Majakkalaiva Kemi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Majakkalaiva Kemi Helsingin Hylkysaaren rannassa.

Kemi oli Suomen viimeinen majakkalaiva. Se valmistui Porin Konepajalla vuonna 1901.

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Majakkalaiva Kemi oli uutta tyyppiä, jossa oli entisistä aluksista poiketen korkea sääkansi, jonka alla oli suojaiset työtilat. Aluksessa on höyrykoneisto: skottilaistyyppinen kahden tulipesän höyrykattila ja 180 hevosvoiman tehoinen kaksisylinterinen, pintalauhduttimella varustettu compound-tyyppinen höyrykone. Hiilisäiliöt ovat konehuoneen molemmin puolin, ja niiden tilavuus on noin 25 tonnia.

Ylös sääkannelle oli sijoitettu alun perin puurakenteinen katettu ohjaamo, jossa on iso messinkinen ruoriratas, signaalilippukaappi sekä kirjoituspöytä tuoleineen. Ulkopuolelle oli sijoitettu konetelegrammi omaan pylvääseensä ja erillisessä telineessä voimakasääninen laivakello. Kompasseja oli kaksi: pääkompassi oli sijoitettu omaan erilliseen kaappiinsa ruorihytin katolle ja pienempi ohjauskompassi ruorin eteen.

Aluksessa oli kaksi mastoa ja kummassakin öljytoiminen kolmelamppuinen majakkalaite. Kummankin maston huipussa oli asemapaikkatunnuksena toimiva, noin 180 senttimetrin läpimittainen punainen puurakenteinen pallo. Sääkannen alla kummankin maston juuressa oli erillinen lamppujen huoltoon ja päiväsäilytykseen tarkoitettu lamppuhuone, jonne valolaitteet voitiin laskea.

Aluksessa oli lisäksi takamaston juurella olevaan lamppuhuoneeseen eli aparaattihuoneeseen asennettu kuulamoottori, joka käytti vuorotellen paineilmasumusireeniä ja generaattoria. Yksi uutuus oli peräkannelle asennettu suuritehoinen valokaarikäyttöinen valonheitin, jota käytettiin apuna pimeällä tapahtuvassa luotsinannossa. Kuten useimmat muutkin majakkalaivat, tämäkin alus toimi luotsivartiopaikkana. Muut valaisimet laivalla olivat öljylamppuja.

Laivaveneitä oli kolme: kaksi 22 jalan (~kuuden ja puolen metrin) pituista isovenettä ja 15 jalan jolla. Kaikki olivat soutuveneitä, joskin isoveneissä oli myös erillinen masto ja purjeet.

Aluksen mitat ovat 31 × 6 × 2,9 metriä, uppouma 257 tonnia ja höyrykoneiston teho 180 hevosvoimaa. Kyseessä oli siihen asti suurin ja tehokkain majakkalaiva. Nimeksi sille tuli sijaintipaikan mukaan Äransgrund. Kuten kaikissa aikakauden aluksissa, myös tässä olivat lisänä purjeet, niillä pystyi tarvittaessa purjehtimaan, jos esimerkiksi potkuri vaurioitui.

Kauneimman kesän ajan uuden aluksen paikalla toimi vanhempi samanniminen mutta vain purjeilla liikkuva alus, joka nyt sai puolivirallisen nimen Gamla Äransgrund.

Ensimmäiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kesänsä laiva palveli normaalipaikallaan. Seuraavana vuonna, kun koneeton Gamla Äransgrund -majakkalaiva voitiin tuoda paikalleen, uusi alus lähti lomittamaan Snipanin majakkalaivaa Merenkurkkuun. Tämän jälkeen se oli hiukan pohjoisempana Nahkiaisen majakkalaivan sijaisena.

Laivatyöhön oleellisesti kuuluvaa maalausta harjoitettiin ahkerasti: aina asemapaikan vaihtuessa entinen nimi maalattiin umpeen, ja perille tultua tilalle tuli uusi. Samoin mastonhuippujen merkkipalloja otettiin alas ja palautettiin sen mukaan, mikä oli vakituisen aluksen tunnus.

Vuonna 1903 talvi oli niin leuto, että koneeton Gamla Äransgrund -alus voitiin hinata asemapaikalleen jo 18. maaliskuuta. Uuden aluksen varustelu kesti huhtikuun loppuun, ja sitten se lähti Koivistolle lomittamaan peruskorjauksessa olevaa Werkkomatalan majakkalaivaa kesäkuun loppuun asti. Sieltä alus siirtyi Perämeren eteläosaan korvaamaan telakalle lähtevää Helsingkallanin majakkalaivaa. 17. syyskuuta alus palasi Äransgrundille ja jatkoi työtään siellä vuoden loppuun.

Seuraavat vuodet alus oli parhaimman kesäajan toimettomana, kunnes syysmyrskyt alkoivat ja koneeton Gamla Äransgrund -alus piti tuoda pois vartiopaikaltaan.

Vuonna 1910 alus siirrettiin Venäjän luotsiylihallinnon alaiseksi. Länsimaisin kirjaimin kirjoitettu nimi maalattiin umpeen ja runkoon maalattiin leveä valkoinen vyö, johon aluksen nimi merkittiin kyrillisin kirjaimin.

Perälippu vaihtui saman tien venäläisten käyttämään kokosiniseen.

Tämä venäläistämiskauden valkovyö oli paikallaan aina vuoteen 1923 asti, jolloin alus telakoitiin perusteellisesti mm. valolaitteiden uusintaa varten. Nimi oli uusittu länsimaisiin kirjaimiin venäläisten poistuttua.

Raumalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1922 alus siirrettiin Rauman edustalle, jossa ollut modernimpi sotasaalisalus siirrettiin Helsinkiin. Päälliköt ja perämiehet jäivät entisiin aluksiin, joskin miehistöt vaihdettiin ristiin. Perämaston merkkipallo poistettiin tässä vaihdossa.

Alus sai nyt nimen Relandersgrund, ja raumalaiset saivat tottua, että heidän majakkalaivansa valkoinen sähkövilkku muuttui kahdeksi huomattavasti himmeämmäksi punaiseksi valoksi. Seuraavana vuonna valo vaihtui taas: alukseen asennettiin vieläkin paikallaan oleva majakkatorni asetyleenivaloineen.

Talvella 1933 alukseen rakennettiin uusi teräslevyistä tehty ruorihytti entisen myrskyjen rikkoman puurakenteisen tilalle. Tässä yhteydessä myös alkuperäinen laaja etuikkuna korvattiin kahdella säänkestävällä venttiili-ikkunalla, jotka sijoitettiin etuseinän reunoille. Vastedes ruorimies joutui siis seisomaan rattaan sivulla nähdäkseen ulos.

Uusi ruorihytti oli niin painava, että raskas keulamasto ja sen mukana myös loputkin purjeet oli poistettava vakavuuden parantamiseksi. Toimenpide vaikuttikin toivotusti, joskin purjeiden poistaminen huolestutti aluksen päällikköä.[1]

Pulakauden johdosta poistetut purjeet käytettiin pala palalta suojapeitteiden aineksina. Lisävarotoimena jätettiin merkkipallo pois uuden, vieläkin paikallaan olevan entistä huomattavasti kevytrakenteisemman keulamaston huipusta.

Aluksen nimi suomalaistettiin muotoon Relanderinmatala vuonna 1925, ja vuonna 1932 siitä tuli Rauma. Vielä tuolloin aluksen miehistöllä oli vanhanmalliset merimieslakit, joiden otsanauhassa oli aluksen kulloinenkin nimi. Nauhoja vaihdeltiin nimen muuttuessa, kunnes lakit ja merimiespuvut yleensäkin takavarikoitiin sotavuosina laivastolle. Sodan jälkeen majakkalaivamiehet saivat uudet ja koruttomammat virkapuvut, joihin kuului nyt suikka. Vain laivuri, perämies ja konemestari säilyttivät koppalakkinsa.

Pula-ajan murheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodanjälkeinen aika oli onnetonta Raumalle: vuonna 1946 menetettiin jäissä ajettaessa potkuri, eikä sotakorvausten näännyttämällä valtiolla ollut antaa uutta tilalle. Lopulta potkuri saatiin heinäkuussa 1947, kun aluksen pitkäaikaisin päällikkö majakkalaivuri, merikapteeni ja vapaaherra Ragnar Stackelberg (päällikkönä 1926 - 1953) varoitti miestensä kieltäytyvän lähtemästä enää merelle ilman paikoillaan olevaa potkuria, koska alus olisi täysin avuton, jos ankkuriketju katkeaisi myrskyssä, kuten oli aiemmin käynyt - ja aluksessa ei enää ollut edes purjeita. Lisäksi päällikkö huomautti, ettei Rauman Osuuskauppa ollut saanut majakkalaivan muonasta maksua moneen kuukauteen, joten muonitus loppuisi, ellei maksua tulisi kolmen päivän sisällä.

Merellä kelluva kyläpaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alus palveli Rauman edustalla kauan. Jo ennen sotaa aluksesta oli tullut suosittu purjehtijoiden vierailukohde: laivuri Stackelberg oli vieraanvarainen isäntä, jolla oli aina paitsi yltäkylläinen kahvipöytä, myös pohjaton kaskujen ja merimiesjuttujen varasto.

Vasta Kylmä­pihlajan majakan valmistuminen vuonna 1953 teki vanhan majakkalaivan virattomaksi. Tällöin myös laivuri Stackelberg jäi eläkkeelle. Hänen seuraajakseen tuli seuraavaksi kymmenvuotiskaudeksi aluksen perämies Risto Sorela.

Merenmittaajien asuntolaivana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimettomaksi jäänyt majakkalaiva siirtyi merenmittaajien asuntolaivaksi. Tässä tehtävässä se oli kaksi purjehduskautta - täysin majakkalaivan kirkkaanpunaisessa asussaan korkeine peltitorneineen kaikkineen, outona kummajaisena valkokylkisten mittausalusten joukossa. Myös korkeilla valkoisilla kirjaimilla maalattu nimi RAUMA oli koko tämän ajanjakson ajan paikoillaan - uusi maalattiin vasta seuraavassa asemapaikassa.

Viimeinen asemapaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1956 alus sijoitettiin Kemin edustalle.

Vuonna 1963 lähti aluksen kymmenvuotinen päällikkö majakkalaivuri Risto Sorela eläkkeelle, ja hänen paikkansa peri entinen aluksen perämies Job Heikkinen, jolle samana vuonna vahvistettiin uudet majakkalaivurin tunnukset. Aiemmin hihamerkkinä oli ollut vain tähti, mutta nyt sen paikalle tuli kolme leveää kultanauhaa, joista ylimmässä oli ylöspäin silmukka, siis kauppalaivaston yliperämiestä vastaava tunnus. Merenkulkulaitoksella tosin on oma kauppalaivastosta poikkeava tapansa merkitä arvoasteita, esimerkiksi ylikonemestarille kuului M-20-virkapuvussa vain leveä silmukallinen nauha ja toinen hiukan kapeampi, kun taas kauppalaivastossa nauhoja oli kolme tai neljä, varustamosta riippuen.

Samoin lakkimerkki uusittiin. Aiemmin merkki oli yhteinen majakkamestarien kanssa eli soikea kilpi, jossa oli kultaisella pohjalla paaluttainen majakka vinoristittäin asetettujen ankkurien päällä ja näiden yläpuolella heraldinen ruusu. Nyt tunnus yhtenäistettiin muiden Merenkulkulaitoksen kokardien kanssa: laitoksen virkamerkki eli kultainen ruoriratas jonka päällikkeenä on Suomen vaakuna asetettuna kultanauhasta tehdylle ankkurille kultaisen havuseppeleen keskellä, ankkurin yläsilmukan alle oli asetettu heraldinen ruusu. Samoin virkatakin kauluksenkulmiin ilmestyivät laitoksen ruoriratasvaakunat.

Majakkamestarin ja majakkalaivurin virkakokardi m 22
Majakkalaivurin viimeinen virkakokardi

Samana vuonna alus varustettiin kauan kaivatulla, alkuperäistä paremmin pitävällä sieniankkurilla.

Majakkalaiva sai viimeisinä vuosinaan leikillisen kutsumanimen "Heikkislä", koska päällikön lisäksi aluksella työskenteli yhtä kauan hänen puolisonsa Taimi, joka toimi emäntänä.

Työpäivä jatkui vuoteen 1974. Alun perin sen piti loppua jo vuotta aiemmin, mutta uudet pohjamajakat eivät kestäneetkään jäiden ruhjontaa, ja alus palasi vielä yhdeksi kesäksi paikalleen, nyt kuitenkin ilman luotseja, koska uusi luotsiasema oli valmistunut.

Aluksen piti olla vielä kesä tai kaksi väylänrakentajien asuntolaivana Turun saaristossa, mutta vuoden viivytys aiheutti sen, että tällä välin valmistui väylänrakennusalus Rakentajan peruskorjaus, jolloin alukseen saatiin riittävästi majoitustilaa eikä majakkalaivavanhusta enää tarvittukaan; se olisikin ollut hankala höyrykoneineen ja hiilestyksineen.

Museolaivaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museolaivaksi luovutettu majakkalaiva Kemi ajoi syksyllä 1975 omalla koneellaan Helsinkiin Hylkysaaren rantaan, josta tuli sen sillä tietoa lopullinen satama. Vanha miehistö laittoi aluksen viimeisen kerran talvehtimiskuntoon. Majakkalaivasta tuli osa Suomen merimuseon kokoelmaa.

Rahapulan vuoksi alukseen ei kuitenkaan asennettu sähkölämmitystä vaan se sai olla vuosien ajan kylmillään; tämä ei luonnollisesti ollut hyväksi alukselle.

Majakkalaiva Kemi Suomenlinnan telakalla kesällä 2005

Väyläalus Lonna hinasi historiallisen majakkalaivan Savonlinnaan Pääskyniemen telakalle vuonna 1982. Alus sai odottaa kunnostustaa pressujen alla useita vuosia ennen kuin se lopulta saatiin kuntoon. Osa tiloista museoitiin, ja kahteen hyttiin tehtiin majoitustiloja tutkijavieraille. Tässä yhteydessä aluksen potkuri irrotettiin paikaltaan ja kiinnitettiin peräkannelle. Samoin 1950-luvulla rakennetut kylmätilat poistettiin tarpeettomina.

Alus palasi merenkulkuviranomaisten hinaamana paikalleen vuonna 1989.

2000-luvun alussa Kemi telakoitiin Suomenlinnaan kunnostettavaksi. Aluksen pohja kunnostettiin, minkä jälkeen se siirrettiin vuonna 2007 Kotkaan, johon Suomen merimuseo kokoelmineen muutti. Aluksen kannen, hyttien ja muiden tilojen kunnostamista jatketaan, jotta alus voidaan avata yleisölle Suomen merimuseon uuden toimitilan, Merikeskus Vellamon, museoaluslaiturissa. Kunnostusta rahoittaa Kaakkois-Suomen työvoima- ja elinkeinokeskus sekä Museovirasto / Suomen merimuseo.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Visa Auvinen: Leijonalippu merellä, luku Majakkalaivat, osio Majakkalaiva Kemi
  • Seppo Laurell: Aalloilla keinuvat majakat,Merenkulkuhallitus 1988; ISBN 951-49-0940-2 (nid.), luku Majakkalaiva Kemin tarina

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Seppo Laurell: Aalloilla keinuvat majakat,Merenkulkuhallitus 1988; ISBN 951-49-0940-2 (nid.)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]