Pikakirjoitus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pikakirjoittaja Saksan parlamentissa
Esimerkki sanojen muodostamisesta suomenkielisellä Neovius-Nevanlinnan järjestelmällä.

Pikakirjoitus eli stenografia on tavallista kirjoitusta nopeammaksi tarkoitettu kirjoitusjärjestelmä, jolla harjaantunut kirjoittaja pystyy kirjoittamaan puhetta muistiin samassa tai nopeammassa tahdissa. Nopeus perustuu yksinkertaistettuihin kirjainmerkkeihin ja lyhenteiden käyttämiseen. Eri kielille käytetään tavallisesti eri järjestelmiä, joissa kielten ominaispiirteet on otettu huomioon.

Pikakirjoitusta on käytetty muun muassa saarnojen, puheiden tai sanelun ylöskirjoittamiseen, eri maiden parlamenttien ja oikeusistuinten kokousten pöytäkirjojen tekemiseen sekä muistiinpanojen kirjoittamiseen.

Joillekin kielille on kehitetty myös pikakirjoituskoneita, joilla pystytään kirjoittamaan puhenopeudella.

Määritelmä ja nimitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa pikakirjoituskirjallisuudessa ei ole esitetty täsmällistä määritelmää pikakirjoitukselle. Ulkomaisessa kirjallisuudessa määritelmät ovat varsin erilaisia.[1] Pikakirjoitushistorioitsija Christian Johnen esitti seuraavanlaisen määritelmän: Pikakirjoitus on tavallisen kirjoituksen rinnalle luotu keinotekoinen kirjoitus, jossa on erityiset merkit ja säännöt huomattavan kirjoituslyhyyden saavuttamiseksi.[2] Kirjoitusjärjestelmien tutkija Peter T. Daniels esitti puolestaan luonnehdinnan: Pikakirjoitusta voidaan luonnehtia kirjoitusjärjestelmäksi, jolla sanat voidaan kirjoittaa puhenopeudella.[3]

Pikakirjoitus-sanan rinnalla käytetään vierasperäistä nimitystä stenografia. Se on johdettu kreikan kielen sanoista stenos (στενός), kapea, ja graphein (γράφειν), kirjoittaa.[4] Sana on peräisin englantilaiselta John Willisiltä, joka käytti sitä (muodossa stenographie) 1600-luvun alussa.[4]

Myös takygrafia tarkoittaa pikakirjoitusta.[5] Sanaa käytetään kuitenkin tavallisesti vain antiikin ja keskiajan pikakirjoituksesta.[6]

Pikakirjoituksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat viittaukset pikakirjoitusjärjestelmien käyttöön ovat peräisin muinaisesta Kreikasta ja Roomasta.

Kreikan pikakirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1883 Kreikasta löydettiin 300-luvulta eaa. peräisin oleva marmorikivi (ns. Akropolis-kivi), johon hakatussa tekstissä kuvataan eräänlaista pikakirjoitusjärjestelmää. Kivi on kuitenkin melko pahasti vaurioitunut ja teksti vaillinainen, eikä kyseisestä järjestelmästä tai sen mahdollisesta käytöstä ole tarkkaa tietoa.[7]

Vuodelta 155 on peräisin sopimus Keski-Egyptistä, jossa sovitaan, kuinka Panechotes antaa orjansa Chairammonin Apolloniokselle kahdeksi vuodeksi pikakirjoituksen opiskelua varten.[8] 200-luvulta lähtien on peräisin enemmänkin papyruskääröjä ja vahatauluja, joissa on käytetty pikakirjoitusmerkkejä.[9]

Noin 1100-luvulla kreikkalainen pikakirjoitus näyttää kuitenkin unohtuneen.[10]

Latinan pikakirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psalmi 68 Tiron merkeillä kirjoitettuna

Varhaisimmat tiedot latinankielisen pikakirjoituksen käytöstä Rooman valtakunnassa ovat ensimmäiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua. Vuonna 63 eaa. kirjoitettiin ns. Tiron merkeillä muistiin Cato nuoremman pitämä puhe senaatissa.[11] Järjestelmä on saanut nimensä Marcus Tullius Tirosta, joka oli Ciceron vapautettu orja ja toimi hänen sihteerinään. Ei tiedetä kuitenkaan varmasti, oliko järjestelmä Tiron kehittämä vai käyttikö hän vain sitä.[12]

Järjestelmästä tuli hyvin suosittu, ja muun muassa keisarit Augustus ja Titus osasivat pikakirjoituksen.[13][14] 300-luvun lopulta lähtien myös kirkon piirissä alettiin käyttää pikakirjoittajia, kun kirkolliskokousten väittelyt haluttiin saada talteen.[12]

700-luvun lopulla Kaarle Suuri määräsi, että papeille ja munkeille oli järjestettävä pikakirjoituksen opetusta, ja tältä ajalta on peräisin noin 13 000 Tiron merkkiä sisältävä luettelo, joka on tärkein lähde tämän järjestelmän nykyisen tuntemuksen kannalta.[15]

Latinan pikakirjoituksen käyttö näyttää kuitenkin loppuneen 1070-luvun paikkeilla.[15]

Nykyhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikakirjoitusjärjestelmien kehittäminen käynnistyi uudestaan Englannissa 1500-luvun lopussa, ja 1800-luvun alusta lähtien pikakirjoitus alkoi levitä laajemmin muuallekin. Uusia järjestelmiä kehitettiin erityisesti Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Muualla käytettiin varsinkin aluksi näiden kolmen maan järjestelmien muunnoksia, mutta myöhemmin myös itsenäisempiä järjestelmiä.[16]

Englanninkieliset maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Timothe Brightin pikakirjoitusjärjestelmän merkkejä

Uuden ajan ensimmäisen pikakirjoitusjärjestelmän julkaisi englantilainen Timothe Bright vuonna 1588. Järjestelmä sisälsi noin 500 merkkiä yksittäisille sanoille. Se oli kuitenkin hankalasti opittavissa, koska merkit oli opeteltava ulkoa kukin erikseen. Mikäli tietylle sanalle ei ole omaa merkkiä, se piti kirjoittaa sanan synonyymin ja alkukirjaimen avulla.[17]

Samoihin aikoihin englantilainen Peter Bales kehitti oman järjestelmänsä. Ei tiedetä varmasti, kumpaa kehitettiin tai käytettiin aikaisemmin, mutta Bales julkaisi omansa vuonna 1590, kaksi vuotta Brightin jälkeen.[18]

John Willisin vuonna 1602 julkaisema järjestelmä oli edeltäjiään selvästi helpommin opittava. Se sisälsi aakkoston, jonka avulla sanoja voitiin kirjoittaa, eikä tarvinnut opetella tuhansia erillisiä merkkejä.[19]

Seuraavaksi järjestelmiä julkaisivat mm. Edmond Willis 1618, Thomas Shelton 1626 ja Theophilus Metcalfe 1633.[20] Samuel Pepys kirjoitti Sheltonin järjestelmällä kuuluisat päiväkirjansa.[21] Sheltonin järjestelmä levisi myös Ruotsiin, kun Johan Swan oli sovittanut sen ruotsin kielelle 1660-luvulla ja käytti sitä työskennellessään Ruotsin valtaneuvostossa. Swan ei kuitenkaan levittänyt pikakirjoitustaitoa, ja järjestelmä unohtui hänen jälkeensä.[22][23]

Byromin järjestelmän konsonanttimerkit

John Byrom kehitti 1720-luvulla järjestelmän, joka loi pohjan nykyaikaisten geometristen järjestelmien kehittämiselle.[24][25]

Useimmat 1600- ja 1700-luvun järjestelmät olivat lyhytikäisiä, mutta Samuel Taylorin vuonna 1786 julkaisema järjestelmä säilyi käytössä noin sata vuotta.[26] Siitä tehtiin myös muunnoksia useille muille kielille, mm. espanjalle, portugalille, italialle ja ruotsille.[27]

Englanninkielisistä järjestelmistä merkittävimmiksi tulivat Isaac Pitmanin (1837) sekä John Robert Greggin (1888) järjestelmät. Greggin järjestelmästä tuli suosittu erityisesti Yhdysvalloissa. James Hillin vuonna 1966 julkistama Teeline-järjestelmä on noussut suosituksi Britanniassa.[28]

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jacques Cossard julkaisi ensimmäisen ranskalaisen pikakirjoitusjärjestelmän vuonna 1651. Kyseessä oli itsenäinen geometrinen järjestelmä, joka ei perustunut aikaisempiin englantilaisiin järjestelmiin. Oppikirjan painosmäärät olivat kuitenkin pieniä, eikä järjestelmän käyttämisestä ole säilynyt tietoa.[29] Charles Alois Ramsay julkaisi käännöksen englantilaisesta Sheltonin järjestelmästä vuonna 1681.[30] Jean Coulon de Thévenot julkaisi vuonna 1788 järjestelmän, jossa konsonanttien ja vokaalien merkit liittyivät sulavasti yhteen, mutta useampitavuisissa sanoissa kukin tavu kirjoitettiin erikseen, ja kynä piti niiden välillä nostaa paperista, mikä hidasti kirjoittamista.[31]

Théodore Pierre Bertinin järjestelmä vuodelta 1792 pohjautui englantilaiseen Taylorin järjestelmään.[32] Bertinin järjestelmällä pystyttiin kirjoittamaan puhenopeudella, minkä ansiosta se voitti suosiossa Coulonin järjestelmän.[33]

Ranskassa pikakirjoituksen tarve kasvoi suuren vallankumouksen jälkeen, kun parlamentaarinen elämä virisi.[34] Järjestelmiä julkaisivat muun muassa Louis Félix Conen de Prépéan, Aimé Paris, Louis Prosper Guénin, Hippolyte Prévost, Albert Delaunay ja Émile Duployé. 1900-luvulla suosituimmiksi jäivät Prévost-Delaunay ja Duployé.[35]

Saksankieliset maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisella Gabelsbergerin järjestelmällä kirjoitettua tekstiä.

Ensimmäisen saksankielisen pikakirjoituksen oppikirjan laati Carl Aloys Ramsay vuonna 1678.[36] Järjestelmä oli lähes suora kopio englantilaisesta Sheltonin järjestelmästä.[37] Oppikirjasta julkaistiin useita painoksia, mutta ei ole tiedossa, missä määrin järjestelmää käytettiin.[38].

Vuonna 1796 Friedrich Mosengeil julkaisi järjestelmän, joka pohjautui Théodore-Pierre Bertinin tekemään ranskankieliseen versioon englantilaisesta Taylorin järjestelmästä. Siinä ainoastaan konsonanteille oli omia merkkejä, ja vokaalit merkittiin sanan ympärille pisteillä tai viivoilla. Samaa merkkiä saatettiin käyttää kuitenkin useammalle eri konsonanttiyhdistelmälle, ja yksittäiset sanan keskellä olevat vokaalit jätettiin merkitsemättä, mikä hankaloitti tekstin lukemista.[39]

Heti seuraavana vuonna 1797 Karl Gottlieb Horstig julkaisi uuden järjestelmän, joka muistuttaa englantilaisia Taylorin ja Lewisin järjestelmiä, mutta on selvästi itsenäisempi kuin Mosengeilin järjestelmä.[39][40] Horstigin järjestelmä tuli laajaan käyttöön: sitä muun muassa opetettiin Jenan yliopistossa,[41] ja sillä oli käyttäjiä eri parlamenteissa noin sadan vuoden ajan.[42]

Franz Xaver Gabelsberger kehitti 1800-luvun alussa järjestelmän, josta tuli erittäin suosittu, ja joka sovitettiin myös useille muille eurooppalaisille kielille.[43] Useimmista aikaisemmista järjestelmistä poiketen kyseessä oli ns. kursiivinen järjestelmä: sen merkit koostuivat tavallisen kaunokirjoituksen kirjainten muodoista, ja ne liitetään sulavasti toisiinsa yhtenäisellä viivalla.

Saksassa kehitettiin muitakin järjestelmiä, mm. Stolze, Stolze–Schrey ja Arends, ja käytössä oli useita näistä rinnakkain. 1900-luvun alussa haluttiin päästä yhtenäiseen järjestelmään, mutta eri koulukuntien oli vaikea päästä yhteisymmärrykseen, kunnes vuonna 1924 saatiin sovituksi Saksan yhtenäisjärjestelmä, joka oli Gabelsbergerin ja Stolze–Schreyn välimuoto.[44][45]

Pikakirjoitus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa alettiin käyttää pikakirjoitusta 1860-luvulla, tosin aluksi vain ruotsin kielellä. Suomen senaatti lähetti vuonna 1861 kolme miestä Saksaan oppimaan pikakirjoitusta, jotta Suomenkin valtiopäivillä saataisiin puheet kirjoitettua pikakirjoituksella muistiin. Miehet perehtyivät saksalaiseen Gabelsbergerin järjestelmään, ja Suomeen palattuaan J. E. Svan alkoi kouluttaa lisää pikakirjoittajia.[46]

Suomen kielelle kehitettiin 1870-luvulla kaksi järjestelmää: Neovius-Nevanlinnan ja Wilhelm Fabritiuksen järjestelmät. Fabritiuksen järjestelmän käyttö oli vähäistä, ja Neovius-Nevanlinnan järjestelmä jäi pian ainoana käyttöön.[47] Sitä on käytetty erityisesti valtiopäivillä istuntojen puheenvuorojen kirjaamiseen.

Vuonna 1872 perustettiin Suomen pikakirjoittajayhdistys, joka on edelleen toiminnassa ja muun muassa julkaisee Pikakirjoituslehteä.[48]

Pikakirjoituksen käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikakirjoitusta on käytetty jo varhain julkisten puheiden ja saarnojen muistiinmerkitsemiseen, ja parlamenttien ja oikeusistuinten istuntoja on tallennettu pikakirjoituksella.[49] Myös liike-elämä on ollut merkittävä pikakirjoittajien työllistäjä,[49] mutta sanelukoneiden, tietokoneiden ja tekstinkäsittelyohjelmien yleistymisen myötä pikakirjoituksen käyttö on vähentynyt.[50]

Pikakirjoitusnopeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoitusnopeuksia mitataan nykyisin yleensä tavuina minuutissa. Ainakin Britanniassa ja Yhdysvalloissa käytetään kuitenkin mittayksikkönä sanoja minuutissa, kuten Suomessakin käytettiin aikaisemmin.

Kun Suomessa opetettiin pikakirjoitusta valinnaisena aineena oppikouluissa, pidettiin hyvänä saavutuksena, jos oppilas ensimmäisen opetusvuoden jälkeen pystyy kirjoittamaan melko virheettömästi 50 tavun minuuttinopeudella. Toisen opetusvuoden jälkeen noin kolmannes oppilaista pystyi kirjoittamaan 100 tavun minuuttinopeudella, parhaat jopa 150 tavun nopeudella.[51]

Ruotsalainen pikakirjoittaja ja kielitieteilijä Hans Karlgren arvioi, että kotitarpeikseen pikakirjoitusta käyttävä saavuttaa jonkin ajan kuluessa nopeuden 125–175 tavua minuutissa.[52] Kokouspikakirjoittaja voi pärjätä 250 tavulla minuutissa, mutta selviää huolettomammin, jos pystyy kirjoittamaan noin 300 tavua minuutissa.[52] Suomessa valtiopäiväpikakirjoittajien pätevyysvaatimuksena oli alun perin 100 sanaa (n. 250 tavua) minuutissa, mutta myöhemmin vaatimuksia nostettiin asteittain, ja päädyttiin 325 tavuun minuutissa[53]

Kansainvälisen pikakirjoitusjärjestön Interstenon kilpailuissa nopeimmat kirjoittajat ovat 2000-luvulla kirjoittaneet noin 350–500 tavua minuutissa.[54] Paras suomalaistulos kautta aikojen on Veikko Sorsalla, joka saavutti vuonna 1969 tuloksen 525 tavua minuutissa eli noin 3,5 sanaa sekunnissa.[55] Normaali puhenopeus on noin 200–300 tavua minuutissa.

Pikakirjoitusjärjestelmien luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkkejä geometrisista ja kursiivisista järjestelmistä
Geometriset
Prévost Delaunay4.gif Pitman shorthand example, The Business Man's Encyclopedia.png
Prévost-Delaunay Pitmanin järjestelmä
Kursiiviset
Melin-shorthand-system-example.png Stenogr Notiz (Lothar Spurzem) 2009-06B.jpg
Melinin järjestelmä Saksan yhtenäisjärjestelmä

Pikakirjoitusjärjestelmät voidaan jakaa geometrisiin ja kursiivisiin järjestelmiin. Geometrisissa järjestelmissä merkkeinä on suoria viivoja, ympyränkaaria ja pisteitä. Merkit ovat mahdollisimman lyhyitä ja saman sanan sisältämät peräkkäiset merkit yhdistetään toisiinsa ilman sideviivoja. Tällöin merkkien välille voi kuitenkin tulla kulmia, jotka hankaloittavat kirjoittamista. Muun muassa englantilainen Pitmanin järjestelmä ja ranskalainen Duployén järjestelmä ovat geometrisia.[56]

Kursiivisissa järjestelmissä merkkien kirjoittaminen ja niiden liittäminen toisiinsa on pyritty saamaan mahdollisimman sulavaksi ja nopeaksi. Suurin osa merkeistä on samansuuntaisia, ja ne yhdistetään tavallisesti ilman teräviä kulmia. Kursiivisia järjestelmiä ovat muun muassa Saksan yhtenäisjärjestelmä, suomalainen Neovius-Nevanlinnan järjestelmä ja ruotsalainen Melinin järjestelmä. Yhdysvalloissa suosittua Greggin järjestelmää pidetään geometristen ja kursiivisten järjestelmien välimuotona.[56]

Kursiiviset järjestelmät eroavat keskenään muun muassa vokaalien merkitsemisen osalta, ja niitä luokitellaan vokaalin kirjoittaviin ja vokaalin osoittaviin järjestelmiin. Esimerkiksi Melinin järjestelmä on vokaalin kirjoittava järjestelmä. Siinä vokaalit kirjoitetaan aina niiden omilla merkeillä.[57] Saksalaisista järjestelmistä merkittävimmät ovat pääosin vokaalin osoittavia, samoin kuin Neovius-Nevanlinnan järjestelmä. Niissä konsonanttien merkkejä vahventamalla tai niiden välistä etäisyyttä tai pystysuuntaista sijaintia vaihtelemalla voidaan ilmaista väliin tuleva vokaali.[58]

Kirjoitusjärjestelmien tutkija Peter T. Daniels esitti kirjassa The World's Writing Systems pikakirjoitusjärjestelmien luokittelun kolmeen ryhmään: sanakirjoitukset (logographic), sanojen kirjoitusasuun perustuvat (alphabetic) ja sanojen äänneasuun perustuvat (phonotypic). Sanakirjotuksia ovat muun muassa Tiron merkit ja Timothe Brightin järjestelmä. Vanhoista englantilaisista järjestelmistä esimerkiksi Willisin ja Sheltonin järjestelmät perustuivat sanojen kirjoitusasuun, samoin uudemmista esimerkiksi Notescript-järjestelmä. Pitmanin ja Greggin järjestelmät puolestaan perustuvat sanojen äänneasuun.[59]

Konepikakirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen Stenograph-pikakirjoituskone 1900-luvun puolivälin paikkeilta.

Perinteisen käsipikakirjoituksen lisäksi tekstiä voidaan kirjoittaa pikakirjoituskoneilla, joissa kukin sormi hallitsee samanaikaisesti yhtä tai kahta näppäintä. Kirjaimet tulevat viivastolle aina samaan paikkaan riviä, joten tarvitaan erityinen lyhentämisjärjestelmä. Konemalleja on useita, ja erään näppäimistö muistuttaa jopa pianon koskettimia.

Nykyään konepikakirjoitus voidaan tulkita nk. CAT-järjestelmällä eli tietokoneavusteisella käännöksellä. Se on mahdollistanut puheiden tosiaikaisen tulkitsemisen, mitä käytetään muun muassa television tekstityksessä kuulovammaisille. Suomen kielelle ei ole kuitenkaan kehitetty konepikakirjoitusjärjestelmiä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Butler, E. H.: The Story of British Shorthand. Lontoo: Sir Isaac Pitman & Sons, Ltd., 1951. (englanniksi)
  • Daniels, Peter T.: Shorthand. Teoksessa Daniels, Peter T.; Bright, William (toim.): The World's Writing Systems. Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-507993-0. (englanniksi)
  • Glatte, H.: Shorthand Systems of the World. New York: Philosophical Library, Inc., 1959. (englanniksi)
  • Johnen, Chr.: Geschichte der Stenographie. Berliini: Verlag von Ferdinand Schrey, 1911. (saksaksi)
  • Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940. (saksaksi)
  • Karlgren, Hans: Latskrift. Tukholma: Skriptor, 1973. (ruotsiksi)
  • MacMahon, Michael K. C.: Shorthand. Teoksessa Encyclopedia of language and linguistics, vol. 7. Pergamon Press, 1994. (englanniksi)
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 1. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1927. (ruotsiksi)
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929. (ruotsiksi)
  • Mentz, Arthur: Geschichte der Kurzschrift. Heckners Verlag, 1949. (saksaksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Alha, Allan ja Valta, Akseli: Pikakirjoitustaito pikaisesti, osa 1, s. 5. Kustannus Oy Union, 1959.
  2. Johnen 1940, s. 5.
  3. Daniels, s. 807.
  4. a b Johnen 1911, s. 4
  5. Nykysuomen sanakirja. 4, Nykysuomen sivistyssanakirja: Vierasperäiset sanat. Toimittanut Nykysuomen laitos. 11. painos. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura: WSOY, 1988. ISBN 951-0-09108-1.
  6. Tutkimuksia muinaiskreikkalaisesta tachygrafiasta ja siitä, keitä on ensi sijassa pidettävä sen keksijöinä. Pikakirjoituslehti, 1965, nro 1, s. 5. Artikkeli tosin pohjautuu saksankielisestä väitöskirjasta tehtyyn selostukseen. Suomenkielisten kirjoittajien artikkeleissa sana esiintyy esim. Pikakirjoituslehdessä 1/2003, s. 10 ja 3/1976, s. 10.
  7. Melin 1927, s. 17–20
  8. Melin 1927, s. 22
  9. Melin 1927, s. 23
  10. Melin 1927, s. 25
  11. Melin 1927, s. 26–27
  12. a b Latvamaa, Esko: Euroopan vanhimpien pikakirjoitusjärjestelmien historiaa, osa I. Pikakirjoituslehti, 2003, nro 1, s. 8–10.
  13. Butler, s. 3
  14. Melin 1927, s. 28
  15. a b Latvamaa, Esko: Euroopan vanhimpien pikakirjoitusjärjestelmien historiaa, osa II. Pikakirjoituslehti, 2003, nro 2, s. 6–7.
  16. Johnen 1940, s. 219
  17. Butler, s. 9–10
  18. Butler, s. 14–16
  19. Butler, s. 19
  20. Butler, s. 25–29
  21. Butler, s. 26
  22. Glatte, s. 19
  23. Melin 1929, s. 300–301
  24. Butler, s. 48
  25. Melin 1927, s. 127
  26. Glatte, s. 21
  27. Glatte, s. 23
  28. MacMahon, s. 3877, 3881
  29. Melin 1927, s. 342
  30. Melin 1927, s. 343
  31. Melin 1927, s. 347–352
  32. Melin 1927, s. 354
  33. Melin 1927, s. 357
  34. Melin 1927, s. 452
  35. Johnen 1940, s. 68
  36. Melin 1929, s. 14
  37. Melin 1929, s. 14 ja 17
  38. Melin 1929, s. 19
  39. a b Mentz, s. 51
  40. Johnen 1940, s. 72
  41. Johnen 1940, s. 73
  42. Mentz, s. 52
  43. Glatte, s. 30–31
  44. Melin 1929, s. 261–271
  45. Latvamaa, Esko: Saksan siirtyminen yhtenäisjärjestelmään Viitattu 29.6.2008.
  46. Melin 1929, s. 495–496
  47. Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoituksen alkeet, s. 7. Helsinki: Otava, 1926.
  48. Suomen Pikakirjoittajayhdistys Viitattu 12.10.2008.
  49. a b Johnen 1940, s. 7
  50. MacMahon, s. 3877
  51. Valta, Akseli: Pikakirjoituksen opetuksesta oppikoulussa. Pikakirjoituslehti, 2/1969, s. 10–12.
  52. a b Karlgren, s. 16.
  53. Sorsa, Veikko: Kilpailut ja kokeet ammattitaidon kehittäjänä – kokouspikakirjoittajan näkökulma. Pikakirjoituslehti, 3/1998, s. 5. Artikkelin verkkoversio.
  54. Interstenon nopeuskilpailujen tulokset Rooma 2003, Wien 2005, Praha 2007.
  55. Sorsa, Veikko: Suomen nopeimmat pikakirjoittajat kautta aikojen Viitattu 13.10.2008.
  56. a b Johnen 1940, s. 8
  57. Ekman, Ernst L.: Olof Werling Melin, s. 151. Tukholma: C E Writzes bokförlag, 1971.
  58. Johnen 1940, s. 79
  59. Daniels, s. 815–818.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]