Mercedes-Benz W196

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gnome-devel.svg
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Epämääräisesti ja puutteellisesti lähteistetty. Keskellä artikkelia yleislähde, ja viitataan lähteenä Wikipediaan EN
Mercedes-Benz W196
Karl Kling näytösajossa Nürburgringillä vuonna 1976.
Karl Kling näytösajossa Nürburgringillä vuonna 1976.
Talli Saksa Mercedes
Suunnittelija(t) Saksa Rudolf Uhlenhaut
Kuljettajat Argentiina Juan Manuel Fangio
Saksa Karl Kling
Saksa Hans Herrmann
Saksa Hermann Lang
Yhdistynyt kuningaskunta Stirling Moss
Ranska André Simon
Italia Piero Taruffi
Teknisiä tietoja
Renkaat C Continental
Moottori Mercedes
Kilpailuhistoria
Debyytti Ranskan GP 1954
Kilpailuja 12
Voittoja 9
Paalupaikkoja 8
Nopeimpia kierroksia 9
Palkintosijoja 17
MM-pisteitä 0 (127)**
Valmistajien
maailmanmestaruuksia		 0
Kuljettajien
maailmanmestaruuksia		 2

Mercedes-Benz W196 on Formula 1 -talli Mercedeksen käyttämä auto kausilla 1954–1955. Autolla kilpailivat Juan Manuel Fangio, Karl Kling, Hans Herrmann, Hermann Lang, Stirling Moss, André Simon ja Piero Taruffi. Fangio voitti autolla molempina kausina kuljettajien mestaruuden. Kahdestatoista GP-kilpailustaan W196:t voittivat yhdeksän, samoin niillä ajettiin yhdeksän kilpailun nopeinta kierrosaikaa, ja ne saavuttivat kahdeksan paalupaikkaa[1]. Italian GP:ssä 1955 Monzassa Stirling Moss ylsi nopeimmalla kierroksellaan 206,792 km/t keskinopeuteen[2], mikä Indianapolisin 500 mailin kilpailua (F1-osakilpailu 1950-1960) lukuun ottamatta oli ensimmäinen kerta, kun 200 km/t:n haamuraja ylitettiin.

Kaudelle 1955 Mercedes-Benz kehitti W196:n pohjalta moottorin iskutilavuuden 3-litraiseksi kasvattamalla, ja sen aerodynaamista Monza-koriversiota tarvittavilta osin muokkaamalla urheiluautojen MM-sarjaan (1953-1992) tarkoitetun W196 S-version, formula-auton jatkaessa W196 R-versiona. Myös urheiluautojen luokassa Fangio saavutti vuoden 1955 maailmanmestaruuden, joskin kauden aikana tapahtunut traaginen suuronnettomuus Le Mansissa johti valmistajan vetäytymiseen moottoriurheilusta kokonaan vuosien 1956-1987 ajaksi.

Päätöksen vuoksi kaksi viimeistä kaikkiaan neljästätoista (ml. prototyyppi) valmistetusta W196-autosta varustettiin kehitysjohtaja Rudolf Uhlenhautin aloitteesta W198 I-tuotantoauton coupé-katolla, jossa oli Mercedes-Benzin sodanjälkeisen urheilutoiminnan kehityspolven varrella syntyneestä W194-kilpurista periytyvät, ikoniset lokinsiipiovet, ja ne olivat tieliikennekelpoisia: nämä huikean suorituskykyiset, sarjatuotanto-300 SL W198:n halo- eli sädekehä-versioiksi miellettävät autoyksilöt tunnetaan arkinimellä Uhlenhaut-coupé.

Kaikkien W196-versioiden edustajia on säilynyt nykypäivään asti Mercedes-Benzin tehdasmuseon noin 1 100 ajoneuvon (2017) kokoelmassa.

Kehityspolku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mercedes-Benzin paluu kilpailutoimintaan (1951)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Saksoilta evättiin oikeus osallistua kansainväliseen moottoriurheiluun, vaikkakin urheiluautojen kilpailua oli järjestetty Euroopassa jo taas vuodesta 1946 lähtien. Kielto kumottiin vasta kaudesta 1951 alkaen, jolloin Länsi-Saksa sai ensi kerran järjestää taas Saksan Grand Prix:n, tuolloin Nürburgringillä. Myös Mercedes-Benz palasi kansainvälisiin kilpailuihin vuonna 1951 Argentiinassa, kun tehdastiimi osallistui 18.2. kilpailuun Peron-pokaalista, sekä 25.2.1951 Eva Péron-Grand Prix`iin. Tiimi käytti tuolloin sotaa edeltäneitä kauden 1939 W154-autoja: ne saavuttivat kummassakin kilpailussa hopea- ja pronssisijan vain argentiinalaiselle Ferrari-kuljettaja José Froilán Gonzálezille jääneinä. Koekilpailut osoittivat kuitenkin, ettei W154 ollut enää kilpailukykyinen, eikä sotaa edeltänyt W165:kään kelpaisi Formula 1-kilpurin aihioksi, vaikkakin sen ahdettu 1,5-litrainen moottori täytti luokan vuosien 1947-1953 tekniset säännöt. Mercedes-Benz tarvitsisi lisää aikaa kilpailukykyisen F1-auton suunnittelulle, mutta yhtiön johtokunta päätti kesäkuussa 1951 osallistua urheiluautoluokan kilpailuihin kaudella 1952 varta varten luotavalla uudella (W194-) kilpa-autolla - tämäkin suunnitelma oli kuitenkin ollut käynnissä jo vuodesta 1950 lähtien[3]. Teknisestä suunnittelusta vastaava johtokunnan jäsen, tohtori Fritz Nallinger, esitteli johtokunnan kokouksessa 13.10.1951 uuden F1-kilpurin tekniset kulmapisteet: 6- tai 8-sylinterisen moottorin piti olla kallistettu otsapinta-alan pienentämiseksi, kardaanin piti kulkea epäkeskeisesti kuljettajan istuimen sivussa rakenteen madaltamisen nimissä, ja 5-vaihteinen vaihteisto sijaitsisi tasauspyörästön yhteydessä. Kilpa-autossa olisi painonsäästön nimissä putkirunko, jarrurummut sijoitettaisiin pyörännapojen sijaan korin sisään, ja koriversioita olisi kaksi kappaletta: aerodynaaminen täyskori nopeille radoille, sekä perinteinen hitaille radoille. Joitain Nallingerin tuolloin esittämiä uutuuksia, kuten nokka-akseleiden ketjuvetoa tai kaksivaiheista polttoaineen ruiskutusta (imukanavaan sekä suoraan sylinteriin, jolloin jäähtyminen sallisi tiheämmän seoksen), ei lopulta kuitenkaan toteutettu. Alun alkaen suunnitteilla oli kaksi versiota, R Grand Prix-kilpailuihin sekä S-versio urheiluautojen MM-sarjaan, joilla kummallakin osallistuttaisiin kilpailuihin jo kaudella 1954. Nallingerin kiirehtimä päätös W196:n toteuttamisesta tehtiin johtokunnan kokouksessa 21.1.1952[4].

Mercedes-Benz 300 SL (W194) kilpa-auto (1952-1953)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

300 SL (W 198):n putkirunko

Uuden, kaudella 1952 urheiluautojen kilpailuihin osallistuvan W194:n tekniikka - moottorin ja vaihteiston lisäksi myös kummatkin akselistot - oli ajanpuutteen vuoksi lainattava Mercedes-Benz 300-mallista. Moottori perustui 300-limusiinin M186:aan, mutta se oli kallistettu 40 astetta pystysuorasta vasemmalle, sai moottoritilan madaltamiseksi ilman öljypohjaa olevan kuivasumppuvoitelun, ja sen tehoa oli nostettu 170 hevosvoimaan: uudistusten vuoksi moottori sai oman tunnuksensa M194. Koska 300-mallin raskaita komponentteja ei voitu keventää, sai kilpamalli kompensaationa vain 50 kg painavan, henkilöautojen koeosastoa tuolloin johtaneen Rudolf Uhlenhautin luoman[5], ohuista kolmioiduista elementeistä koostuvan ja erittäin vääntölujan putkiristikkorungon. Myöhemmät W196:n ja W198:n rungot saivat vaikutteita tästä Uhlenhautin ja hänen joukkojensa ensi luomuksesta, jonka yksittäisiin putkiin kohdistui vain työntö- tai vetorasituksia. Sääntökirjan mukaisen umpiohjaamon ovet jouduttiin W194:n putkiristikkorungon vakauden edellyttämien kookkaiden kynnyskotelojen vuoksi toteuttamaan tavanomaisten sijaan "lokinsiipi"-mallisina[6]: niistä tuli ikoninen muotoiluelementti, ja niistä juontuivat myöhemmän W198-tuotantoversion laajasti käytetyt lempinimet (Flügeltürer saks. siipiovinen, Gullwing engl. lokinsiipi , tai Papillon ransk. perhonen). Runko sai aerodynaamisen kevytmetallikorin eräinä keinoina nostaa kilpa-auton nopeutta, mutta yhtiö valmistaisi myöhemmin tutkimuksiansa varten myös yhden W198-yksilön 1950-luvun alun lyhytaikaiseksi muoti-ilmiöksi muodostuneella lasikuitukorilla[7] (ks. myös Chevrolet_Corvette_C1 1953-1962; Kaiser-Darrin 1953-1954), joiden edelläkävijä oli vuonna 1951 lasikuituveneiden valmistamista varten perustettu yhdysvaltalainen Glasspar Company[8]: lasikuitukorinen W198-koeauto jäi lopulta osaksi tehtaan autokokoelmaa. W194:n kapea ja virtaviivainen ohjaamo oli Uhlenhautin vaatimuksesta kilpa-autoksi yllättävän viimeistelty ja mukava, sillä autolla osallistuttaisiin marathon-kilpailuihin. Tähtilogo sijoitettiin yksinkertaiseen jäähdytinritilään - muotoiluelementti on palannut "Panamericana"-nimellä saataville Mercedes-AMG -urheilumalleihin vuodesta 2017 lähtien - ja logon sijoituksesta jäähdytinmaskiin tulisi Mercedes-Benzin urheilullisten automallien tai -versioiden tunnusmerkki. W194:n ensimmäiset koeajot pystyttiin suorittamaan marraskuussa 1951 läntisessä Stuttgartissa sijaitsevalla, perinteikkäällä Solitude-maantieradalla, ja autoa testattiin myös Nürburg- ja Hockenheimringillä. Uusi hyvin matala (vain 1 225 mm) kilpa-auto voitiin esitellä lehdistölle 12.3.1952 Stuttgartin ja Heilbronnin välisen moottoritien osuudella. W194-autoja valmistettiin 10 kappaletta kaudelle 1952: yhdeksän niistä sai coupé-katon, joskin kolmen katto leikattiin myöhemmin irti painonsäästön (100 kg) nimissä, ja kymmenes rakennettiin alusta alkaen kapeammaksi roadster-muunnokseksi vailla kattoa, sekä varustettuna matalalla, ajoviimaa ja hyönteisiä kuljettajan yli ohjaavalla visiirillä. Lisäksi kaudelle 1953 valmistui yhdestoista kappale "Hobel"-koeautoksi.

300 SL (W 194) Panamericana-asussaan (MB-museo)

Kilpakaudella 1952 Mercedes-Benz saavutti kiireesti luodulla 300 SL-kilpurillaan odottamatonta ja sensaatiomaista menestystä. Mikään muu uusi kilpa-auto ei siihenastisen moottoriurheiluhistorian aikana ollut onnistunut keräämään neljää voittoa ja kakkossijaa viidessä ensi suurkilpailussa, joihin se oli osallistunut[9]. Yhtiön ilmoitettua paluustaan myös GP-kilpailuihin tämä tulos, kuten myös muisto tehtaan aiemmasta musertavasta (Sir Horatio Nelsonin "Not Victory but Annihilation"-motto) ylivoimasta kausilla 1934-1939 (52 voittoa 62 listatusta kilpailusta), oli shokki monille sen kilpailijoille, sillä se oli maineessa satsata jokaiset ja kaiket voimavaransa saavuttaakseen kilpailuvoittoja[10]. M194-moottori oli kilpailijoihinsa verrattuna alitehoinen (kauden aikana siihen löydettiin 10 hv lisätehoa), mutta luotettava auto keräsi Mille Miglian hopea- ja nelossijan (Kling menetti 6 minuuttia jumittavan pyöränmutterin takia, ja jäi Ferrari-voittaja Giovanni Braccolle 4½ minuuttia), Bernin Bremgartenin kilpailussa kolmoisvoiton (Rudolf Caracciola ajoi ulos: reisimurtuma päätti hänen kilpauransa). Le Mansissa tiimi peri kaksoisvoiton - kilpailua johtaneen, näkökulmasta riippuen sankarillisesti tai vastuuttomasti kuljettajan vaihdoista kieltäytyneen Pierre Leveghin Talbot-Lago T26 GS-auton moottori oli näet rikkoutunut noin tuntia ennen maaliin tuloa sen karattua ylikierroksille, kun liian väsynyt kuljettaja kytki vahingossa liian pienen vaihteen (tapahtuma johtaisi Leveghin traagiseen pestiin vuoden 1955 Le Mans-kilpailussa). Kausi jatkui neloisvoitolla Nürburgringillä 300 SL:n roadster-versioilla, ja 300 SL:t ottivat 3,1-litraiseksi kasvatetuilla moottoreillaan kaksoisvoiton Karl Klingin johdolla kolmannessa Carrera Panamericana-kilpailussa Meksikossa, vaikkakin sen ensimmäisen etapin aikana korppikotka oli osunut Klingin autoon, särkenyt 300 SL:n tuulilasin, ja sen sirpaleet viiltäeet rytäkässä kartturi Hans Klenkin kasvoja[11]. M194-moottorin iskutilavuus oli kuitenkin suurempi kuin vuodelle 1954 voimaan tulevaksi tiedetyt Formula 1-luokan säännöt sallisivat, eikä autossa nähty liioin kehityspotentiaalia. Tämän vuoksi tehdastiimi jättäytyi pois kauden 1953 kilpailuista, ja keskittyi uuden W196-kilpamallinsa kehittelyyn: moni epäili ahdettujen kilpamoottoreiden edelläkävijän kykyjä paitsi nousta sodanjälkeisestä eristyksestä (sen vastustajat olivat näet kilpailleet jo vuodesta 1947 lähtien), myös ottaa kiinni Ferrarin ja Maseratin etumatka vapaastihengittävien moottoreiden saralla - mikä oli Mercedes-Benzille "terra incognita":a[10]. W196:n kypsyminen kilpailukuntoon viivästyikin, ja se tekisi ensiesiintymisensä kilparadoilla vasta heinäkuun alussa 1954 Ranskan_Grand_Prix:issa.

SL-lyhenteen arvoituksen ratkeaminen arkistolöydöksen 2017 kautta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenkiintoisena detaljina W 194-kilpurissa ensi kertaa käytetty SL-lyhenne ei tarkoitakaan Sport-Leicht:ia, kuten lukuisissa lähteissä aina valmistajan omaa aineistoa myöten esitettiin, vaan tehtaan arkistosta 2017 sattumalta löytynyt dokumentti[12] vahvistaa aiemmat kehitysjohtaja Rudolf Uhlenhautilta peräisin olevat kuulopuheet, että lyhenne tarkoittaa alun perin Super-Leicht:ia (vrt. italiankielinen superleggera). Koska myös valmistaja on käyttänyt kumpaakin lyhenteen selitettä, lie oikein käyttää 2017 löytynyttä jäljempää juuri kevyellä putkiristikkorungolla varustetuissa SL-malleissa W194 ja W198, ja yleisempää myöhemmissä SL-malleissa itsekantavalla korilla. Tiettävästi asiasta ei vielä ole valmistajan selkeää kannanottoa.

Mercedes-Benz 300 SL (W198) tuotantoauto (1954-1963)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mercedes-Benz_SL-sarja
1955 300 SL (W 198 I) lokinsiipi

W194 oli alun perin tarkoitettu vain ja ainoastaan kilpakäyttöön, eikä Mercedes-Benz ajatellutkaan sen sarjavalmistusta. Sen menestys kilpailuissa, etenkin kaksoisvoitto Carrera Panamericana:ssa 1952 oli kuitenkin kirinyt yhdysvaltalaisten autonharrastajien tietoon. Myös Maximilian Hoffmann, Mercedes-Benzin edustaja Yhdysvaltain markkinoilla, oli jo pitkään toivonut valmistajalta niin kallista kuin edullisempaakin urheiluautomallia, joilla eurooppalaisia urheiluautoja yleensä ja valmistaja Mercedes-Benziä kohtaan erikseen herännyttä kiinnostusta voitaisiin kääntää valmistajan koko malliston myyntimenestykseksi. Pitkällisen harkinnan jälkeen - anekdootin mukaan Hoffmann oli tarjoutunut tilaamaan omalla riskillään 500 kpl kallista W194-pohjaista mallia - Stuttgartin johtoporras myöntyi kehittelemään W194:stä sarjatuotantomallia W198. Väliaskelmana oli kaudelle 1953 tarkoitettu kilpa-auto alustanumerolla 0011/52 (tehdasmuseon 60v-juhlanäyttelyssä merkitty W194/11:ksi, videolinkki), myös tunnettu tehtaan sisäisellä nimellään "Hobel" (saks. höylä, arkikielellä usein vähättelevästi parannellusta arkiajoneuvosta), jossa oli jo myöhemmän 300 SL-sarjatuotantomallin tunnusomaisia piirteitä, mm. muotoilujohtaja Friedrich Geigerin tavallisen henkilöautomalliston jäähdytinmaskin sijaan ideoima jäähdytinkita sekä siihen sijoitettu MB-tähtilogo, nk. Sportwagengesicht saks. urheiluautokasvo[13], sekä kyljissä moottoritilasta kuumaa ilmaa pois johtavat kidukset. Sen moottori oli myös jo saanut polttoaineen suoraruiskutuksen, jonka avulla moottoriteho oli noussut 215 hevosvoimaan: konepelti sai laitteiston edellyttämät pitkät kyhmyt, joskin vain oikeanpuoleinen on tarpeellinen moottorin ruiskulaitteiston imutorven tilantarpeen vuoksi, ja vasen lisätty ulkonäön miellyttävämmän symmetrian takia. Wichtrachissa Bern-kantonissa toiminut Carrosserie Hermann Graber, arvostettujen Alvis Car and Engineering Company Ltd:n autojen Sveitsin maahantuoja ja niiden merkittävä korittaja, lie poikkeuksellisesti valmistanut kilpailutoimintaan tarkoitetun[14] W194/11 -prototyypin korin[15] vuonna 1953.

"Hobel"-prototyyppi (W194/11)

Hobel ei kuitenkaan osallistunut kilpailutoimintaan, koska tehdastiimi keskittyi vuonna 1953 jo uuteen W196-kilpamalliinsa. Sekä uusi 6-sylinterinen 300 SL "Lokinsiipi" (W198 I) että pieni 4-sylinterinen rinnakkaismalli 190 SL (W121 B II) ensiesiteltiin New Yorkissa 6.-14.2.1954, joskin W198:n tuontanto käynnistyi vasta syksyllä, ja USA-vienti vuonna 1955. Polttoaineen suoraruiskutuksella varustettu moottori tarjosi nyt 215 hevosvoiman tehon, ja esite lupasi autolle erikoispitkällä välityksellä 260 km/t huippunopeuden: W198 oli New Yorkin näyttelyn sensaatio[16]: monen mielestä W198 I:tä voikin nimittää ensimmäiseksi "superautoksi"[17]. Ahtaaksi moitittua coupé-versiota (W198 I) valmistui 1 400 kappaletta (1954-1957, 29 kpl alumiinikorilla), ja asiakaspalautteen pohjalta päivitettyä 300 SL Roadsteria (W198 II, avoauto valinnaisella hardtop-katolla) vuosina 1957-1963 taas 1 858 kappaletta. Roadsterissa tavaratilaa oli kasvatettu - coupéssa polttoainesäiliö ja vararengas varasivat näet lähes koko tilan - ja se sai muun MB-malliston kaltaiset pystylyhdyt I-version pyöreiden sijaan. Yhdysvallat olivat odotetusti kummankin version päämarkkina-alue, ja myös W198:lla saavutettiin menestystä autokilpailuissa: vuoden 1955 Mille Miglian kokonaiskilpailun voiton (Moss/Jenkinson, 300 SLR) lisäksi Fitch/Gendebien saavuttivat 300 SL (W198):lla luokkavoiton. Vuonna 1957 yhdysvaltalainen Paul O`Shea otti Sports Car Club of America:n urheiluautojen Class D-kilpakategoriassa voiton ennen Carroll Shelbyä Maserati-autolla tehtaan valmistamalla W198-roadsterilla, jonka mallinimeksi oli merkitty 300 SLS, koska vastikään sarjatuotantoon tullut W198 II-roadster ei vielä voinut osallistua tuotantoautojen luokkaan. SLS-mallinimi (Sport Leicht Super) teki paluun vuosina 2009-2014 valmistetussa Gran Turismo-coupémallissa Mercedes-Benz SLS AMG (C 197) ja SLS AMG Roadster-avoautossa (R 197), sekä niiden erikoisversioissa.

W196 R[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moottori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Formula 1-luokan säännöt kausille 1954/1955 sallivat moottorin iskutilavuudeksi enintään 2 500 kuutiosenttimetriä vapaasti hengittävänä, tai enintään 750 moottorin ollessa ahdettu. Mercedes-Benz ja kaikki sen kilpailijat päätyivät suunnittelemaan vapaasti hengittävän vaihtoehdon. Johtokunnan teknisestä suunnittelusta vastaava jäsen Fritz Nallinger sekä kehitysjohtaja Uhlenhaut päätyivät 8-sylinteriseen rakenteeseen, ja moottorin yksityiskohtaisesta suunnittelusta vastasi Hans Gassmann. Aikakaudella nopeasti yleistyvien V-moottoreiden sijaan Mercedes-Benz valitsi rivikahdeksikon: moottoritila olisi sylinteririvin mittavan kallistuskulman (57 astetta pystysuorasta) vuoksi matalampi, ja sallisi apulaitteiden sijoittamisen aerodynamiikan kannalta edulliseen, pitkään mutta kapeaan tilaan. Rivimoottorin pitkä kampiakseli nähtiin värinöiden kannalta hankalaksi, joten moottori totetutettiin kahtena nelisylinterisenä elementtinä, joiden välistä nokka-akseleiden veto sekä moottorin voiman ulosotto tapahtuisivat. Näin oli tarkoitus välttää värinäongelmat, joista myös rivikahdeksikoilla kilpailleet Bugatti ja uusi Gordini (Type 32) olivat kärsineet: Uhlenhaut kertoo[18], että ratkaisu päinvastoin lisäsi kampiakselin värinöitä, minkä vuoksi siihen jouduttiin lisäämään värinän vaimentimet molempiin päihin.

Ääninäytteet

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Kitkahävikkien pienentämiseksi kaikki akselit varustettiin rullalaakereilla: kampiakselissa oli kymmenen laakeria, mainitusti värinnänvaimentimet molemmissa päissä, ja HIRTH:in osissa Mercedes-Benzille jo 1930-luvulla toteutetulla tavalla kasaama kampiakseli salli kiertokankien alasilmien toteuttamisen jakamattomina. Sylinteriryhmät olivat valuosien sijaan monimutkaisuutensa vuoksi taidokkaasti teräspaloista yhteen hitsattuja tavalla, joka oli tuttu Mercedes-kilpamoottoreista vuodesta 1913 lähtien, ja samoin tuttua ellei jopa vanhanaikaista oli toteutus ilman erillisiä irrotettavia sylinterikansia: jäljempi juontui suurista imukanavista, jotka osoittivat lähes kohtisuoraan hyvin ahtaita palotiloja kohti, joista pakokaasu virtasi läpi vastakkaisen puolen pakokanaviin. Kanavien välissä keskellä palotilaa sijaitsevien sytytystulppien (kaksi per sylinteri, myös sytytys) vaihtaminen tapahtui moottorin voimakkaan kallistuskulman vuoksi erillisestä huoltoluukusta oikeanpuoleisesta etupyöräkotelon kautta. Sylinteriputket olivat kovakromattuja kulutuskestävyyden vuoksi, ja sylinteriryhmän kuumimmissa kohdissa kuten pakoventtiilien istukoissa oli jäähdytysveden huuhtomat jäähdytysrivat. Venttiilikoneisto oli desmodrominen muinaisten Delage-kilpamoottoreiden tapaan, eli venttiilit niin avattiin kuin suljettiin mekaanisesti nokka-akselin erillisillä nokilla: ilman venttiilijousia toteutettu moottori kestäisi korkeita (8 260-8 500/min nimellisteholla, kilpailuissa Sir Stirling Mossin muistikuvien mukaan jopa 9 000/min) kierroslukuja paremmin, mutta ratkaisun päätarkoitus oli hallita tarkasti venttiililautaisten maksimaalinen avautuminen ahtaassa palotilassa - niin lähelle kupumännän venttiilitaskua sen yläkuolokohdassa, että lautasen kantaminen mäntään (tyypillinen moottoririkkojen aiheuttaja) voitaisiin vielä välttää. Ratkaisu salli erittäin korkean puristussuhteen (W196 R:ssä 12,5:1 joskin W196 S:sä tavallisen polttoaineen vuoksi matalampi).

Goliath GP 700 Sport coupé

Moottorin eräs monista merkittävistä uutuuksista oli polttoaineen suoraruiskutus, jollaista oli käytetty jo yhtiön ensimmäisessä dieselmoottorilla varustetussa henkilöautossa, vuonna 1936 ensiesitellyssä Mercedes-Benz 260 D (W138):ssa, sekä yhtiön DB601-lentomoottoreissa. Suoraruiskutuksen keskeisenä kehittäjänä toiminut insinööri, tohtori Hans Scherenberg joutui jäämään pois Daimler Benz AG:n palveluksesta sodan jälkeen, ja vuonna 1948 Borgward-konsernin tekniseksi johtajaksi noustuaan hän suunnitteli Karl-Heinz Göschelin sekä Bosch-yhtiön kanssa suoraruiskutuksen vuonna 1951 esiteltyyn, kaksitahtisella moottorilla sekä berliiniläisen Rometsch-koripajan kevytmetallikorilla varustettuun Goliath Sport GP 700 S-urheiluautoon (Goliath GP 700 Sport coupé; valmistusmäärä 26 kpl[19]) sekä vuosina 1952-1956 konsernin Goliath- ja Gutbrod-malleihin 700E- ja 900E-versioina (E = Einspritzung saks. ruiskutus): nämä olivat ensimmäiset sarjatuotantoautot ruiskutusmoottorilla, vaikkakin vaatimattomina kappalemäärinä tehdyt pienoisautot ovat laajalti painuneet unholaan. Scherenberg palasi sittemmin takaisin Mercedes-Benzille, ja oli yleisvastuussa uuden W196:n teknisestä suunnittelusta[20]. Göschel, joka vuonna 1972 nousisi Uhlenhautin seuraajaksi, vastasi W196-moottorin - ja pian Mercedes-Benzin sarjatuotannossa sovelletun - ruiskutuslaitteiston suunnittelusta.

Kilpailutoiminnan vuosina tehdastiimin parissa työskenteli 200 henkeä, ja lisäksi Sindelfingenin päätehtaalla 300 taitajaa oli valmiudessa valmistaakseen kilpatallin tarvitsemia työkaluja tai osia korkeimmalla prioriteettitasolla[10]. Nallingerin vuonna 1951 esittämien suuntaviivojen mukaan polttoaineen ruiskutus piti toteuttaa kaksivaiheisesti: esiruiskutuksella imukanavaan, jolloin polttoaineen kaasuuntuminen laskisi lämpötilaa ja sallisi tiheämmän seoksen, sekä pääruiskutuksella suoraan sylinteriin. Lopullisessa M196-moottorissa ruiskutus tapahtui kuitenkin sylinteriputken sivusta puristustahdin loppuvaiheessa suoraan kohti imukanavasta palotilaan suuntautuvaa virtaa[21]. Kaudelle 1955 tehtaan moottoriosasto kehitti imujärjestelmää edelleen: imukanavat sylintereille olivat nyt suorempia imutorvelta sylintereihin, ja 8,9 tuumaa edellisvuotta lyhyemmät[22], ja myös ruiskusuuttimia sekä niiden sijoitusta oli muutettu: polttoainesumu oli näin tasaisempi, ja moottorin teho nousi hieman. Tunnusmerkkinä konepeiton oikean reunan kyhmy oli näkyvästi korkeampi ja kookkaampi "Nürburgring"-korissa[23] (tietoruudun kuva; vuoden 1955 W196R lyhyellä alustalla), ja imuilman otto suojaverkon kera sen etuosassa. Muutoksella vältettiin myös vuoden 1954 imutorven mutka, mikä oli ollut tarpeen sen tiellä olleen putkiristikkorungon poikittaisputken ohittamiseksi, ja kilpamoottori oli nyt täsmälleen samanlainen kuin moottoriosaston koemoottorit.

Formula 1-autoissa (W196:n R-versio) käytettiin Esson suunnittelemaa RD1-polttoainetta, minkä tunnettuja aineosia olivat bentseeni (45%), metanoli (25%), 110/130 oktaanin bensiini (25%), asetoni (3%), nitrobentseeni (2%) sekä tetraetyyli-lyijy 0,03% nakutusrajan nostamiseksi[24]. Polttoainejärjestelmä oli huuhdeltava tavallisella bensiinillä RD1-erikoispolttoaineen käytön jälkeen, sillä seos oli syövyttävää: erikoispolttoaineella jopa 12,5:1-puristussuhteella toimivan moottorin teho oli aluksi 260 hevosvoimaa, kaudella 1955 jo 290 hv, kun sen 3-litrainen versio W196 S-urheiluautossa saavutti kilpaluokan sääntöjen määräämällä tavanomaisella, yleisöllekin myytävällä korkeaoktaanisella polttoaineella 266 hv. Myöhemmässä W196 S-Coupéssa ("Uhlenhaut-Coupé") teho nousi 302 hevosvoimaan. Kahdeksansylinterisen moottorin polttoainejano oli odotettua suurempi: yli 300 mailin kilpamatkoja varten autoon jouduttiin asentamaan 41 litran lisäsäiliö ohjaamon laitaan, kuljettajan vasemmalle puolelle.

Painopisteen laskemiseksi alemmas moottorilohko asennettiin runkoon keskilinjalta vasemmalle siirrettynä, jotta oikealle kallistetulle sylinteriryhmälle jäisi tilaa. Asennuksen takia voima siirtyi yksilevykytkimen kautta kardaanille, mikä kulki vasemmalta vinossa kuljettajan penkin alitse viisivaihteiselle vaihteistolle, mikä sijaitsi transakselirakenteessa yhtenäisessä kuoressa tasauspyörästön kanssa, sen takapuolella. Välityssuhteet ja perävälitys pystyttiin muuttamaan ratakohtaisesti, ja kilpailijoiden 4 vaihteen vaihteistoihin nähden W196:n lisävaihde toi etua. Painonjakauman tasoittamiseksi moottori oli siirretty etuakseliston takapuolelle (kauden 1955 lyhyen akselivälin autoissa sitä siirrettiin kokeellisesti hieman eteenpäin, kun etujarrurummut oli siirretty napoihin ja inboard-rumpujen vaatima tila moottorin etupuolella oli vapautunut), ja W196:t olivat siten keskimoottoriautoja. Moottorin imuilman ottoaukko sijoitettiin W196 R:n avoversiossa aluksi jäähdytinkitaan (Fangion W196/6-autossa vuoden 1954 Saksan GP:tä varten ilmanotto oli poikkeuksellisesti kidan yläpuolella oikealla verkolla varustetun huuvan kautta), mutta se saattoi tukkeutua radalta imaisemiensa lehtien taikka paperinpalasten vuoksi (näin oli käynyt etenkin Hans Hermannille Espanjan GP:ssä 1954): ratkaisuksi tehdastiimi asensi kitaan auki/kiinni käännettävän ritilän, josta ajoviima puhaltaisi avatussa asennossa roskat irti. W196 S:sä ilmanotto oli samasta syystä sijoitettu konepeltiin, imutorven kyhmyn etureunaan. Monza-korisessa W196 R:ssä keulan kitaa koristi aluksi MB-tähti sekä vaakasuuntainen kromikoriste: kuumissa oloissa kilpailtaessa koristeet poistettiin jotta jäähdyttimet saisivat maksimaalisen määrän ajoviimaa, ja kidan yläpuolelle maalattiin yhtiön tähtilogo. Maalattu logo yleistyi sittemmin kaikissa W196-versioissa.

Runko ja koriversiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runko oli 20 ja 24 mm teräsputkilla ja vastaavalla putken vahuudella 0,8 tai 1,0 mm toteutettu putkiristikkorunko, jonka sisään moottori, jäähdytin, vetoakseli ja vaihteisto, jarrut sekä öljy- ja polttoainesäiliö (öljyä 40, ja polttoainetta enimmillään 220 litraa kuljettajan tilassa vasemmalla sijaitsevan lisäsäiliön ollessa asennettuna) sijoittuivat. Nestejärjestelmien sijoittaminen pituussuunnassa ääripäihin tasoitti auton tasapainoa. Etuakselisto koostui kaksoistukivarsista, ja taakse tri Nallinger oli valinnut De Dion-akseliston sijaan kiihdytyksissä paremmin toimivan, yhden nivelen heiluriakselin mahdollisimman pitkillä puoliskoilla, joiden saranapiste oli sijoitettu tasauspyörästön-vaihteiston kotelon alapuolelle auton keskilinjalle mahdollisimman alas rakenteelle ominaisen pyörän alle taittumisen vaaran välttämiseksi: kulkuasennossa takapyörien sivukallistuma oli -3 astetta ja joustovaran pohjassa -8, kun taas ulosjouston maksimissa kallistuma oli enimmillään +4 astetta[25]. Vuoden 1954 alkuperäisellä 2 350 mm akselivälillä W196 R:n korillisen "Monza"-version käytös oli normaalisti aliohjaava, joskin takapyöräluiston sai tietenkin provosoitua kaasulla. Kaudella 1955 tehdastiimillä oli myös "Nürburgring"-monoposton alustasta (akseliväli 2 210 mm) ketteryyden lisäämiseksi edelleen lyhennetty "Monaco"-alusta (akseliväli 2 150 mm) muun muassa nimityksensä mukaisesti Monacon GP:n katuradalla käytettäväksi[1]: tämä oli tullut mahdolliseksi luopumalla kilpatilanteen saneleman ankaran painonsäästökuurin vuoksi korin sisään sijoitetuista, siellä oman osastonsa moottorin etupuolella vaatineista eli paljon tilaa vievistä rumpujarruista ja niiden monimutkaisista jäähdytysratkaisuista, ja sijoittamalla eturummut pyörien napoihin. 27% painonsäästön päälle napoihin sijoitetut, halkaisijaltaan pienemmät (330 mm) ja kitkapinnaltaan kapeammat (3 tuumaa) rummut olivat lisähyötynä kestävämpiä, materiaali vähemmän altis halkeamille, ja jarrukenkien kuluminen hidastui. Lyhennetyn akselivälin W196:t hallitsivat kautta 1955 lähes mielin määrin, sillä Mercedes-Benzin kovimmilla kilpailijoilla ei ollut vastaavia voimavaroja muunnella kilpa-autojaan. Stirling Mossin sanoin: "It had quickly dawned on me that there was nothing easy about driving the world`s finest racing cars. The car rode comfortably but everything about it felt heavy. It always felt like a big car - almost patently Teutonic - and although it was very strong and fast it always demanded immense respect"[26].

W196R Nürburgring 1954, Fangio

W196 käytti runkoputkiin sijoitettuja pitkittäisiä vääntösauvajousia etu- ja taka-akselilla, hydraulisia Fichtel&Sachs:in teleskooppi-iskunvaimentimia jäähdytystä edesauttavalla rivoituksella, sekä hydraulista ohjausvaimenninta. Rajoittavan 16-tuumaisen pyöräkoon takia, ja jousittamattoman massan vähentämiseksi W196:n oli alun perin suunniteltu käyttävän ylikokoisia, korin sisään sijoitettuja rumpujarruja, halkaisijaltaan edessä 350 mm ja takana 275 mm, jotka oli aluksi yhdistetty napoihin nivelletyillä akseleilla (takana vetoakseleiden yhteydessä; W196-suunnitelmaan oli alusta asti sisällytetty neliveto-optio, jonka käyttöön otto oli vuonna 1955 käynnissä kunnes Le Mans-katastrofi keskeytti työn). Rummut oli varustettu jäähdytysilmaa tuottavilla turbiinimaisilla ilmanohjaimilla. Etujarrut ottivat jäähdytysilmansa jäähdytinkidan kautta, kun taas taakse jäähdytysilma otettiin kuljettajan tuulilasin/mittaristokyhmyn etupuolella ylipaine-alueella sijaitsevasta ilmanottoaukosta (kuva; vuoden 1954 W196R alkuperäisellä takajarrujen ilmanottoaukolla - museoidut W196-autot on useimmiten päivitetty vuoden 1955 korimuutoksin), mistä ajoviima johdettiin letkuilla kuljettajan jalkojen välistä - tämä pakotti hänet istumaan hajareisin, vasen jalka kytkimellä sekä oikea kaasu- ja/tai jarrupolkimella. Takajarrujen ilmanottoaukosta johdettiin myös jäähdyttävää ajoviimaa kuljettajalle: ensi aluksi mittaritauluun leikattujen viiltojen kautta, sittemmin korin ja mittaristokotelon väliin jätetystä raosta. Monza-koriset autot saivat myöhemmin poistoaukot korin takaosan alipainealueelle molemmin puolin kuljettajan päänojaa/evää. Kaudella 1955 takajarrujen ilmanotto mittaristokyhmystä poistui, ja se korvattiin kahdella ilmanottohuuvalla ohjaamon sivuilla edessä, joilla kuljettajan istuma-asentoa haitanneesta jäähdytysilmatorvesta voitiin luopua. Monza-korissa ilmanottoaukot takalokasuojien etu-yläkulmissa ohjasivat viilentävää ilmavirtaa takarenkaille. Avopyöräversiossa takajarrujen poistoilman aukot sijaitsivat lähempänä korin perää, ja pakoputket oli eri ilmanohjainkokeilujen jälkeen sijoitettu lämpösuojattuun kaukaloon auton oikean kyljen alalaitaan: pakoputket ja kaukalon takaosa kääntyivät ulospäin ohjataakseen paitsi putkien kuumat pakokaasut myös moottoritilan poistoilman poispäin oikeanpuoleisesta takarenkaasta. Etupyörien kurasuihku estettiin kylkien pienillä evillä (kuva; 1954, Fangio).

Autosta oli kaksi koriversiota: "Nürburgring"-nimityksen saanutta W 196-monopostokoria (Cv-arvo 0,62) käytettiin mutkaisilla, ahtailla radoilla, kun taas korkeita ajonopeuksia sallivilla radoilla ajettaviin osakilpailuihin osallistuttiin virtaviivaisilla (Cv-arvo 0,43), pyörätkin kattavalla korilla varustetuilla W196-yksilöillä, mitkä saivat "Monza"-lisänimen. Monza-koriversio valmistui ensimmäisenä, ja sen huolellinen aerodynamiikan suunnittelutyö 1/5-osaan pienennetyillä mallikappaleilla hillitsi korityypille yleistä epävakautta sivuttaissuunnassa korkeilla nopeuksilla jopa niin hyvin, että koeajojen jälkeen suunnitelmasta varustaa Monza-kori vakainevällä kuljettajan takana voitiin luopua. Monza-kori toi nopeusetua, joka kompensoi korin korkeampaa painoa ja kuljettajan rajoitetumpaa näkökenttää: jäljempi seikka tuotti ongelmia jo kauden 1954 Iso-Britannian GP:ssä Silverstonen lentokenttäradalla, missä Fangio kolhi katetun kilpurinsa molemmat etulokasuojat radan loiviin nopeisiin mutkiin merkeiksi sijoitettuihin öljytynnyreihin, jäi kärjestä kierroksella, ja saavutti vain neljännen sijan. Koko tiimiä Silverstonessa vaivanneiden ongelmien todellinen aiheuttaja oli kuitenkin auton Continental-rengastus, mikä märällä ajoradalla ei vielä kaudella 1954 ollut kilpailijoiden käyttämien Pirelli-renkaiden veroinen: renkaiden laatuero tasoittui jo kaudella 1955. Havaittujen ongelmien vuoksi "Monza"-koria käytettiin vuonna 1954 Reimsin, Silverstonen ja Monzan osaklipailuissa, kaudella 1955 kuitenkin enää Italian GP:ssä Monzassa - tuolloin kokeillut kaksi aerodynamiikaltaa muutetun korin ja lyhennetyn akselivälin yhdistävää koekappaletta osoittautuivat harjoitusajoissa epävakaiksi, ja tiimi palasi alkuperäismallisiin (ks. Trivia-osuus). W196-autojen aluksi (kaudella 1954) rajallisen määrän vuoksi kahden korivariantin käyttö ei kuitenkaan ollut johdonmukaista: esimerkiksi Saksan GP:ssä 1954 Nürburgringillä Hans Herrmann joutui ajamaan korillisella W196:lla, koska monopostoversioita oli tuolloin valmiina vasta kolme kappaletta. W196:iden myöhäisen kilpakuntoon valmistumisen vuoksi Fangio oli ajanut alkukauden 1954 voittonsa Buenos Airesissa ja Spa Francorchampsissa vielä Maserati 250 F:llä. Yhteistulokset varmistivat hänelle MM-tittelin jo Bremgarten-voiton jälkeen.

Aerodynaaminen "Monza"-kori toimi pohjana urheiluautokilpailuissa käytettävän W196 S:n korille, jonka ohjaamoon oli lisättävä sääntökirjan vaatima istuin kartturi-mekaanikolle: toisin kuin esimerkiksi Jaguar XK D-Typen rudimentaarinen apupenkki, tuo 300 SLR:n istuin oli tarvittaessa käyttökelpoinen pitkän matkan kilpailuissa (mm. parin Moss/Jenkinson voitto vuoden 1955 Mille Miglia-kilpailussa). "Monza"-korin etulokasuojissa pyöräkaarien yläpuolella olleet kapeat siivet oli tarkoitettu roiskeveden pois ohjaamiseen niin, etteivät ne haittaisi kuljettajaa: tämä viehättävä muotoiluelementti sisällytettiin myös myöhempien W198- ja W 121 B II-tuotantoautojen (300 SL ja 190 SL) koreihin, näissä kuitenkin sekä etu- että takapyöräkaarien yläpuolella. Idea näistä kaarista on mahdollisesti peräisin Pinin Farinan vuoden 1946 Pariisin autonäyttelyn Alfa Romeo 6C 2500-"protestiauton" monella tavalla suuntaa viitoittavasta erikoiskorista[27]. W 196 S:n Le Mans-erikoisversiot vuodelle 1955 saivat myös huomiota ja paheksuntaakin herättäneen, hydraulisesti esiin kääntyvän Intrados-ilmajarrun. Tuo Le Mans-versio sai lisäksi pyöräkohtaisen, ohjaamosta neljällä napilla hallittavan järjestelmän, jolla takeltelevaan eli hirttämistä oireilevaan jarrurumpuun syötettiin tujaus öljyä: paradoksaalisesti jarrun tehon hetkellinen heikennys teki auton hallinnasta helpompaa, ja jarrutusteho palautui nopeasti normaaliksi. Le Mans-kilpailun 1955 kuvamateriaalista ilmenee, että kuljettajista etenkin Stirling Moss käytti ilmajarrua esimerkiksi maalialueen jälkeisessä vaikeassa Dunlop-kaarteessa paitsi vauhdin hillitsemiseen ilman rumpujarrujen kuormittamista, myös auton vakauttamiseen.

W196 Nürburg W196 Monza W196 Monza W196 Nürburg W196 Monaco W 196 S
Luokka Formula 1 Urheiluauto-MM
Kilpailuvuosi 1954 1955
Moottori Nestejäähdytteinen 8-sylinterinen vapaastihengittävä nelitahti-rivimoottori
Venttiilikoneisto Ratasvetoiset nokka-akselit (DOHC), desmodrominen Zwangssteuerung-venttiilikoneisto ilman jousia
Sytytyslaitteisto Kahdennettu, kaksi sytytystulppaa per sylinteri
Moottorin paino 204 kg ??? kg
Iskutilavuus 2 496,87 cm³ 2 981,70 cm³
Halkaisija × Isku 76,0 × 68,8 mm 78,0 × 78,0 mm
Puristussuhde 12,5:1 12,0:1
Teho 256 hv / 188 kW @ 8 260/min 290 hv / 213 kW @ 8 500/min 290(-310) hv / 213 kW @ 8 500/min
Polttoaine Esso "RD1"-erikoispolttoaine kaupallinen korkeaoktaaninen bensiini
Syöttötapa suoraruiskutus suoraruiskutus, kehitysversio
Polttoaineen kulutus 30-40 l/100km
Vaihteisto 5-vaihteinen, tasauspyörästön takana (transakseli), välityssuhteet radan mukaan
Ohjauslaite kierukka, ei tehostinta, hydraulinen ohjausiskunvaimennin
Pyöränripustus edessä kaksoistukivarret, vääntösauvajouset, Fichtel&Sachs-iskunvaimentimet (ilmalauhdutus)
Pyöränripustus takana heiluriakseli (matala saranapiste), vääntösauvat, Watt-tangot, Fichtel&Sachs-iskunvaimentimet
Jarrulaitteiston tyyppi nestetoimiset Duplex-rumpujarrut, alipainetehostus
Jarrut edessä 350 mm halkaisija, inboard, turbojäähdytetyt 330 mm, napajarrut
Jarrut takana 275 mm halkaisija, inboard, turbojäähdytetyt, jäähdytysilmatorvet samat, jäähdytysilman reititys muutettu samat; hydraulisesti ohjattu korin takakannen ilmajarru sekä rumpujen öljyruiskutus (Le Mans-versiossa)
Rengaskoko edessä 6.00 x 16, takana 7.00 x 16, Continental, sisärenkaallinen (pinnavaneet)
Kori käsintaottu, alumiini/magnesium-lejeerinki metallimuotit, alumiini/magnesium-lejeerinki
Pituus 4 045 mm 4 360 mm 4 360 mm 4 045 mm 3 985 mm 4 360 mm
Leveys 1 625 mm 1 680 mm 1 680 mm 1 625 mm 1 680 mm
Korkeus 1 040 mm 1 020 mm 1 040 mm 1 020 mm
Akseliväli 2 210 mm 2 350 mm 2 350 mm 2 210 mm 2 150 mm 2 350 mm
Raideleveys edessä 1 130 mm
Raideleveys takana 1 358 mm 1 348 mm 1 358 mm 1 348 mm
Paino 835 kg 829 kg --- kg 880 kg
Huippunopeus (välityssuhteista riippuen) >300 km/t >>300 km/t >300 km/h

Lähteet:[28]; täydennetty Wikipedia EN tiedoin

Formula 1 -tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monza-korilla varustetut W196R:t tekivät ensiesiintymisensä vasta kauden 1954 Ranskan GP:ssä. Vaikka autot oli esitelty yleisölle jo maaliskuussa niiden näkeminen tositoimissa oli hätkähdyttävä kokemus. Philip Turner kirjoittaa: "Jos marsilaiset olisivat laskeutuneet varikolle, ja pienet vihreät miehet olisivat vierittäneet esille GP-autojen joukkueen, vaikutus tuskin olisi voinut olla suurempi. Ne olivat kaikilta osiltaan eriskummallisia ja tavanomaisesta poikkeavia"[29]. Heti ensi kilpailussaan W196:t pyyhkäisivät kaikki kilpailijansa sivuun Fangion ja Klingin historiallisella kaksoisvoitolla päivälleen 40 vuotta Mercedes-kuljettaja Christian Lautenschlagerin yhtä sensaatiomaisen Ranskan GP:n voiton 1914 jälkeen. Tämän voiton, samoin kuin juuri samana päivänä "Bernin ihmeen" kautta Länsi-Saksan 6 minuuttia ennen loppua Helmut Rahnin laukoman johtomaalin kautta 3:2 Unkarista saavuttaman jalkapallon maailmanmestaruuden, katsotaan olevan päätepiste maan kansalaisia hävityn sodan jälkeen vaivanneelle heikolle itseluottamukselle[29]. Fangion kilpa-auto myytiin huutokaupassa yli 29,6 miljoonalla dollarilla (yli 19,6 miljoonalla punnalla) vuonna 2013.[30]

Lihavointi tarkoittaa paalupaikkaa, kursivointi kilpailun nopeinta kierrosta. Muut selitteet löytyvät täältä.

Kausi Talli Moottori Renkaat Kuljettajat 1 2 3 4 5 6 7 8 9 Pisteet Sijoitus
1954 Mercedes Mercedes C ARG 500 BEL FRA GBR GER SUI ITA ESP 0 (53)** –**
Argentiina Juan Manuel Fangio 1 4 1 1 1 3
Saksa Karl Kling 2 7 4 Kesk. Kesk. 5
Saksa Hans Herrmann Kesk. Kesk. 3 4 Kesk.
Saksa Hermann Lang Kesk.
1955 Mercedes Mercedes C ARG MON 500 BEL NED GBR ITA 0 (74)** –**
Argentiina Juan Manuel Fangio 1 Kesk. 1 1 2 1
Saksa Karl Kling 4‡ Kesk. Kesk. 3 Kesk.
Saksa Hans Herrmann 4‡ DNQ
Yhdistynyt kuningaskunta Stirling Moss 4‡ 9 2 2 1 Kesk.
Ranska André Simon Kesk.
Italia Piero Taruffi 4 2

** Valmistajien maailmanmestaruus on jaettu vuodesta 1958 alkaen.
‡ Jaettu auto.

W196 S[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moss ja 300 SLR 1977

Vuodesta 1953 lähtien järjestettyä urheiluautojen maailmanmestaruutta varten Mercedes-Benz loi W196:n pohjalta 300 SL-R:n (myöhemmin yhteen kirjoitettuna SLR, Super-Leicht-Rennwagen), joka sai tehtaan sisäisen mallitunnuksen W196 S, ja jonka ensiesiintyminen tapahtui vuoden 1955 Mille Miglia-kilpailussa. Urheiluauton moottorin iskutilavuus oli kasvatettu kolmeen litraan (2 982 cm³), ja sitä oli testattu Formula 1-luokan iskutilavuusrajasta vapautetussa Buenos Airesin formula libre-kilpailussa 30.1.1955, jonka Juan Manuel Fangio voitti, Moss tuli toiseksi, ja Kling säesti neljännellä sijallaan. W196:n moottorista poiketen W 196 S:n moottorin puristussuhde oli vain 12:1, eli se toimi sääntöjen edellyttämällä korkeaoktaanisella bensiinillä, kun W 196-formulaversio vaati erikoispolttoainetta. Tätä moottorin 3-litraista versiota, jossa vain sylinterimitat erosivat polttoaineen ruiskutuksella varustetusta W196:n moottorista, näyttää käytetyn ainakin näytösajoissa myös aikaisemman W196R-kilpurin voimanlähteenä.

W196 "Monza"

Sen kori muistutti laajalti W196 R:n virtaviivaisen variantin koria (kuva; W196 "Monza"), ja oli sen tavoin valmistettu magnesiumin ja alumiinin seoksesta, joskin muotoon takomisesta käsityönä puumuottien avulla kauden 1954 aikana oli tällä välin siirrytty metallimuotteihin. Urheiluauto varustettiin sääntöjen edellyttämillä valolaitteilla, kartturin istuimella, ja Le Mans-osakilpailua varten siinä oli rumpujarrujen tehoa lisäävä, hydraulisesti esiin kääntyvä takakansi aerodynaamisena lisäjarruna. Niin vuoden 1955 W196 kuin W196 S:kin saivat muutetun polttoaineen ruiskutusjärjestelmän vuoksi tunnusomaisen, suojaritilällä varustetun kohouman sekä ilmanottoaukon konepeltiinsä oikeaan laitaan: muutokset juontuivat Hans Hermannin keskeyttämisestä kauden 1954 päättäneessä Espanjan GP:ssä, kun puista varisseet lehdet olivat tukkineet hänen ilmanottoaukkonsa, estivät imu- ja jäähdytysilman kulun moottorille, ja johtivat viimein polttoainepumpun rikkoutumiseen. Yhdeksästä valmistuneesta W196 S-yksilöstä kaksi varustettiin alla tarkemmin kuvatusti coupé-korilla.

Juan Manuel Fangio saavutti maailmanmestaruuden Formula 1:n lisäksi myös urheiluautoluokassa vuonna 1955, joskin kautta synkensi suuronnettomuus Le Mans-radalla, jossa SLR-kuljettaja Pierre Leveghin lisäksi arviolta 83 katsojaa sai surmansa, ja noin 120 katsojaa loukkaantui. Stirling Mossin vuoden 1955 Mille Migliassa 300 SLR:llä n:o 722 saavuttamaa 10 tunnin 7 minuutin 48 sekunnin kokonaisaikaa 922 mailin reitillä ei ole sittemmin alitettu, joskin tuon kilpailun perinteinen formaatti lopetettiin vuoden 1957 Guidizzolon tragedian jälkeen. Mossin starttiaikaan klo 7:22 perustunut kilpanumero koristi sittemmin vuoden 2006 Mercedes-Benz SLR McLarenin Edition 722- sekä sen avoversio Roadster 722 S-erikoismalleja, joita kumpaakin valmistui 150 kappaletta.

W196 S Coupé ("Uhlenhaut-Coupé")[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhlenhaut-Coupé, Råbelövsbanan 1955

Mercedes-Benzin kehitysjohtaja Rudolf Uhlenhaut loi vuonna 1955 W196 S:n pohjalta edellisvuonna esitellyn 300 SL "Lokinsiipi"-coupén (W198) kaltaisella tuotantokatolla varustetun, tieliikenteeseen soveltuvan muunnelman (kuva; W 196 S Uhlenhaut-Coupé, Kristiansandin Råbelövsbanan varikolla 1955; Arkivverketin lisäkuvia Wikimedia Commonsissa kategoriassa Swedish Grand Prix in Kristiansand, vuoden 1955 kuvat), jota valmistettiin kaksi kappaletta. Korisuunnittelu oli Karl Wilfertin käsissä[31], ja kokonaisvastuu Rudolf Uhlenhautin käsissä. Mallin oli tarkoitettu osallistuvan urheiluautojen pitkän matkan kilpailuihin kuten vuoden 1955 Carrera Panamericanaan, joissa tehdas oli 300 SL-kilpamallillaan saavuttanut aiemmin hyvää menestystä, ja se teki ratadebyyttinsä Ruotsin GP:n harjoituksissa Kristiansandin Råbelövsbananilla 1955, joskaan Coupé ei osallistunut itse kilpailuun. Le Mansin suuronnettomuuden jälkeen Mercedes-Benz vetäytyi moottoriurheilusta kuitenkin kokonaan vuosien 1956-1987 väliseksi ajaksi. Vuonna 1957 300 SLR Uhlenhaut-Coupé oli valikoitujen moottorijournalistien koeajettavana, ja yhdysvaltalaisen Motor Trend-lehden Gordon Wilkins sai eräänä lehtimiesten joukosta laatia kokemuksesta raportin[32]. Suunnitelma 300 SLR-coupén sarjavalmistuksesta peruuntui[33].

Uhlenhaut-Coupé saavutti tehokkaammalla 310 hv-moottorillaan jopa 290 km/t huippunopeuden[33], joskin Daimler Classic-aineisto kertoo kaikkien W196-versioiden pystyneen ylittämään 300 km/t sopivaksi valituilla välityssuhteilla. Yksi prototyypeistä jäi Rudolf Uhlenhautin käyttöön virka-autona, ja tämä autoyksilö esiintyy monissa ajanjakson valokuvissa isokokoisilla äänenvaimentimilla varustettuna[33]: kilpa-autossa pakokaasut poistuivat ilman äänenvaimentimia auton kyljessä matkustajan oven etureunan alla esiin sojottavista suorista pakoputkista. Tarinan mukaan Uhlenhaut ajoi Coupéllaan 220 kilometrin matkan Münchenistä mäkisiä eli vaikeita osuuksia sisältävää Bundesautobahn_8-moottoritietä Stuttgartiin tunnissa, kun hän oli myöhästyä kokouksesta[33]. Kumpikin W196 S Coupé on edelleen olemassa, ja ne samoin kuin säilyneitä W196:n versioitakin kuuluvat tehdasmuseon noin 1 100 ajoneuvoa (2017) käsittävään kokoelmaan. Coupé[34] ja muutkin museon kilpa-autot ovat ajoittain osallistunut ajonäytöksiin esimerkiksi Goodwood Festival of Speed:ssa[33], mikä perinteikäs, vuodesta 2003 lähtien enää 150 000 katsojan määrään rajattu tapahtuma pidetään Länsi-Sussexin-kreivikunnan Goodwood-tilalla Toisen maailmansodan aikana sijainnutta sotilaslentokenttää kiertävästä huoltotiestä muunnetulla historiallisella (1948-1966) Goodwood_Circuit-moottoriradalla. Vuonna 1962 Stirling Moss ajoi Glover_Trophy-kilpailun aikana ulos Goodwood-radan St. Mary`s-mutkassa, mikä johti vaikean loukkaantumisen vuoksi Mossin kansainvälisen kilpailu-uran päättymiseen.

Tuore uutinen 14.5.2022 kertoo[35], että Mercedes-Benz on aikeissa huutokaupata yhden omistamistaan kahdesta 300 SLR (W196) Uhlenhaut-coupésta. Sen tavoitehinta olisi lähteen mukaan 135 miljoonaa Euroa, minkä kauppahinnan toteutuessa siitä tulisi maailman kallein henkilöauto. Tällä hetkellä titteli on erään Ferrari 250 GTO:n (valmistettu 36 kpl) nimissä, minkä myyntihinta oli noin 70 miljoonalla Euroa. Tämä toinen valmistettu 300 SLR alustanumerolla 196.110-00008/55[36] on päivämäärällä 19.5.2022 myyty 142 miljoonalla USD (135M €) Mercedes-Benzin järjestämässä yksityisessä huutokaupassa merkittävimmille keräilijöille[37]. Myynnistä kertyneet varat menevät kansainväliseen Mercedes-Benz Fund- stipendirahastoon, mikä tukee ajoneuvotekniikan opiskelijoita[36].

Triviaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

MB Renntransporter-replica

Vuonna 1954 Mercedes-Benzin kilpatiimille valmistui Rudolf Uhlenhautin aloitteesta yksityiskappaleena W196-kilpureiden kuljettamiseen tarkoitettu kuljetusauto, "Renntransporter", myös kutsuttu siniseksi ihmetykseksi (saks. Das Blaue Wunder[38]). Se oli varustettu 300 SL (W198):n moottorilla, jolla Renntransporter saavutti kilpuri lavallaan jopa 160-170 km/t huippunopeuksia[39]. Renntransporterin kyvyt tulivat esille viimeistään vuoden 1955 Italian GP:n Monzan alla, kun tiimin kilpailua varten preppaamat, aerodynamisesti parannetut korilliset W196:t keskipitkällä alustalla osoittautuivat ajettavuudeltaan levottomiksi: tiimi palasi pitkällä alustalla olleisiin versioihin, mutta Italiaan oli tuotu vain yksi sellainen Fangiolle. Tehdas valmisteli yön yli toisen samanlaisen W196:n, ja Renntransporter kuljetti sen Stuttgartista Monzaan ajoissa Stirling Mossin kilpailussa käytettäväksi: Moss ajoi sillä kilpailun nopeimman kierrosajan, mutta joutui valitettavasti keskeyttämään [40]. Alkuperäinen Renntransporter romutettiin vuonna 1967 tarpeettomana, mutta siitä on tehty kaksi replikaa: toinen, MIKA GmbH:n valmistama alkuperäisen kaltainen (kuva; MB-museo), teetettiin Mercedes-Benzin urheilutoiminnan 100-vuotisjuhliin 2001, ja toinen eri osiltaan hieman muunneltu valmistui TV-kasvo Jay Lenolle[41].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ludvigsen, Karl: Mercedes-Benz Grand Prix W196, Spectacular Silver Arrows 1954-1955; Iconografix 2009; ISBN 1-58388-250-2

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b The Mercedes-Benz Silver Arrows of 1954/1955 (Daimler Classic-artikkeli W196-kilpa-autoista) Daimler Global Media. Viitattu 2.12.2018. (englanniksi)
  2. ↑ Reinhard, Daniel: Zukunft trifft Vergangenheit: die beiden Varianten des Mercedes W196 von 1954/1955 (Zwischengas-artikkeli W196-kilpa-autoista) zwischengas.com. 11.10.2013. Viitattu 2.12.2018. (saksaksi)
  3. ↑ Motorsport als Zündfunke: Der Mercedes-Benz 300 SL Rennsportwagen der Baureihe W 194 (1952-1953) (Daimler Classic-artikkeli 300 SL W194:stä) Daimler Global Media. Viitattu 10.9.2018. (saksaksi)
  4. ↑ Ludvigsen, intro
  5. ↑ Götzl, Hans-Jörg: El Primero - der Ur-SL (300 SL (W194) esittely ja koeajo) Auto, Motor und Sport. 24.2.2012. Viitattu 3.4.2019. (saksaksi)
  6. ↑ Liebermann, Johnny (teksti): 1952 Mercedes-Benz 300 SL W194 00002 Classic Drive; Uberbird: The Most Important Postwar Benz of Them All (300SL W194 #2 koeajo ja tarina) Motor Trend. 9.1.2013. motortrend.com. Viitattu 20.6.2021. (englanniksi)
  7. ↑ Juutilainen, Anssi: Paluu Hopeanuolten ylivoimaan. (Laaja W194-esittely) Tähdelliset 1/2019, maaliskuu, nro 94, s. 6-11. Suomen MB-klubi ry.. (suomeksi)
  8. ↑ von Rotz, Bruno: Glasspar G2, oder wie eine kleine amerikanische Firma den Sportwagenbau revolutionierte (Tiivis Glasspar-kertomus) 23.2.2019. zwischengas.com. Viitattu 20.3.2019. (saksaksi)
  9. ↑ Murphy, Daryl E.; Carrera Panamericana; s. 50.
  10. ↑ a b c Ludvigsen; s. 3.
  11. ↑ Doppelsieg trotz Pleitegeier – Carrera Panamericana 1952 (Videokooste vuoden 1952 Carrera Panamericanasta) Youtube. 19.12.2014. Mercedes-Benz Deutschland. Viitattu 10.9.2018. (saksaksi)
  12. ↑ Bessinger, Benjamin: 15 Regalkilometer Autogeschichte (Lehtiartikkeli M-B:n hyvin laajasta arkistosta) Zeit. 14.4.2017. Viitattu 10.9.2018. (saksaksi)
  13. ↑ Die Evolution des Mercedes-Benz-Kühlergrills (MB-urheiluautojen jäähdytinmaskin kehittyminen) zwischengas.com. 15.9.2022. Mercedes-Benz-Group AG. Viitattu 24.9.2022. (saksaksi)
  14. ↑ Mercedes-Benz: Mercedes-Benz 300 SL (W 194 011) racing sports car prototype, 1953 (MB-artikkeli W194/11-autoyksilöstä) m,ercedes-benz-publicarchive.com: Mercedes-Benz. Viitattu 17.12.2022. (englanniksi)
  15. ↑ von Rotz, Bruno: Was machte der 300-SL-Prototyp bei Hermann Graber? (194/11 kuvattu Graber-toimipisteessä 1953) zwischengas.com. 20.12.2020. zwischengas.com. Viitattu 17.12.2022. (saksaksi)
  16. ↑ Der „Flügeltürer“ tritt auf: Mercedes-Benz 300 SL Coupé der Baureihe W 198 I (1954-1957) (Daimler Classic-artikkeli 300 SL W198 I:stä) Daimler Global Media. Viitattu 10.9.2018. (saksaksi)
  17. ↑ Mercedes 300 SL Gullwing driven - the first ever supercar? evo ICONS (EVO-koeajo 300 SL (W198 I) ja esittely) Youtube. 22.1.2016. EVO (Icons-sarja). Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  18. ↑ The History of the Grand Prix Car (osa 4) (Uhlenhaut-lausunto 3:38-4:18) 1988. UK Channel 4. Viitattu 1.1.2019. (englanniksi)
  19. ↑ Gloor, Roger: Goliath 1950-1958 - Zweitakt und Einspritzung (Goliath 2T- ruiskumoottorit) Zwischengas. 2013. Viitattu 16.1.2019. (saksaksi)
  20. ↑ Ludvigsen; s.4.
  21. ↑ Ludvigsen, s. 16-17.
  22. ↑ Ludvigsen, s. 100.
  23. ↑ Ludvigsen, s. 101.
  24. ↑ Ludvigsen, s. 4.
  25. ↑ Ludvigsen, s. 59.
  26. ↑ Ludvigsen, sivu 121.
  27. ↑ Strohl, Daniel: Pinin Farina`s Parisian Protest Hemmings daily. 02.02.2018. Viitattu 19.10.2018. (englanniksi)
  28. ↑ Reinhard, Daniel: Zukunft trifft Vergangenheit (Laajahkosti W196 R-varianteista) 11.10.2013. zwischengas.com. Viitattu 3.12.2018. (saksaksi)
  29. ↑ a b Ludvigsen; s. 5.
  30. ↑ Kanal, Samarth: The 5 most expensive Formula 1 cars ever to be sold at auction – including Hamilton's 2010 McLaren Formula1.com. 24.7.2021. Formula One World Championship Limited. Viitattu 2.1.2023. (englanniksi)
  31. ↑ Ludvigsen, Karl: “The Holy Grail”: What makes the 300 SLR coupe so valuable (300 SLR Uhlenhaut-coupé-kirjoitus kuvineen yhden kappaleen tuoreen myynnin vuoksi) 20.5.2022. Hagerty. Viitattu 25.5.2022. (englanniksi)
  32. ↑ Wilikins, Gordon: Mightiest Mercedes-Benz 300 SLR 180 First Test (300 SLR (Uhlenhaut-Coupé) koeajossa) Motor Trend. huhtikuu 1957. motortrend.com. Viitattu 4.12.2020. (englanniksi)
  33. ↑ a b c d e Henderson, Matthew: The Rarest Merc (Lehtiartikkeli 300 SLR Uhlenhaut-Coupésta, kuvia) Carthrottle. 2018. carthrottle.com. Viitattu 27.12.2021. (englanniksi)
  34. ↑ Mercedes 300 SLR Uhlenhaut Coupé - Goodwood Festival of Speed (300 SLR Uhlenhaut Coupé näytösajo Goodwoodissa, 0:53 min) youtube.com. 23.7.2013. Goodwood Road & Racing. Viitattu 28.12.2021.
  35. ↑ von Rotz, Bruno: Wird der Mercedes-Benz 300 SLR als Uhlenhaut-Coupé zum teuersten Auto der Welt? (yksi kahdesta 300 SLR Uhlenhaut-Coupésta tulossa huutokaupattavaksi) zwischengas.com. 14.5.2022. Viitattu 17.5.2022. (saksaksi)
  36. ↑ a b von Rotz, Bruno: Mercedes-Benz 300 SLR “Uhlenhaut Coupé” für EUR 135 Millionen verkauft (toisen valmistuneen 300 SLR:n tarinaa, kuvia) zwischengas.com. 20.5.2022. Viitattu 25.5.2022. (saksaksi)
  37. ↑ Elliott, Hannah: $142 Million Mercedes-Benz Smashes Ferrari's Classic Car Record (MB 300 SLR (W196) myyty) bloomberg.com. 19.5.2022. Viitattu 20.5.2022. (englanniksi)
  38. ↑ Steinwender-Schnitzius, Sabine (pastori): Blaues Wunder (Blaues Wunder -sanonnan eräs selitys) 10.8.2021. WDR 2. Viitattu 9.6.2022. (saksaksi)
  39. ↑ Ludvigsen, s. 83.
  40. ↑ Ludvigsen, s. 125.
  41. ↑ 1950 Mercedes Benz Racecar Transporter (MB Renntransporter-replican esittely) 30.5.2016. Jay Leno`s Garage. Viitattu 26.10.2018. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ackerson, Robert; Two Summers: The Mercedes-Benz W196R Racing Car; Veloce Publishing Ltd., marraskuu 2015; ISBN 1845847512 (englanniksi)
  • Engelen, Günter; Mercedes-Benz 300 SLR: Meilensteine des Motorsports, Band 1; Mercedes-Benz Classic Daimler AG; huhtikuu 2015; ISBN 3775740007 (saksaksi)
  • Engelen, Günter; Mercedes-Benz 300 SL Rennsportwagen: Meilensteine des Motorsports, Band 2; Hatje Cantz Verlag; elokuu 2015; ISBN 3775740023 (saksaksi)

Lehdistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videolinkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Saksa Mercedes-AMG Petronas Formula One Team

Tallipäällikkö:
Itävalta Toto Wolff

Kilpakuljettajat:
44. Yhdistynyt kuningaskunta Lewis Hamilton · 63. Yhdistynyt kuningaskunta George Russell

Testikuljettajat:
47. Saksa Mick Schumacher

Formula 1 -autot:
W166 · MGP W01 · MGP W02 · F1 W03 · F1 W04 · F1 W05 Hybrid · F1 W06 Hybrid · F1 W07 Hybrid · F1 W08 EQ Power+ · F1 W09 EQ Power+ · F1 W10 EQ Power+ · F1 W11 EQ Performance · F1 W12 E Performance · F1 W13 E Performance · F1 W14 E Performance

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mercedes-Benz_W196&oldid=21373530”