Muinais-Saimaa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Muinais-Saimaa tarkoittaa Saimaata muinaisina eli luonnonhistoriallisina aikoina ja ennen historiallista aikaa. Saimaan eri kehitysvaiheita käsitellään luonnontieteellisen tutkimustiedon ja järven asuttamista arkeologisin keinoin. Saimaan esihistoria on järven suuruudesta johtuen varsin moninainen ja vaiherikas. Sen muodostumisen alkutapahtumat liittyvät jääkauden päättymiseen Dryas-kauteen [1], mutta muuttuminen nykyiseksi Saimaaksi alkoi Vuoksen puhkeamisen aikoihin, joskin Saimaa kehittyi vielä senkin jälkeen monilta osin.

Muinais-Saimaan eri vaiheiden ja tapahtumien ajoitukset ovat sitä epävarmempia mitä kaukaisempia ne ovat. Niitä oli aikaisemmin totuttu esittämään radiohiilivuosina, joiden epätarkkuus oli aluksi satoja vuosia mutta nykyään se on enää parisataa vuotta. Vanhojen lähteiden ajoituksia ei pitäisi enää käyttää ja tänne on etsitty mahdollisimman tuoreita arvioita. Ajoituksien tarkkuutta tärkeämpää on kuitenkin tapahtumien sisältö. Siis mitä on tapahtunut ja missä järjestyksessä.

Mannerjäätiköt katoavat ja Salpausselät syntyvät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkausi päättyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltian jääjärvi

Skandinaviassa Skandien päälle yli 100 000 vuotta sitten muotoutunut laaja vuoristojäätikkö syntyi siten, että tuhansien vuosien lumisateet kerrostuivat paksuuntuvaksi jäätiköksi, sillä edellisten talvien lumet eivät ehtineet sulaa pois viileiden kesien takia. Jäätikkö muuttui raskaan painonsa alla elastiseksi ja se valui vuoriston rinteiltä alas kasvattaen samalla pinta-alaansa. Jäätikön laajentuminen kiihdytti paikallisen ilmaston viilenemistä, jolloin talvet pitenivät ja kesät lyhenivät. Lopulta, jääkauden keskivaiheessa, oli Fennoskandian päälle muodostunut 2–3 kilometriä paksu mannerjäätikkö. Se oli painollansa pakottanut kallioperän valtavalle lommolle, joka oli koko jäätikön suuruinen ja joidenkin arvioiden mukaan satoja metrejä syvä [2]. Mannerjäätikön pinta-ala oli suurimmillaan noin 20 000–18 000 vuotta sitten, jolloin se oli levinnyt idässä Moskovan ja etelässä Berliinin lähialueille asti [3]. Jostakin syystä, jota ei varmuudella tiedetä, ilmasto muuttui vähemmän kylmäksi. Jäätikön reuna suli kesäisin enemmän kuin se talvisin laajeni. Koska pääasiallinen jäänmuodostus tapahtui jäätikön sisäosissa, ohensi toistuva sulaminen jäätikön reuna-alueiden paksuutta. Kesti kuitenkin vielä noin 5 000 vuotta ennen kuin mannerjäätikön reuna oli vetäytynyt takaisin Suomenlahden seuduille 13 000 vuotta ennen [3]. Vaikka ilmasto väliaikaisesti viilenikin, vapautui Suomen alue jäätiköstään alle 3 000 vuodessa.[4][5][6]

Noin 12 300 vuotta sitten [3] nuoremmalla Dryas-kaudella ilmaston lämpeneminen hidastui tai pysähtyi yli tuhanneksi vuodeksi. Sinä aikana mannerjäätikön reuna ei enää perääntynyt entiseen tapaansa. Se tavallisesti oskilloi siten, että talvella jäätikön reuna eteni ja kesäisin vetäytyi. Lämpiminä välikausina vetäytyminen oli suurempaa kuin eteneminen ja kylminä välikausina eteneminen oli suurempaa kuin vetäytyminen. Dryas-kaudella jäätikön reuna käyttäytyi vaihtelevasti. Se saattoi oskilloida paikallaan parisataa vuotta, sitten se vetäytyi ja oskilloi taas paikallaan, vetäytyi taas ja oskilloi taas kauempana [1]. Jäätikön oskillointi jätti maastoon pysyvät merkit, joita voimme vielä nykyäänkin tarkastella. Jäätikön reuna seisoi tuolloin Itämeressä syvässä vedessä, jonne reunasta lohjenneet kappaleet jäivät veteen kellumaan jäävuoriksi. Tätä Itämeren vaihetta kutsutaan Baltian jääjärveksi, sillä Itämeren vesi oli jäätiköistä sulanutta makeaa vettä, joka oli Ruotsissa sijaitsevan jäätikkökielekkeen patoama. Jääjärvi laski Atlantin valtamereen Tanskassa Juutinrauman kohdalla.[5][7][8][3]

Ensimmäinen Salpausselkä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salpausselät ja Saimaa

Paikallaan oskilloiva jäätikön reuna jätti alleen moreenia ja kivikkoa, joka oli kulkenut virtaavan jäätikön mukana luoteen suunnasta. Näistä kertyi reunan suuntaista maavallia eli päätemoreenia, joka muodosti ensimmäisen Salpausselän perustan. Kesäisin jäätikkö suli pinnastaan useiden kymmenien kilometrien päässä jäätikön reunasta. Sulamisvedet valuivat jäätiköllä kohti reunoja ja putosivat jäätikköhalkeamien läpi jäätikön pohjalle. Siellä vedet kerääntyivät jäätunneliverkostoon, jossa ne virtasivat kohti jäätikön reunoja ja purkautuivat siellä Baltian jääjärveen. Voimakkaiden virtauksien mukana kulkeutui kiviä, soraa ja hiekkaa, jotka kertyivät vuosien ajan päätemoreenin joukkoon ja sen päälle. Kiviainesta kertyi paikoitellen jääjärven vedenpinnalle asti muodostaen reunamoreenin päälle sanduureja. Salpausselällä nykyään hieman yli 100 metrin korkeudella (mpy.) sijaitsevat tasaiset lakialueet ovat juuri näitä. Ne hallitsevat vielä nykyäänkin Suur-Saimaan seudun maisemia [9]. Suur-Saimaalla tarkoitetaan tässä artikkelissa Saimaan eteläisintä järvenselkää, joka jää Salpausselkien väliin ja niiden pohjoispuolelle. Lakialueiden päälle on Saimaan kohdalla rakennettu muun muassa Imatra, Joutseno ja Lappeenranta.[10][8][1]

Ensimmäinen Salpausselkä muodostui noin 200 vuodessa eli 12 300–12 100 vuotta sitten [11]. Sen reunamuodostuma kaartaa Etelä-Suomessa lähes yhtenäisenä päätemoreeniketjuna Lounais-Suomesta Kaakkois-Suomen Lappeenrantaan ja se jatkaa siitä kaartaen koilliseen päin, ja kääntyy sitten Kiteen itäpuolelta kohti pohjoista lähes Joensuun korkeudelle asti. Reunamuodostumien ketju jatkuu Venäjällä pohjoiseen päin Kuolan niemimaalle asti.[8][1]

Toinen Salpausselkä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun ilmasto taas lämpeni noin 12 100 vuotta sitten, vetäytyi jäätikön reuna Saimaan kohdalla 20–25 kilometriä pohjoiseen päin noin 300–500 vuodessa [11]. Siellä ilmasto viileni, mikä aiheutti jäätikön reunan oskilloimisen paikallaan noin 11 800–11 600 vuotta sitten [11]. Samaan aikaan ensimmäinen Salpausselkä kurkisti vaivoin veden alta muodostaen jäätikön eteen saariketjun ja matalareunaisen laguunin, jonne oskilloivasta reunasta lohjenneet jäävuoret putosivat ja kelluivat kohti länttä. Reunan eteen muodostui nytkin poikittaiset päätemoreenit, jotka tunnemme toisena Salpausselkänä. Ne jäivät Saimaalla ensimmäistä Salpausselkää heikommiksi, vaikka esimerkiksi Kyläniemellä, Tuomaalankankaalla ja Savitaipaleen seudulla sanduurit kohosivat jääjärven pinnan tasalle.[10][7][8][1]

Toinen Salpausselkä seuraa Etelä-Suomessa ja Saimaalla ensimmäistä Salpausselkää lähes vakioetäisyydellä. Kyläniemen jälkeen se kääntyy koilliseen päin kaartaen Kiteen länsipuolelta ja kääntyen sen jälkeen pohjoiseen päin. Se melkein kohtaa myöhemmin syntyneen Pielisjärven reunamuodostuman Joensuun itäpuolella.[8][1] Toinen Salpausselkä muodostaa vedenjakajan, joka patoaa Saimaan reunamuodostuman luoteis- ja länsipuolelle.

Salpausselkien merkitys Saimaalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dryas-kauden viimeinen kylmenemisjakso tapahtui 11 400–11 300 vuotta sitten. Se synnytti Lounais-Suomeen kolmannen Salpausselän, joka seuraa kahta muuta Salpausselkää rinnakkaisena muodostumana jonkin matkaa. Itä-Suomeen syntyi samaan aikaan Pielisjärven reunamuodostuma [8]. Molemmat reunamuodostumat sijaitsevat ensimmäisen ja toisen Salpausselän lähellä. Pielisjärven muodostuman tunnetuin päätemoreeniosuus on Joensuun Jaamankangas. Muodostuman itäinen jatke sijaitsee Pielisjärven ja Saimaan Pyhäselän välissä ja se on aina muodostanut ulkorajan Muinais-Saimaan ja nykyisen Saimaan lähialueelle. Jyväskylän ja Joensuun välistä ei tunneta korkeita kolmannen Salpausselän aikaisia jäänteitä ja siksi on Muinais-Saimaalle jäänyt hyvin tilaa laajentua Lappeenrannasta Iisalmeen.[7][1]

Ensimmäinen Salpausselkä on toiminut muinaiselle Suur-Saimaalle eteläisenä vedenjakajana ensimmäiset viisi vuosituhatta, jonka jälkeen Vuoksi puhkaisi etelään uuden lasku-uoman. Toinen Salpausselkä on ollut koko ajan kaakkoisena vedenjakajana eteläiselle Saimaalle. Erityisen lähelle toista Salpausselkää Saimaa pääsee Kiteen Puhoksessa. Dryas-kautta seurasi niin kutsuttu preboreaalinen lämpökausi, jonka aikana mannerjäätikkö suli Suomen alueelta pois.[1]

Baltian jääjärvi muuttuu Yoldiamereksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yoldiameren vaihe

Baltian jääjärven vedenpinta alkoi 11 590 vuotta sitten laskea nopeasti [11]. Syynä oli Ruotsissa Billingenin seudulla Baltian jääjärveä patoavan jäätikkökielekkeen pettäminen. Virtaava vesi syövytti itselleen nopeasti lasku-uoman Atlantin Skagerrakiin ja jääjärven vedenpinta putosi 26–28 metriä jääden lopuksi valtameren tasolle [11]. Itämeren pinta pysähtyi nykyistä Saimaata kolme metriä alemmalle korkeudelle. Pinnanlasku tyhjensi samalla Suur-Saimaan paikallista jäätikköjärveä jättäen kuitenkin sen vedenpinnan 13 metriä nyky-Saimaata korkeammalle [9]. Paikallisen jäätikköjärven pinta laski tämän jälkeen hitaasti ja muiden jäätikköjärvien kanssa se oli hävinnyt noin 11 400 vuotta sitten mennessä [10]. Silloin olivat molempien Salpausselkien rinteet paljastuneet veden alta kokonaan. Muinaisten ihmisten olisi ollut helppoa kävellä Suur-Saimaan pohjalla, sillä vedenpinta oli enää noin 50 metrin korkeudella nykyisen merenpinnan yläpuolella. Nykyiset Taipalsaaren Pien-Saimaa ja Ruokolahden Haapavesi jäivät vielä omiksi järvikseen. Pien-Saimaan vedenpinta sijaitsi silloin 16 metriä korkeammalla kuin Suur-Saimaan vesialue. Pien-Saimaa ja Haapavesi lakkasivat olemasta itsenäisiä järviä myöhemmin, kun ne yhtyivät tulvivaan Suursaimaaseen 7500 vuotta sitten [9].[10][7]

Kun Baltian jääjärven vedet olivat syöksyneet Atlanttiin, oli Keski-Ruotsiin muodostuneesta salmesta alkanut virrata Itämerelle suolaista merivettä. Samaan aikaan valtamerien vedenpinta kohosi nopeasti, koska jääkauden päättyessä valtavat jäätiköt laskivat sulamisvettä valtameriin. Tätä Itämeren vaihetta kutsutaan Yoldiameren vaiheeksi. Yoldiameren laineet löivät muinaisen Saimaan rantoihin aluksi lännestä päin, jonne jäätikön reunan ja Salpausselkien väliin muodostunut merenlahti aukesi. Saimaan alueella vesi oli murtovettä tai suolatonta sulamisvettä.[10][7]

Samalla, kun mannerjäätikön reuna perääntyi, jäätikkö oheni kauttaaltaan. Keventynyt mannerjäätikkö ei enää painanut kallioperää yhtä suurella painolla, joten kallioperä alkoi kohota hitaasti ylöspäin. Kallioperä oli painunut eniten Perämeren alueella, missä jäätikkö oli edelleen paksuinta. Siksi maankohoaminen oli suurinta jäätiköistä vapautuneilla alueilla ja hitainta jäätikön paksuimmilla alueilla Perämeren ympäristössä.[2]

Muinainen Suur-Saimaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yoldiameren Etelä-Suomen rantaviiva siirtyi maankohoamisen vuoksi kymmeniä kilometrejä pohjoiseen ja Salpausselkien välinen alue kohosi hiljalleen merestä madaltuen koko ajan. Lopulta eteläisen Suur-Saimaan kynnys, joka sijaitsi Kyläniemen edustalla Rastinvirrassa, kohosi Yoldiamerestä noin 11 000 vuotta sitten [9]. Salpausselkien väliin muodostui järvi, jonka lyhyt laskujoki laski Yoldiamereen nykyisen Mäntysaarenselän kohdalla. Joki virtasi aivan Rastinniemen kärjen edustalla olevassa nykyisessä painaumassa, jonka on täytynyt kulua syväksi juuri silloin.[12][7][13]

Nykyisen Suur-Saimaan kaikuluotauksilla on luotu syvyyskartat, jonka perusteella voidaan kuvitella muinaisen Suur-Saiman rantaviivan kulku. Sen mukaan Suur-Saimaa oli U-kirjaimen muotoinen järvi, jonka pinta-alaksi on määritetty 66 neliökilometriä. Rastinvirrasta kaakkoon päin aukesi järvenselkä Ilkonsaarelle saakka. Sen rannat jäivät Suuren Jänkäsalon ja Iso-Vitsain väliin, koska pinnanlaskussa saaret olivat maatuneet mantereeseen kiinni. Järven toinen lahtimainen järvenosa yhdistyi tähän järvenselkään Talsionsaaren ja Iso-Vitsain välistä. Järvellä oli ainakin yksi saari Suuren Mäntysaaren kohdalla ja lahdenpohjukat ulottuivat Pienelle Lintusaarelle koillisessa ja Kaidonselälle ja Pullikaiselle kaakossa.[10][14]

Muita järviä kuroutui merestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dryas-vaiheen jälkeen ilmasto oli aiempaa vieläkin lämpimämpi ja se lisäsi jäätikön reunan vetäytymisen vauhtia. Mannerjäätikkö jätti Perämeren alueen siirtyen Ruotsin puolelle noin 10 000 vuotta sitten. Ennen sitä jäi jäätikönreunan ja Salpausselkien väliin saaristoinen merialue, joka laajeni samalla kun maankohoaminen yhdisti luodot saariksi ja kasvatti saaret suuremmiksi saloiksi. Nykyinen Päijänteen ja Saimaan välinen vedenjakaja on mannerjäätikön vetäytymissuuntainen ja se on siksi aina ollut jakamassa näitä järvenosia erilleen toisistaan. Kun Yoldiameri maankohoamisen takia vetäytyi kohti luoteista, syntyi vedenjakajalle pitkä niemimaa, joka jakoi vesialueet Päijänteenlahteen ja Saimaanlahteen (lahtia kuvaavat nimet). Kun Perämeren alueet sijaitsivat silloin vielä syvällä merenpinnan alapuolella, kohosivat Kaakkois- ja Keski-Suomen maa-alueiden korkeimmat kohdat jo pinnan yläpuolelle. Ensin ne muodostivat saariston, joka nopeasti kohoten alkoi muodostaa niemiä ja lahtia. Lahtien pohjukat kapenivat ja niistä kuroutui erilleen pieniä järviä samalla kun merenlahtien suulle nousi merestä uutta maata. Nykyisen Saimaan eri järvialtaat kuroutuivat tällä tavalla irti merestä. Ensimmäiseksi kuroutui Suur-Saimaan Salpausselkien välinen alue omaksi järvekseen 11 000 vuotta sitten. Samoihin aikoihin kuroutuivat myös Pielisen, Puruveden ja Pyhäjärven järvialtaat omiksi järvikseen. Seuraavaksi kuroutui Pihlajaveden ja Suur-Saimaan pohjoisosat yhdeksi järveksi noin 10 600 vuotta sitten Savonlinnan Kyrönsalmen kohdalta. Tämän kanssa samaan aikaan kuroutuivat myös Oriveden, Höytiäisen ja Koitereen järvialtaat omiksi järvikseen. Saimaanlahteen kuului enää vesialueet Savonlinnan Haukiveteen asti. Saimaanlahti kapeni, kun Juojärvi kuroutui siitä erilleen 10 200 vuotta sitten. Haukiveden laskukynnys nousi merestä Varkaudessa 10 000 vuotta sitten, jolloin merenlahden pohjukka sijaitsi Unnukassa. Tämä kuroutui 400 vuotta myöhemmin eli noin 9 600 vuotta sitten itsenäiseksi järvialtaaksi. Vaikka jäljelle jäänyt Saimaanlahti sisälsi vielä nykyiset Kallaveden, Onkiveden ja Poroveden ja oli suhteellisen pitkä, kuroutui tämäkin lahti merestä jo 9 500 vuotta sitten (tai aikaisemmin 9 800 vuotta sitten [15]). Entinen Yoldiameren Saimaanlahti eli tuleva Suursaimaa oli siten muuttunut erillisiksi järviksi, joiden vesi laski etelästä päin kohti pohjoista järvestä toiseen päätyen lopulta Poroveteen.[8][16][17]

Muinais-Saimaan järvivaihe alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ancylusjärvi muodostuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerjäätikkö, joka oli enää Pohjois-Ruotsin kokoinen, sijaitsi Yoldiameren pohjoisosan eli nykyisen Perämeren luoteispuolella. Meren vähäsuolainen vesi alkoi muuttua makeaksi, kun muinainen Götajoki kapeni ja lopulta kuivui maankohoamisen seurauksena. Tämä tapahtui vaiheittain alkaen noin 10 800 vuotta sitten ja tätä vaihetta kutsutaan Itämeren Ancylusvaiheeksi. Itämeren pinta alkoi kohota laskujoen puuttuessa. Vedenpinnan kohoaminen oli paikoitellen nopeampaa kuin maankohoaminen, joten esimerkiksi muinaisen Saimaan eteläosissa, ja erityisesti Itämeren etelärannikoilla, alkoi rantaviiva nousta ylemmäksi. Lopulta vedenpinta kohosi Tanskan salmissa vedenjakajalle, jossa sijaitsi Itämeren laskukynnys. Yli tulvinut vesi uursi itselleen uuden laskujoen, Danajoen, joka laski Atlantin Kattegattiin.[7][16]

Muinais-Saimaan kasvaminen Suursaimaaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaimaaksi kutsutaan sitä muinaista suurjärven vaihetta, joka alkoi ensimmäiseltä Salpausselältä ja päättyi Pielavedelle. Siinä olivat Saimaanlahdesta erilleen kuroutuneet järvialtaan yhtyneet takaisin samaksi vesistöksi. Suursaimaan asemesta saatetaan käyttää kirjoituksissa myös nimeä Suur-Saimaa. Selvyyden vuoksi tässä nimitetään muinaiseksi Suur-Saimaaksi sitä Suursaimaan järviallasta tai järvenosaa, joka sijaitsee Salpausselkien välissä ja pohjoispuolella. Sitä nimitetään nykykartoissa Suur-Saimaaksi ja käsitellään täällä artikkelissa varsinainen Saimaa.

Kun Danajoki puhkesi, lakkasi Ancylusjärven kohoaminen sen eteläosissa. Kun vesistöalueen laskukynnys sijaitsee hitaamman maankohoamisen alueella, alkaa vesi laskea nopeamman maankohoamisen alueilla eli Perämerellä. Saimaanlahti oli ehtinyt kuroutumaan järvialtaaksi 9 500 vuotta sitten juuri ennen Ancylusjärven muodostumista. Tämä järviallas, josta eriytyi myöhemmin järvet Kallavesi, Onkivesi ja Porovesi, laski Muinais-Päijänteeseen sen luoteispäästä. Koska lasku-uoma sijaitsi nopean kohoamisen alueella, alkoi järven kaakkoispään vedenpinta kohota. Koska sen yläpuolinen järvi Unnukka oli kuroutunut erilleen vain 100 vuotta aiemmin, on sen yhtyminen takaisin Kallaveteen kestänyt lähes saman verran. Tulevan Suursaimaan luoteisosa ulottui tämän jälkeen Pielavedeltä Varkauteen asti.[7][16]

Pihlajaveden vesi nousi jo varhain 10 000 vuotta sitten niin korkealle, että ensimmäisenä itsenäiseksi kuroutunut Suur-Saimaan järviallas yhtyi tämän kanssa suuremmaksi järveksi. Pielaveden ja Varkauden pitkä väli kiihdytti järven eteläosien pinnannousua. Pian järven Unnukan-puoleisen eteläpään ja Haukiveden vedenpinnat tasoittuivat ja tuleva Suursaimaa ulottui tämän jälkeen Savonlinnaan asti. Jäljellä oli enää Haukiveden ja Pihlajaveden välinen kynnys, joka oli edellisiä kynnyksiä korkeampi. Edellä kuvattuja Suursaimaan järvenosien yhdistymisten ajankohtia ei ole vielä pystytty ajoittamaan. Ei myöskään tiedetä varmasti, milloin muinainen Suursaimaa oli lopullisesti yhdistynyt. Viimeiseen vaiheeseen kuului Pihlajavesi-Suur-Saimaa-järven ja luoteispuolen suurjärven yhdistyminen.[2][15]

Vaikka Suursaimaalla olikin pituutta, kohosi sen vedenpinta koko järvialtaan pituudella sitä mukaa, kun kallioperä kallistui kaakkoon päin. Järven nouseva vesi levisi myös sivusuunnissa yhtyen moniin aiemmin irti kuroutuneisiin järviin uudelleen.[2][15]

Itämeren Ancylusjärvi muuttuu Litorinamereksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun tulevan Suursaimaan viimeinen järvenosa kuroutui Pihtiputaalla erilleen Ancylusjärvestä noin 9 500 vuotta sitten, alkoi Danajoen uoma lyhentyä johtuen valtamerien pinnannoususta. Merivesi tavoitti lopulta Danajoen niskan hävittäen joen ja muodosti Itämereen johtavan matalan salmen. Vasta tämän jälkeen oli suolavedellä mahdollisuus päästä sekoittumaan Ancylusjärven altaaseen. Hitaan suolaantumisen vaihetta kutsutaan Itämeren Mastogloiavaiheeksi ja sen jälkeistä pitkäikäistä Litorinameren vaiheeksi. Litorinameri oli suolaisempi kuin Itämeri on nykyään.[7][2][15]

Suursaimaan vesistösuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinais-Saimaa laskee Muinais-Päijänteeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saimaanlahti kuroutui Ancylusjärvestä järveksi lähes samaan aikaan kuin Päijänteenlahti. Lahtien kuroutumisjärjestystä ei varmuudella tiedetä, mutta lopputulos oli, että Saimaan vedet laskivat Päijänteen järvialtaan pohjoispäähän ja tämä vuorostaan laski Kalajokea myöten mereen Kotajärvellä (sijainti kartalla [18]). Saimaan lasku-uoma sijaitsi Iisalmesta itään päin Selkäydenjärven kohdalla (järven sijainti [19]). Saimaan laajan valuma-alueen suuri virtaama piti lasku-uoman vedenpintaa yli 20 metriä Selkäydenjärven nykyistä vedenpintaa korkeammalla. Kun epätasainen maankohoaminen kasvatti Saimaan pinta-alaa kaakossa, tapahtui samaa myös Päijänteen eteläosissa. Päijänteen laskukynnyksen kohoaminen Kotajärvellä oli aavistuksen verran nopeampaa kuin Saimaan laskukynnyksellä, jolloin tämä nosti myös Muinais-Päijänteen vedenpintaa. Lopulta Päijänteen vedenpinta kohtasi Suursaimaan vedenpinnan korkeuden ja molemmat järvet laajenivat tästä alkaen yhdessä.[2]

Sisä-Suomen suurjärvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaimaa ja Muinaispäijänne 7 500 vuotta sitten. Kartan ajoitukset kalibroimattomia.

Muinais-Päijänne ja Suursaimaa yhtyivät 7 500 vuotta sitten suurjärveksi, jota kutsutaan Sisä-Suomen suurjärveksi tai myös Keski-Suomen suurjärveksi. Yhteistä suurjärvivaihetta kesti noin 500 vuotta [15]. Kumpikin järviallas virtasi kohti pohjoista ja niiden vedet yhtyivät toisiinsa Päijänteen pohjoisosassa Konneveden ja Keiteleen välissä, josta ne laskivat Litorinamereen nykyisen Kalajoen uomaa myöten. Suurjärven laskukynnys jatkoi nopeaa kohoamistaan, minkä seurauksena esimerkiksi eteläisellä Päijänteellä vesi oli noussut kaikkiaan 20 metriä [20]. Päijänteen eteläosassa vedenjakajan matalin kohta sijaitsi Heinolanharjussa. Lopulta järvien hidas tulviminen ylitti Heinolanharjun matalimman kohdan. Tämä tapahtui noin 7 000 vuotta sitten [15]. Heinolanharju kului vuolaan vesivirran vaikutuksesta nopeasti matalammaksi ja valtava määrä Päijänteen vettä alkoi tulvimaan etelään päin muodostaen yhdellä kerralla suuren Kymijoen. Muinais-Päijänteen vedenpinta laski niin paljon, että Kotajärven lasku-uoma kuivui. Saimaan puoleinen vedenpinta laski sen verran, että Pielaveden Selkeydenjärven laskukynnys paljastui ja Saimaa alkoi taas laskea vetensä Päijänteeseen erillisenä järvenä. Keski-Suomen suurjärvi-vaihe päättyi siihen, että Saimaan vedet laskivat Päijänteen pohjoisosaan ja virtasivat Päijännettä pitkin etelään ja laskivat Kymijokea Litorinameren Suomenlahteen. Nyt syntyi järvien pohjoispuolelle uusi vedenjakaja, jota kutsutaan Suomenseläksi.[15]

Muinais-Saimaan uudet lasku-uomat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaimaasta tuli 7 000 vuotta sitten taas itsenäinen järvi. Sen järviallas jatkoi edelleen kallistumistaan kohti kaakkoa, jolloin eteläisen Suursaimaan vedenpinta kohosi verkkaisesti. Saimaalle puhkesi uusi lasku-uoma noin 6 500 vuotta sitten [15] (sijainti kartalla [21]), jolloin se oli saavuttanut suurimman pinta-alansa. Vesi tunkeutui Ristiinassa nykyisen Matkuslammen kohdalta Mäntyharjun suuntaan. Vaikka Suursaimaa purkautui sekä Selkäydenjärven että Ristiinan lasku-uomaa myöten, arvellaan näiden kahden olleen samanaikaisia lasku-uomia ainakin kymmeniä ellei satoja vuosia. Tarkkaa tietoa siitä, milloin luoteinen lasku-uoma kuivui, ei ole tiedossa. Suursaimaa oli bifurkaatiojärvi yli 1 000 vuoden ajan [22].[23]

Suursaimaan uusi vesireitti johti Suomenlahteen käymättä Muinais-Päijänteen kautta. Ristiinan kirkonkylän eteläpuolella sijaitsee järviketju Iso Matkuslampi, Pieni Matkuslampi, Kontiolampi, Suuri-Varpanen, Pieni-Varpanen, Suuri Matkuslampi, toinen Suuri Matkuslampi ja Pieni Matkuslampi. Viimeisestä laskee Kallaveteen Raajoki. Muinainen vesireitti käytti hyväkseen tätä maaston painaumaa ja vesireitti jatkui Kallaveden länsipäähän Mäntyharjulle, jossa se jatkoi Kiepinsalmen kautta Pyhävedelle, Pyhäkosken kautta Lahnaveden eteläpäässä Vihnanselän ja Tarhaveden kautta etelään Juolasveden ja Sarkaveden kautta Voikoskelle. Vuohijärven eteläpäästä se jatkui Niskajärven ja Verlan kautta Pyhäjärvelle, jonka kaakkoisrannasta Voikkaalta alkoi Kymijoki. Kymijoki laski täältä 55 kilometrin päähän Suomenlahteen.[21]

Epätasaisen maankohoamisen seurauksena Matkuslammen lasku-uoman kynnys kohosi korkeammalle kuin etelässä Lappeenrannassa sijainnut Kärjenlammen (tai Kärenlampi, järven sijainti [24]) vedenjakaja noin 6 300 vuotta sitten [22][15]. Uuden lasku-uoman puhkeamiskohta sijaitsee nykyisessä Pien-Saimaassa Jokilahden eteläpäässä. Viimeistään tässä vaiheessa Pielaveden lasku-uoma Päijänteeseen kuivui ja Suursaimaa laski jatkossa suoraan Kymijokeen käymättä enää Muinais-Päijänteessä. Toisaalta tiedetään, että ainakin kaksi eteläisintä lasku-uomaa toimivat jonkin aikaa yhdessä ja siksi Suursaimaan bifurkaatiovaihe jatkui edelleen. Järvialtaan kallistuminen laski Suursaimaan vedenpintaa vielä sen luoteisosissa.[22][23]

Pien-Saimaalla Illukansaaren takana alkanutta vesireittiä kutsutaan Valkealan vesireitiksi tai Väliväyläksi. Reitin vedet juoksivat aluksi Jängynjärven läpi Kivijärveen ja siitä länteen päin. Reitin tunnettuja etappeja olivat Ala-Kivijärvi, Tuohtiainen, Immasenjärvi, Tirvanjärvi, Rapojärvi, Karhulanjärvi, Käyrälampi ja Lappalanjärvi. Viimeisen järven laskujoki Harjunjoki yhtyy Kymijoen pääuomaan Kouvolassa noin kuusi kilometriä Voikkaalta alapuolelle.[22]

Saimaan viimeisin lasku-uoman muutos tapahtui noin 5 700 vuotta sitten [22], kun vesi tunkeutui Imatran kohdalla ensimmäisen Salpausselän yli muodostaen Vuoksen. Suursaimaan vedenpinta laski melko nopeasti lähes kolme metriä [22]. Vuoksi alkoi laskea Laatokkaan, jonka oma lasku-uoma purkautui tuolloin Viipurin lähellä Suomenlahteen. Uusin lasku-uoma kuivatti sekä Matkuslampien että Kärjenlampien vesireitit ja Kymijoki menetti Saimaan vedet lopullisesti.[15][23]

Laatokan vedenpinta oli sen luoteisrannoilla korkeammalla ja etelässä matalammalla kuin se on nykyään. Karjalankannaksen pohjoisosissa vesi ylettyi nykyrannikolta parikymmentä kilometriä luoteeseen päin. Laatokka laski Suomenlahteen aluksi Heinjoen seutujen kautta ja päätyi Itämereen Viipurinlahden Suomenvedenpohjassa. Lasku-uoma kulki silloin Kaltoveden, Noskuanselän, Ventelänselän ja Juustilanselän muodostamaa järvireittiä. Vuoksi, joka laski aluksi Laatokan lahteen nykyisessä Jääskessä, lisäsi järven tulovirtaamaa neljänneksellä, mikä on varmasti nostanut Laatokan vedenpintaa. Epätasainen maankohoaminen vaikutti Laatokan järvialtaaseen kallistaen sitäkin kohti kaakkoa. Kun etelärannoilla vedenpinta kohosi tarpeeksi, mursivat sen vedet lopulta uuden lasku-uoman järven lounaispäähän 3 300 vuotta sitten [25]. Oli syntynyt Nevajoki, jonka matalampi laskukynnys alensi Laatokan vedenpintaa 12 metriä. Laatokan aikaisempi lasku-uoma muuttui vähävetiseksi, mutta Laatokka jäi bifurkaatiojärveksi yli 3000 vuodeksi. Vuoksi sai toisen laskureitin Laatokkaan, joka seurasi Laatokan vanhaa lasku-uomaa Käkisalmeen vastakkaiseen suuntaan. Laatokka säilyi bifurkaatiojärvenä vuoteen 1857 asti, jolloin Sakkolan Kiviniemessä puhkaistiin kannas ja josta vedet oikaisivat Laatokkaan Suvannonjärven ja vuonna 1818 synnytetyn Taipaleenjoen kautta. Silloin Viipuriin johtava laskureitti kuivui ja Käkisalmeen johtava Vanha Vuoksi muuttui vähävetiseksi lasku-uomaksi.[25][26]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kivikäs, Pekka: Kallio, maisema ja kalliomaalaus. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 2005. ISBN 952-5478-61-0.
  • Remes, Kaisa-Maria & Tervo, Tapani & Nenonen, Jari: Imatran geoinventointi (docplayer.fi), Geologian Tutkimuskeskus, Kuopio, 2013
  • Saarnisto, Matti: Saimaa jääkauden jälkeen (PDF) (Suomen luonnon ja Geologiapäivän seminaari – PowerPoint-esitys) docplayer.fi. 27.8.2016. Imatra. Viitattu 11.4.2021.
  • Tikkanen, Matti: Long-term changes in lake and river systems in Finland. Fennia, 2002, 180. vsk, nro 1–2, s. 31–42. Helsinki: Suomen maantieteellinen seura. ISSN 0015-0010. Artikkelin verkkoversio (PDF). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h Rainio, Heikki & Johansson, Peter: Jääkaudet – Mahtavat Salpausselät, 2004, luku 13, s. 87–106
  2. ↑ a b c d e f Rainio, Heikki & Johansson, Peter: Jääkaudet – Maa nousee, 2004, luku 24, s. 168–178
  3. ↑ a b c d Remes, Kaisa-Maria & al.: Imatran geoinventointi (docplayer.fi), Geologian Tutkimuskeskus, Kuopio, 2013, viitattu 7.4.2021, s.7
  4. ↑ Nenonen, Keijo: Jääkaudet – Kvartäärikausi ja jääkausiaika, 2004, luku 7, s. 42–45
  5. ↑ a b Nenonen, Keijo & Erikson, Brita: Jääkaudet – Muinaiset jääkaudet ja interglasiaalit Suomessa, 2004, luku 8, s. 45–53
  6. ↑ Nenonen, Keijo & Erikson, Brita: Jääkaudet – Veiksel-jääkausi, 2004, luku 9, s. 53–58
  7. ↑ a b c d e f g h i Jantunen, Tuija: Jääkaudet – Muinais-Itämeri, 2004, luku 11, s. 63–69
  8. ↑ a b c d e f g Rainio, Heikki & Johansson, Peter: Jääkaudet – Jäätikkö sulaa, 2004, luku 12, s. 69–87
  9. ↑ a b c d Remes, Kaisa-Maria & al.: Imatran geoinventointi (docplayer.fi), Geologian Tutkimuskeskus, Kuopio, 2013, viitattu 7.4.2021, s.12–13
  10. ↑ a b c d e f Tervo, Tapani: Muinaismerestä Saimaaksi, s. 6–16. Imatra: Saimaa Geopark ry, 2020. ISBN 978-952-68862-1-3. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 2.4.2021). (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ a b c d e Remes, Kaisa-Maria & al.: Imatran geoinventointi (docplayer.fi), Geologian Tutkimuskeskus, Kuopio, 2013, viitattu 7.4.2021, s.8–9
  12. ↑ Saimaa (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 3.4.2021.
  13. ↑ Remes, Kaisa-Maria & al.: Imatran geoinventointi (docplayer.fi), Geologian Tutkimuskeskus, Kuopio, 2013, viitattu 7.4.2021, s.10
  14. ↑ Saarnisto, Matti: Saimaa jääkauden jälkeen (PowerPoint-diasarja), 2016, dia nro 17
  15. ↑ a b c d e f g h i j Remes, Kaisa-Maria & al.: Imatran geoinventointi (docplayer.fi), Geologian Tutkimuskeskus, Kuopio, 2013, viitattu 7.4.2021, s.15–17
  16. ↑ a b c Saarnisto, Matti: Saimaa jääkauden jälkeen (PowerPoint-diasarja), 2016, dia nro 9
  17. ↑ Saarnisto, Matti: Saimaa jääkauden jälkeen (PowerPoint-diasarja), 2016, dia nro 21
  18. ↑ Kotajärven lasku-uoma (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 5.4.2021.
  19. ↑ Selkäydenjärven lasku-uoma (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 5.4.2021.
  20. ↑ Tikkanen, Matti: Long-term changes in lake and river systems in Finland, 2002, s.32
  21. ↑ a b Matkuslammen lasku-uoma (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 5.4.2021.
  22. ↑ a b c d e f Kivikäs, Pekka: Kallio, maisema ja kalliomaalaus, 2005, s.15–17
  23. ↑ a b c Tikkanen, Matti: Long-term changes in lake and river systems in Finland (karttaliite), 2002, s.33
  24. ↑ Kärjenlammen lasku-uoma (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 5.4.2021.
  25. ↑ a b Hakulinen, Matti: Vuoksen ja Vuoksenlaakson vesistöhistoria (PDF) 28.7.2017. Helsinki: Ursa ry. Viitattu 6.4.2021.
  26. ↑ Tikkanen, Matti: Long-term changes in lake and river systems in Finland, 2002, s.34

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pajunen, Hannu: Järvisedimentit kuiva-aineen ja hiilen varastona. Tutkimusraportti 160. Espoo: Geologinen tutkimuskeskus, 2004. ISSN: 0781-4240. ISBN 951-690-894-2. HAKKU-palvelu (PDF).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Muinais-Saimaa&oldid=22067715”