2007, 3/2008.
  19. ↑ Kallioniemi 1926, s. 7
  20. ↑ Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift, s. 274–279. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940.
  21. ↑ a b Dowerg, s. 385
  22. ↑ a b Kaila, s. 12
  23. ↑ Neovius 1894, s. 72–73
  24. ↑ Kaila, s. 7 ja 72
  25. ↑ Kallioniemi 1945, s. 8–9
  26. ↑ Kallioniemi 1945, s. 9
  27. ↑ Kallioniemi 1945, s. 10–11
  28. ↑ a b Sorsa, Veikko: Suomen parhaat pikakirjoittajat kautta aikojen. Pikakirjoituslehti, 1997, nro 1, s. 6. Artikkelin verkkoversio.
  29. ↑ Kallioniemi 1945 s. 8
  30. ↑ Räty 1–2/1972, s. 41
  31. ↑ a b Räty 5/1972
  32. ↑ Helsingin kaupunginkirjaston iGS-palvelu igs.kirjastot.fi. Viitattu 6.9.2009. [vanhentunut linkki]
  33. ↑ Varisto, Niklas: Journalistiliiton viimeinen liittokokous. Pikakirjoituslehti, 2008, nro 3, s. 3.
  34. ↑ Pikakirjoitus liike-elämässä. Pikakirjoituslehti, 1975, nro 2.
  35. ↑ a b Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.): J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956, s. 6. 1. osa. WSOY, 1985.
  36. ↑ a b Muita kuulumisia. Pikakirjoituslehti, 1964, nro 5, s. 14.
  37. ↑ Valta, Anna-Liisa: Suomen pikakirjoittajayhdistyksen 125 vuotta pikakirjoitus.fi. Viitattu 10.6.2008.
  38. ↑ Bono, Marie: Volmari Porkan vuonna 1883 Inkeristä keräämien runojen pikakirjoitusmuistiinpanot, s. 40–42. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 2003.
  39. ↑ Suomen Pikakirjoittajayhdistys pikakirjoitus.fi. Viitattu 20.6.2009.
  40. ↑ Pikakirjoituslehti 80-vuotias. Pikakirjoituslehti, 1971, nro 5.
  41. ↑ Poimintoja yhdistyksen 125-vuotistaipaleelta. Pikakirjoituslehti, 1997, nro 1, s. 11. Artikkelin verkkoversio.
  42. ↑ Pikakirjoituslehti täyttää 75 vuotta. Pikakirjoituslehti, 1966, nro 1.
  43. ↑ Sorsa, s. 23
  44. ↑ Sorsa, s. 24
  45. ↑ Pikakirjoitusopetusta. Pikakirjoituslehti, 2008, nro 3, s. 2.
  46. ↑ Pikakirjoituksen opiskelu pikakirjoitus.fi. Viitattu 20.6.2009.
  47. ↑ Kallioniemi 1940, s. 22
  48. ↑ painosvuodet lueteltu lähteessä: Räty, Unto: Suomalainen pikakirjoituskirjallisuus 1874–1971. Pikakirjoituslehti, 1972, nro 1–2.
  49. ↑ Pikakirjoituksen alkeis- ja harjoituskirja WSOY. Viitattu 14.9.2009. [vanhentunut linkki]
  50. ↑ Opi lyhentämään WSOY. Viitattu 14.9.2009. [vanhentunut linkki]
  51. ↑ Lyhennelmä uutta lyhennehakemistoa käsittelevästä Veikko Sorsan esitelmästä. Pikakirjoituslehti, 1981, nro 2, s. 3.
  52. ↑ Malisto, Kyllikki: P. J. Hannikainen aikalaistensa parissa, s. 61. Joensuu: SULASOLin Pohjois-Karjalan piiri, 1980. ISBN 951-99247-6-0.
  53. ↑ a b Latvamaa, Esko: Wilhelm Fabritiuksen pikakirjoitusjärjestelmä, s. 7–8 ja 24–25. Helsinki: Suomen Pikakirjoittajayhdistys ry, 2007. ISBN 978-952-92-1950-6.
  54. ↑ Dowerg, s. 387
  55. ↑ Frans Evert Richter. Pikakirjoituslehti, 1909, nro 6, s. 45–47.
  56. ↑ Latvamaa, Esko: Tuntemattomiksi jääneitä suomalaisia pikakirjoitusjärjestelmiä. Pikakirjoituslehti, 2008, nro 1–3.
  57. ↑ Korhonen, Paavo: Kuka oli Johan Nummelin (Juho Nummela)?. Pikakirjoituslehti, 2009, nro 2, s. 4–5.
  58. ↑ Ekman, Ernst L.: Olof Werling Melin, s. 381–383. Tukholma: C E Fritzes bokförlag, 1971.
  59. ↑ Fabritius, Fabian: Finsk stenografi, s. 3. 2. painos. , 1955.
  60. ↑ Niittuinperä, Jari: Hyppykirjoitus – Kalevi Karmitsan kirjoitusjärjestelmä. Pikakirjoituslehti, 1994, nro 1, s. 4–5.
  61. ↑ Suomen kielen pikakirjoittaminen Saksan yhtenäisjärjestelmällä. Pikakirjoituslehti, 2004, nro 3, s. 8–9.
  62. ↑ Latvamaa, Esko: Realtime/realwrite – konepikakirjoituksen periaatteita. Pikakirjoituslehti, 2006, nro 1–2.
  63. ↑ Varisto, Niklas: Stenomask – vaihtoehto pikakirjoituskoneelle. Pikakirjoituslehti, 2001, nro 4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomenkielinen_pikakirjoitus&oldid=20952512”