Jugoslavian hajoamisen tausta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Jugoslavian hajoaminen ajoittui 1990-luvulle, jolloin alueen etninen epäyhtenäisyys, nouseva kansallismielisyys, talousvaikeudet ja kommunismin romahdus johtivat entisten osatasavaltojen välisiin sotiin.

1800-luvulla syntynyt illyrismi eli jugoslavismi oli pyrkinyt yhdistämään eteläslaavit yhdeksi valtioksi. Tämä onnistuikin maailmansotien välillä ja Titon Jugoslaviassa. Jugoslavia oli kuitenkin pitkälti serbien kontrolloima. Varsinkin maan armeija oli serbien hallussa. Illyrismin ja serbinationalismin rinnalle syntyi ja vahvistui muitakin nationalistisia suuntauksia, esimerkiksi kroaattinationalismia.

Titon kuoleman jälkeen kommunismin patoama perinteinen nationalistinen ajattelu ja uudet liberaalit virtaukset nousivat esiin. 1980-luvun talouskriisi kärjisti entisestään Jugoslavian muodostaneiden etnisten ryhmien itsekkyyttä ja näkemystä itsestään erillisinä kansoina. Serbia ei liberalisoitunut, vaan siellä nousi valtaan sosialismia ja nationalismia yhdistänyt populistipoliitikko Slobodan Milošević, joka alkoi ajaa jyrkän kansallismielistä serbikeskeistä politiikkaa. Miloševićin politiikan kärki kohdistui serbinationalistisen perinteiden mukaisesti erityisesti Kosovon albaaneihin. Samaan aikaan Slovenia ja Kroatia pyrkivät eroon Jugoslaviasta.

Slovenia ajautui lopulliseen välirikkoon Serbian kanssa kun sloveenit vastustivat serbien väkivaltaa Kosovon albaaneja kohtaan. Kroatiassa nousi valtaan vanhoillis-nationalistinen kenraali Franjo Tuđman. Näin Jugoslavia oli käytännössä hajonnut jo vuoden 1991 alussa.[1] Serbia halusi ulottaa serbivaltion Kroatian ja Bosnian serbialueilla ja ryhtyi aseistamaan sikäläisiä serbejä. Kuusi osatasavaltojen presidenttiä järjestelivät keväällä 1991 kokouksia koettaen ratkaista poliittisen umpisolmun, mutta serbien halu pitää kaikki serbit samassa valtiossa esti tämän.[2] Kun Slovenia ja Kroatia itsenäistyivät 25. kesäkuuta 1991, puhkesi Jugoslavian hajoamissota, joka kesti eri muodoissa vuoteen 1999 saakka.

Ennen Jugoslaviaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan alun Itä -ja Länsi-Rooman raja kulki myöhemmän Jugoslavian läpi, ja niin nykyiset läntiset katolilaiset ovat kroaatteja, itäiset ortodoksit serbejä.
Eteläslaavilaiset Kroatia ja Serbia olivat olemassa ainakin jo 950 eaa.
Bosnia oli vielä vuonna 1904 osa islamilaista osmaanien valtakuntaa.

1900-luvulla syntynyt Jugoslavia oli osa Balkanin niemimaata, joka oli historian kuluessa pohjoisten, eteläisten, itäisten ja läntisten kulttuurillisten vaikutteiden rajalla.[3] Kansoja vaelsi alueelle etelästä, idästä ja ehkä myös pohjoisesta. Eteläslaavit (jugoslaavit) saapuivat Balkanille keskiajan alun suurissa kansainvaelluksissa 600-luvulla.

Alueesta muodostui etnisesti hyvin kirjava. Jugoslavian alueella asuvat eteläslaavit olivat pirstoutuneet lukuisiin etnisiin ryhmiin eri uskontojen vaikutuspiireissä. Rinnakkain ja lomittain eli kieleltään, uskonnoltaan ja elämäntavoiltaan eroavia kansoja: serbit, kroaatit, bosniakit eli lähinnä Bosnian muslimit, sloveenit, makedonialaiset, albaanit Kosovossa, unkarilaiset Vojvodinassa ja montenegrolaiset. Väestön kirjavuus aiheutti jo yksin kieliongelmia.[4]

Jugoslaviaa halkoi vanha Itä- ja Länsi-Rooman raja, joka jakoi eteläslaavit ortodoksisiin serbeihin ja katolilaisiin kroaatteihin.[5] Katolilaiset frankit käännyttivät kroaatit kristinuskoon 800-luvulla ja ortodoksinen Bysantti serbit 900-luvulla.[4] Dalmatiassa oli rannikon vanhaa italialaisvaikutusta. Bosniassa, Makedoniassa ja Kosovossa oli eniten Osmaanien valtakunnan islamilaisia jäänteitä. Islamilainen osmaanien valtakunta laajeni jo vuonna 1463 nykyiseen Bosniaan[6] tuoden mukanaan islaminuskon, johon seuraavina vuosisatoina kääntyi monia slaaveja. Nykyinen Bosnian pohjoisraja syntyi. Tämä varhainen osmaanien valtakunnan raja "sotilasraja" oli suunnilleen sama kuin myöhemmän Jugoslavian aikana raja rikkaamman pohjoisen ja köyhemmän etelän välillä.[7]

Myös Keski-Euroopan vaikutus ulottui Kroatiaan ja Sloveniaan varhain. Slovenia joutui 1200-luvulla Habsburgien[4] valtaan ja Itävalta-Unkari puolestaan valtasi Kroatian 1526-1527. Krajinan serbiasutus syntyi, kun paikalle muutti serbejä osmaanien vallitsemalta alueelta etelästä jo 1500-luvun loppupuolella.[6] Osmanien valtakunta ja Itävalta-Unkari jakoivat entisen Jugoslavian aluetta pitkään niin, että Slovenia ja Kroatia kuuluivat Itävalta-Unkarille ja Bosniasta etelään olevat alueet osmaaneille. 1800-luvulla osmaanit vetäytyivät Balkanilla, ja muun muassa Serbia itsenäistyi.

Balkanin niemimaalla oli ollut historiallisesti vahva koston perinne, ja alueella käytiin useita sotia 1800-luvulta alkaen. Muita etnisiä ryhmiä kohdeltiin toistuvasti kaltoin ja joskus karkotettiin kokonaan. Esimerkiksi 1870-luvulla serbit ja albaanit karkottivat väkeä toistensa alueilta.

Erityisesti serbien keskuudessa eli ajatus suuresta, yhtenäisestä serbivaltiosta, ja kulttuurissa yhdistyivät usein kiihkonationalismi ja uskonto. Syntynyt aate korosti nimenomaan serbien yhtenäisyyttä. Merkittävin serbinationalisteja tukevista myyteistä oli "sankarillisesti hävitty" Kosovo Poljen taistelu, jossa serbien ruhtinas Lazar onnistui surmaamaan osmaanien sotajoukon johtajan vuonna 1389. Myytti loi ajatuksen muista alueen etnisistä ryhmistä, erityisesti muslimeista serbien vihollisina. Paikallisten nationalismien vastakohtana nousi kuitenkin 1800-luvun alkupuoliskolla jugoslavismi eli illyrismi, joka pyrki yhdistämään eteläslaavit yhdeksi valtioksi.

Maailmansodat ja Jugoslavian synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota alkoi bosnialaisen serbinationalistin ampumasta laukauksesta, joka tappoi Itävallan kruununprinssin Frans Ferdinandin 28. kesäkuuta 1914. Tämäkin toi esille serbien halun laajentaa alueitaan Bosnia-Hertsegovinassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen serbit, kroaatit ja sloveenit yhdistettiinkin yhdeksi valtioksi, Jugoslavian kuningaskunnaksi. Slovenia, Kroatia ja Bosnia-Hertsegovina olivat peräisin sodan hävinneestä Itävalta-Unkarista, Serbia ja Montenegro taas olivat itsenäistyneet osmaanien valtakunnasta vuosikymmeniä aiemmin. Käytännössä serbien näkökulmasta muut kansat oli nyt littetty Serbiaan.[5]

Syntynyt uusi kuningaskunta koostui kansoista, joilla oli hyvin erilaiset poliittis-historialliset taustat. Vuoden 1920 vaaleissa monet eniten ääniä saaneista puolueista olivat kansallisia[8] tai siten nationalistisesti värittyneitä. Serbien ja kroaattien yhteiselo ei ollut kivutonta,[9] ja myös makedonialaiset ja muslimit vastustivat jossain määrin Jugoslaviaa.[10] 1920-luvulla kroaattien Stjepan Radićin talonpoikaispuolueesta tuli yhtenäisen Jugoslavian päävastustaja.[11] Armeijassa oli serbienemmistö, ja se piti Kroatiaa ja Bosniaa maahan liitettyinä vihollisalueina.[9] Kroatian talonpojat kapinoivat 1920-luvun alkuvuosina mm. armeijan harjoittamaa vetojuhtien pakko-ottoa ja Radićin vankilatuomiota vastaan, tosin suhteellisen rauhanomaisesti.[12] Vain Vojvodina, Kroatia ja Slovenia maksoivat tuloveroa. Vojvodina ja Kroatia maksoivat maaveroa kaksi kertaa enemmän asukasta kohti kuin Serbia.[13] Tämä Serbian verosyrjintä koski myös sen rajojen ulkopuolella asuneita serbejä.[14] Samaan aikaan Jugoslavian kuningaskunta karkotti ja sorti myös Kosovon albaaneja.[15]

Kun serbien Radikaalin kansanpuolueen montenegrolainen kansanedustaja Puniša Račić ampui kolme kroaattipoliitikkoa parlamentissa vuonna 1928, kuningas julisti serbikeskeisen diktatuurin rauhoittaakseen maan. Kuolleiden joukossa oli myös korruptiosyytteiden takia murhattu Stjepan Radić.[12] Kroaattien äärioikeistolainen Ustaša haaveili Suur-Kroatiasta, johon kuuluisivat Kroatian lisäksi myös Bosnian kroaattialueet. Ustašan kanssa liittoutuneen makedonialaisen liikkeen jäsen surmasi kuninkaan vuonna 1934 ranskassa.[16] 30-luvun jälkipuoliskolla serbien ja kroaattien välinen kiistely jatkui, kun serbit pyrkivät ylivalta-asemaan ja laajentamaan Serbiaa muun muassa Vojvodinaan. Vuonna 1939 hieman ennen toista maailmansotaa serbit ja kroaatit kuitenkin sopivat kiistansa niin, että Kroatia ja siihen liittyvät muiden alueiden kroaattialueet saivat autonomian Jugoslaviassa.[17]

Toinen maailmansodan aikana Kroatiassa nousi valtaan kansallissosialistimielinen Ustaša-hallinnon, joka tappoi kymmeniä tuhansia serbejä ja mustalaisia Jasenovacin keskitysleirillä.[18][19][20][21] Serbien aseellinen sissiliike četnikit puolestaan pyrki kostamaan tappamalla kroaatteja,[22] ja toinen maailmansota synnytti kaunaa serbien ja kroaattien välille. Serbit kokivat kärsineensä toisessa maailmansodassa muita jugoslavian alueen kansoja enemmän.

Titon Jugoslavia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jugoslavian kansat elivät toistensa lomassa.

1940–1950-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan seurauksena Jugoslaviassa nousi valtaan Josip Broz Tito, jonka johtamat partisaanit olivat olleet monikansallinen ryhmittymä. Tito katkaisi välit Stalinin Neuvostoliittoon jo 1948. Samalla hän kiihdytti toisinajattelijoiden teloituksia, jotka rauhoittuivat vasta kun hänen valtansa oli lujittunut. Titon luoma liittovaltiorakenne syntyi siis väkivallan avulla.[23] Liittovaltiossa osavaltioiden rajat kulkivat osin historiallis-kulttuurillis-kansallisten rajojen mukaan, toisin kuin maailmansotien välisessä Jugoslaviassa. Tämä korosti etnisten ryhmien eroa toisistaan.[24]

Tito ei ollut kuitenkaan nationalisti tai jugoslavisti, vaan kommunisti ja internationalisti. Hän pysyi vallassa tasapainottelemalla taitavasti eri etnisten ryhmien välillä ja hallitsemalla itsevaltaisesti. Tito jakoi kroaateille turismituloja ja serbeille virkapaikkoja, ja käytti tilanteen mukaan vuoroin kovia ja pehmeitä otteita.[25]

Vaikka Jugoslavia säilyi osana sosialistisia maita, maa alkoi jo 1950-luvulla lähentyä länttä sekä poliittisesti että taloudellisesti. Titon johtama sosialistinen Jugoslavia pyrki tukahduttamaan etnisten ryhmien väliset ristiriidat vaikenemalla niistä[26] ja kukistamalla kansalliset liikkeet. Esimerkiksi puolueeton tutkimus toisen maailmansodan aikaisista etnisten ryhmien välisistä taisteluista oli kiellettyä.[27] Tito huomautti vuonna 1962 ettei ilmaisunvapautta saanut käyttää kansallis-sovinistiseen väittelyyn. Titon hallitseman Jugoslavian kaksi ensimmäistä vuosikymmentä olivatkin keskusjohtoisen kommunistisen Jugoslavian rakentamisen aikakausi. Serbit olivat käytännössä maan johdossa, sillä he hallitsivat sekä maan turvallisuuspoliisia että armeijaa. 1950-luvulla kansallisuuskysymys pysyikin piilossa.[28]

1960–1970-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jännite serbien ja kroaattien sekä sloveenien välillä alkoi näkyä Jugoslaviassa vuodesta 1967 alkaen. Vuonna 1966 salaisen poliisin ote Jugoslaviasta heikkeni kun sen kovaotteinen suurserbialaismielinen johtaja Alexander Rajkovic syrjäytettiin. Samalla maa alkoi siirtyä kohti osittaista markkinataloutta. Myös politiikkaan nousi liberaaleja virtauksia. Olojen osittainen vapautuminen vuosina 1967-1978 johti Kosovon autonomiaan ja kulminoitui vuosina 1970-1971 lakkojen ja levottomuuksien Kroatian kevääseen.

Kroatian kevät oli kieliriidasta alkanut kansallismielinen, serbivastainen ja liberaali liikehdintä kroaattien älymystöpiireissä, yliopistoissa, lehdistössä ja puoluejohdossa. Kroaatit halusivat oman kielen, suurempaa osaa vientituloistaan ja laajempaa autonomiaa tai jopa itsenäisyyden. Kaikkea nationalismia ja taustalla uhannutta Jugoslavian hajottamista vastustanut Tito kukisti Kroatian kevään muun muassa hajottamalla opiskelijalakot pidätyksin ja vankilatuomioin sekä erottamalla puolueaktiiveja. Osa nationalisteista pakeni ulkomaille. Titon puhdistukset ulottuivat koko Jugoslaviaan. Maasta paenneet ulkomailla asuneet äärinationalistiset kroaatit suunnittelivat Kroatian vapautumista ja ustaša-joukkojen käymää sissisotaa Jugoslaviassa. Ajatusta ei kuitenkaan kannatettu laajemmin kroaattien parissa.[29] Serbinationalistisen liikehdinnän keulakuva oli entinen partisaani Dobrica Ćosić, joka myöhemmin hyväksyi Miloševićin politiikan.

Jälkipyykkiä koetettiin pestä hajauttamalla osatasavalloille valtaa vuoden 1974 perustuslaissa, jossa muun muassa Kroatia sai lisää vientituloja ja autonomiaa, mutta sosialismissa palattiin vanhalle linjalle. Jugoslavian osatasavallat päättivät maan perustuslaista, mutta ulkopolitiikka, sosialismi ja puolustus kuuluivat liittovaltiolle.[30] Presidentin tilalle tuli 9-henkinen presidenttineuvosto, jolloin osatasavaltojen asema voimistui[31] ja osatasavallat lähestyivät itsenäisiä kansallisvaltioita. Toisaalta serbijohtoisen armeijan asema vahvistui.[32] Liittovaltion oli määrä valvoa talouspolitiikkaa, mutta se lähinnä tuki maataloutta ja vientiä[30] ja osatasavallat olivat melko itsenäisiä taloudessa.[31] Jugoslavia oli nyt hajautettu niin pitkälle, kuin keskusjohtoisen liittovaltion puitteissa oli mahdollista.

Taloudellinen eriarvoisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osatasavaltojen vauraus ja elinkeinorakenne olivat hyvin erilaisia. Tilanne synnytti taloudellisia kiistoja, jotka kulminoituivat nationalistisiksi.[7] Pohjimmiltaan kyse oli kuitenkin yhteenkuuluvuuden puutteesta.[31] Rikkaat osatasavallat Slovenia ja Kroatia näkivät köyhemmät osatasavallat talouden riippakivinä, koska joutuivat maksamaan osan tuotantonsa tuloista köyhille alueille. Köyhät etelän osatasavallat puolestaan näkivät rikkaan pohjoisen riistäneen niiltä teollisuuden ja elinkeinomahdollisuuksia. Toisaalta lähes kaikissa osatasavalloissa oli myös suuria alueellisia vaurauseroja. 1970-luvulla köyhän etelän ja rikkaan pohjoisen tuloerot venähtivät näkyviksi.[7] Niinpä 1970-luvulla eri kansat pyrkivät kasvavissa määrin ajamaan oman alueensa etuja.[33]

Varsinkin etelä ja vuoriseudut olivat Italian Mezzogiornon tavoin köyhää aluetta, jossa teollistuminen oli vähäistä ja maatalouden ja muiden perinteisten elinkeinojen merkitys suuri.[34] Osin länsimaistunut Slovenia, ja myös viljava Kroatia olivat vauraita alueita joissa teollistuminen oli hyvällä alulla. Serbian maaseutu oli köyhää, teollistunut Belgradin ympäristö ja Vojvodinan alue olivat vauraita. Bosnia ja Makedonia olivat Serbian tavoin köyhiä ja Kosovo oli Jugoslavian köyhin alue. 1970-luvun edetessä Kosovon ja Bosnian suhteellinen vauraus heikkeni, mutta Serbian hieman nousi. Vaurauserot näkyivät vuonna 1971 esimerkiksi lukutaidossa. Sloveniassa 98.8% asukkaista oli lukutaitoisia, mutta Kosovossa vain 31,5%.[7] Kehittyneiden alueiden yritysten ei yleensä kannattanut palkata itsehallintojärjestelmään pohjautuvassa sosialismissa halpaa työvoimaa köyhiltä alueilta, sillä köyhille alueille rakennettiin sosialismin mallin mukaisesti energia- ja raskasta teollisuutta.[31]

Myös Sloveniassa oli talouden tuottavuusongelmia ja työttömyyttä. Sloveeneja ja kroaatteja raivostutti, että he joutuivat "elättämään" serbejä: huomattava osa näiden osatasavaltojen kansantuotteesta meni takapajuisempien alueiden auttamiseen. Slovenian ja Kroatian asema köyhän etelän kustannusten maksajana lisäsi näiden maiden halua itsenäisempään asemaan Jugoslaviassa. Serbit taas vastustivat alussa Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä myös taloudellisista syistä. Vuoden 1974 perustuslaki hajautti Jugoslavian kommunistista puoluetta kansallisiin klikkeihin, joka lisäsi paikallisen puolue-eliitin valtaa.[35]

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinnon ja talouden kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titon kuolema jätti jälkeensä Jugoslavian, jossa oli hallinnollisia päällekkäisyyksiä, ristiriitoja ja talousongelmia.[36] Kansallisuuskysymys oli ollut painettuna taustalle koko Titon valtakauden ajan, mutta nyt kansojen välisen sisällissodan uhka kasvoi.[37] Serbeillä oli huomattava edustus väkivaltakoneistossa, sillä noin 70 % Jugoslavian armeijan upseereista oli serbejä.[38] Serbejä oli enemmistö myös liittohallituksen viroissa, sillä Jugoslavian pääkaupunki oli serbialainen Belgrad.[39] Armeijalla oli kiintiö alueiden liittoparlamentissa ja kommunistiliitossa varotoimena separatismia vastaan.[40]

Titon perintönä valtiosta puuttui luja keskusvalta. Vuoden 1974 uudistusten jälkeen liittohallituksella oli vain vähän vaikutusvaltaa talousasioissa.[40] Presidentin virka kiersi 1980-luvulla kahden vuoden välein Jugoslavian presidenttineuvostossa, eivätkä puoluejohtaja ja presidentti olleet enää sama henkilö.[33] Esimerkiksi liittohallituksella eli toimeenpanevalla neuvostolla ei ollut todellista valtaa.[36] Liittoparlamentissa oli yhtä paljon kaikkien tasavaltojen edustajia, ja monet päätöksistä edellyttivät kaikkien tasavaltojen yksimielisyyttä.[36]

Samaan aikaan maan taloudessa oli alkanut syvä alamäki[41], sillä länsimaat olivat lakkauttaneet luotonannon Jugoslavialle ja vaativat aiemmin myönnettyjen velkojen maksua. Vuonna 1982 puhuttiin jo avoimesti talouskriisistä.[24] Kansainvälisen valuuttarahaston laatima Jugoslavian talouden elvytysohjelma vaati talouden vapauttamista, joka kiihdytti tasavaltojen välistä kilpailua ja rikollisuutta, erityisesti mafian ja puolue-eliitin kytkeytymistä toisiinsa.[41] Talousongelmia ratkomaan asetettiin ylimmän johdon komiteoita toinen toisensa jälkeen, mutta mitään muutosta ei saatu aikaan.[24] Koska jo osin hajautunut liittovaltio ei kyennyt valvomaan maan taloutta, inflaatio paisui.[41] Osatasavaltojen kiistely supistuvista valtion rahoista lisäsi niiden välisiä riitoja.

Kosovon tilanteen kärjistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1981 maalis-huhtikuussa liikehdintä kärjistyi Kosovon mellakoiksi, joissa nuoret albaaniopiskelijat alkoivat kapinoida serbejä vastaan ja lopulta halusivat irrottaa Kosovon Serbiasta. Serbit kukistivat mellakat väkivaltaisesti poliisien ja panssarien voimalla.[42] Samaan aikaan albaaniprofessoreja ja -opiskelijoita erotettiin yliopistoista ja kouluista[43] ja Kosovon albaaneja tuomittiin vankeuteen joskus olemattomin perustein.[44]

Vuonna 1983 haudattiin viimeisinä vuosina julkisuudesta täysin eristäytynyt entinen salaisen poliisin päällikkö Alexander Ranković. Ranković oli sortanut Kosovon albaaneja. Samalla hän oli ajanut keskitettyä vanhakantaista kommunismia ja serbien etuja. Tito oli erottanut Rankovićin vuonna 1966, mutta jättänyt tämän rankaisematta. Rankovićin hautajaisiin tuli yllättäen kymmeniä tuhansia ihmisiä kroatialais-slovenialaista Titoa vastustamaan, vaikka Titoa ei mainittukaan suoraan nimeltä.[45]

Serbien muuttoliike pois Kosovosta oli jo pitkään huolettanut serbejä, joiden mielestä alue oli heidän omistamaansa pyhää maata.[46] Kiihkeimmät serbinationalistit olivat jo pitkään vaatineet albaanien karkottamista alueelta.[47] Vuonna 1985 Serbian kansallismieliset vaativat Jugoslavian tiivimpää yhdistämistä, talouden ja kulttuurin yhdenmukaistamista tiukemman keskusvallan ja vuoden 1974 aiempaa vapaamman perustuslain muuttamista, luultavasti vastineena Kosovon mellakoihin.[48] Vuonna 1986 Belgradin tiedeakatemiassa julkaistiin muistio, joka pohjautui ortodoksikirkon ja tiedeakatemian sisällä vallinneeseen perinteiseen kiihkeään serbien kansallismielisyyteen. Muistiossa varoitettiin Jugoslavian talous- ja kansallisuuskriisistä, uhkaavasta maan hajoamisesta ja varsinkin serbien ahdingosta Jugoslaviassa. Tämän vuoksi oli luotava yhtenäinen serbivaltio sen sijaan, että serbit asuivat hajallaan monissa Jugoslavian osatasavalloissa. Muistiossa väitettiin taloudellisesti kehittyneempien Slovenian ja Kroatian syrjivän serbejä erityisesti taloudellisesti.[49] Erityisesti muistion laatijoita näytti huolettavan väitetty Kosovossa tapahtuva serbien kansanmurha,[50] pahin Serbialle koitunut rauhanajan tappio.[51] Serbian kansalla ei ollut muistion mukaan omaa valtiota. Monet Jugoslavian poliitikot tuomitsivat muistion nationalismina.[52]

Kiristyneen nationalistisen ilmapiirin seurauksena vuonna 1986 albaaneja kiellettiin muuttamasta etnisesti yhtenäisiin serbikyliin. Jo aiemmin serbejä ja montanegrolaisia oli jo kielletty myymästä maitaan albaaneille.[43] Samana vuonna Kosovoon ryhdyttiin rakentamaan "etnisesti puhtaita" tehtaita.[53]

Milošević pyrkii serbien aseman vahvistamiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1986 Serbian kommunistipuolueen johtajaksi nousi pankinjohtajana ja Belgradin puoluejohtajana toiminut ortodoksipapin poika Slobodan Milošević. Miloševićin tukena oli vaimo Mirjana, jonka sanotaan usein vaikuttaneen "Slobo" Miloševićin ajatuksiin. Milošević alkoi ajaa kiihkokansallismielistä linjaa kommunistipuolueen sisällä. Hän käytti Titon kommunismille tyypillisiä pakkokeinoja esimerkiksi hyödyntämällä armeijaa. Miloševićille äärinationalismi lienee kuitenkin ollut pelkkä vallankäytön väline tai poliittinen pelikortti, ei päämäärä sinänsä. Esimerkki äärinationalismista oli samaan aikaan avoimen sotaisesti Suur-Serbiaa ajanut četnikki Vojislav Šešelj.[54]

Milošević nähtiin jopa uutena Titona, joka olisi saattanut kyetä pitämään Jugoslavian koossa. Hän ei pyrkinyt alussa suur-serbivaltioon, vaan lähinnä halusi serbeille määräävän aseman Jugoslaviassa.[55] Milošević kukisti liberaalit ja Kosovo-kysymyksen maltillisen käsittelyn tukijat syys-lokakuussa 1987.[56] Miloševićin konservatiivinen autoritaarinen serbikeskeinen politiikka uhkasi hajottaa Jugoslaviaa, sillä kroaatit ja sloveenit pelkäsivät serbien ylivaltaa.[57] Serbian televisiossa alkoi vuosina 1987-1988 näkyä Suur-Serbian karttoja ja puheita valmistautumista historiallisiin aikoihin.[58] Jugoslavian muut etniset ryhmät reagoivat serbien ylivaltapyrkimyksiin vaatimalla laajempia itsemääräämisoikeuksia.

Milošević alkoi puhdistaa albaanien puoluejohtoa jo syksyllä 1987.[59] Kesällä ja syksyllä 1988 Serbiassa ja Kosovossa järjestettiin yhtenäistä Jugoslaviaa vaativia joukkokokouksia (mitinsi), joissa kannettiin Titon kuvia. Mielenosoituksissa haluttiin myös oikeutta Kosovon serbeille ja montenegrolaisille, "joita albanialainen aggressio karkottaa kodeistaan". Jotkut sloganeista vaativat aseita ja albaanien tappamista. Vaikka mielenilmauksilla oli aitoakin kansan tukea, ne olivat pääosin Miloševićin propagandakoneiston järjestämiä. Milošević kuvattiin näissä kokouksissa Serbian pelastajana, joka asui tavallisessa kerrostaloasunnossa eikä kansan maksamassa loistohuvilassa kuten muut poliitikot. Oli ryhdytty rakentamaan Milošević-kulttia.[60]

Miloševićin järjesti "titolaisten", yleisjugoslaavien ja muiden vastustajiensa erottamiset Serbian kommunistisesta puolueesta ja otti haltuunsa Belgradin TV:n ja Politika-lehden.[61] Kommunistit sallivat muut puolueet vuonna 1988.[62] Miloševićin väkijoukot kaatoivat Vojvodinan hallinnon lokakuussa 1988 ja näin alue siirtyi Serbian määräysvaltaan. Tämän jälkeen Milošević nosti Vojvodinassa valtaan Serbiasta tulleita serbejä. Samaan aikaan Montenegron hallitus vaihtui hieman samalla tavoin, ja tammikuussa 1989 tapahtuneiden toisten mielenosoitusten jälkeen valtaan noussut Momir Bulatović noudatti Miloševićin linjaa.[63]

Milošević kukisti Kosovon albaanienemmistöisen kommunistipuolueen 1989 ja nosti Kosovon johtoon oman kantansa kovaotteisen tukijan Rrahman Morinan, miokä johti lakkoihin.[59] Serbit kumosivat Kosovon itsehallinnon 28. maaliskuuta 1989. Nyt alkoivat väkivaltaiset yhteenotot, joissa kuoli ihmisiä. Milošević vastasi levottomuuksiin lähettämällä alueelle sotilaita ja poliiseja. Albaaneihin kohdistui nyt pidätysaalto, öinen ulkonaliikkumiskielto ja nopeasti tehtyjä vangitsemisia.[64] Albaaneihin kohdistui poliisiväkivaltaa, jota varsinkin Slovenia vastusti, mutta myös Kroatia alkoi vetää poliisejaan pois Kosovosta. Tämä kiihdytti varsinkin Slovenian halua erota Jugoslaviasta.[65]

Maaliskuussa 1989 Jugoslavian pääministeriksi nousi kroaatti ja jugoslavisti Ante Marković, joka yritti länsimaiden ja IMF:n tuella korjata talouden ongelmia, mutta ei puuttunut Jugoslavian kansojen väliseen riitelyyn. Talous olikin luhistumassa, sillä tammikuussa 1989 inflaatio oli 290%.[66] Marković pyrki luomaan markkinatalouden ja vapautti tuonnin, mikä elvyttikin tilannetta.[67] Milošević piti Kosovo Poljessa 28. kesäkuuta 1989 kuuluisan 600 vuoden takaisen taistelun muistopuheensa,[68][64] jossa hän puolusti Kosovon serbejä ja sanoi taistelujen olevat edessä. Ehkä hän ei tarkoittanut aseellisia taisteluja, mutta niitäkään ei voitu sulkea pois.[64] Sloveniaan syntyi voimakas itsenäisyysliike vuosina 1987-1988, mikä ajoi osatasavallan vuonna 1989 Serbian määräämään taloussaartoon.[69]

Kommunismin mureneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunismi mureni Itä-Euroopan pienissä maissa vuoden 1989 lopussa.[70] Tilanne vauhditti myös Jugoslavian muutoksia, ja Baltian maiden itsenäistyminen oli esikuva Jugoslavian osatasavalloille. Joulukuussa 1989 Miloševićin ohjaamat serbialaiset mielenosoittajat yrittivät turhaan päästä Sloveniaan, mutta Slovenian poliisi esti heidän yrityksensä. Välikohtauksen seurauksena Serbian sosialistinen allianssi asetti Slovenian taloussaartoon,[71] joka oli osaksi alkanut jo aiemmin samana vuonna sloveenien tuettua Kosovon albaaneja. Joulukuussa 1989 inflaatio kehittyi hyperinflaatioksi, 2 555 prosenttiin vuositasolla. Marković vastasi sitomalla Jugoslavian dinaarin Saksan markkaan, nostamalla dinaarin vahvaksi valuutaksi revalvaatiolla ja tekemällä runsaasti muutoksia Jugoslavian talouteen. Vuoden 1990 maaliskuussa suurin osa Jugoslavian vaikeuksissa olevista yrityksistä oli Serbiassa.[72]

Vuonna 1990 pidettiin Jugoslavian osatasavalloissa ensimmäiset vapaat vaalit. Valtaan nousi nationalistisia poliitikkoja, esimerkiksi Kroatian presidentti Franjo Tuđman, jonka voitto ratkesi pienellä marginaalilla. Jugoslavian kansat alkoivat syytellä toisiaan tiedotusvälineissä. Milošević yritti pitää Jugoslavian yhtenäisenä poliittisesti taktikoimalla, mutta epäonnistui. Lopulta Milošević halusi tukijoineen toteuttaa väkivalloin vanhan ajatuksen Suur-Serbiasta tai serbivetoisesta tynkä-Jugoslaviasta, jos Jugoslavia hajoaisi.[73][74]

15. toukokuuta 1990 alkaen Jugoslavian presidenttineuvoston johtajana oli seuraavan vuoden ajan Serbian Borislav Jovic,[75] ja serbialla oli Miloševićin tekemien kaappausten ansiosta presidenttineuvostossa neljä ääntä.[76] Vuonna 1990 pidettiin kaikissa osatasavalloissa vapaat vaalit, jotka nostivat Kroatiassa esille kroaattinationalistisen HDZ:n ja Bosniassa muslimien asioita ajaneen SDA-puolueen.[77] HDZ:n suosio johtui kansalaisten halusta erota Jugoslaviasta ja toisaalta myös vastustaa Miloševićin linjaa. Serbit olivat aloittaneet Bosnian ja Kroatian serbien aseistamisen niin sanotun RAM-ohjelman puitteissa.[78] Serbian parlamentti vei 5. heinäkuuta 1990 Kosovon hallinnolta muodollisenkin vallan pois,[79] ja samoihin aikoihin albaanit julistivat varjohallinnossaan" Kosovon tasavallaksi, joka äänesti itsenäistymisen puolesta jo syksyllä 1991.[79] Heinäkuussa 1990 Serbian kommunistipuolue yhdistyi rinnakkaisjärjestöönsä Serbian sosialistiseen allianssiin, jolloin syntyi olennaiset järjestörakenteet kattava suurpuolue.[80]

Maan hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakimuutokset ja ensimmäiset askeleet kohti väkivaltaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1990 Kroatian serbit kapinoivat Kroatian hallintoa vastaan, koska se halusi irrottaa Kroatian Jugoslaviasta. Syyskuussa 1990 Serbian uusi perustuslaki oli ensimmäinen Jugoslaviassa annettu laki, joka oli ristiriidassa Jugoslavian perustuslain kanssa. Laki liitti Jugoslavian liittovaltion autonomiset alueet Kosovon ja Vojvodinan osaksi Serbiaa. Uuden lain mukaan Serbialla saattoi olla myös oma armeija. Liittoarmeija oli kuitenkin käytännössä tukenut Serbiaa jo aiemmin. Serbian uuden perustuslain merkitys oli ollut käytännössä pitkään vähäinen. Myös Kroatia ja Slovenia olivat jo säätäneet omia lakejaan, jotka kumosivat liittovaltion lait.[81]

Syksyllä 1990 erimielisyydet kiihtyivät väkivallaksi, kun Kroatian serbikapinalliset ryhtyivät hyökkäilemään kroaattipoliisien kimppuun. Marraskuussa 1990 Serbia oli myös käytännössä avoimessa kauppasodassaselvennä Slovenian ja Kroatian kanssa.[82]

Serbipropagandan kiihtyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Milošević oli käytännössä hallinnut jo vuodesta 1987 saakka Politika- ja Politika Ekspres-sanomalehtiä, aikakauslehti NINiä ja Belgradin televisiota.[83] Hän oli asteittain pyrkinyt kaappaamaan hallintaansa Serbian mediakenttää myös laajemmin.[84] Serbian viralliset tiedonannot sisälsivät totuuden lisäksi puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Serbien tekemiä rikollisia tekoja pyrittiin peittelemään. Propaganda leimasi ensin serbikansan vihollisiksi Titon, sitten albaanit ja myöhemmin sloveenit, kroaatit ja Bosnian muslimit. Serbipropagandan mukaan ulkovallat juonittelivat Serbiaa vastaan tuhotakseen Jugoslavian. Propagandassa väitettiin esimerkiksi Titon siirtäneen alkukesästä 1989 Serbian teollisuutta muihin osatasavaltoihin Neuvostoliiton hyökkäyksen uhan varjolla. Titon väitettiin myös vallassa pysyäkseen uhanneen räjäyttää Tonavan Rautaportin kalliot hukuttaaksen Vojvodinan ja Serbian alavat alueet[85] pysäyttääkseen Neuvostoliiton hyökkäyksen.[86] Propaganda toimi, sillä Tito oli kroaatti.[87]

Kun HDZ nousi valtaan Kroatiassa, Serbian media sai kimmoketta siitä, että HDZ ei selvästi tehnyt pesäeroa toisen maailmansodan aikaiseen Ustašaan. Kun serbikapina alkoi syksyllä 1990 Kroatiassa, Serbia leimasi Kroatian valtaannousseen Tuđmanin hallituksen fasistiseksi ustaša-hallinnoksi[87] ja Belgradin televisio palautteli kansan mieleen toisen maailmansodan aikaisia Ustašan raakuuksia nostattaakseen serbien keskuudessa kostomielialaa kroaatteja vastaan. Kroatian hallituksen väitettiin valmistelevan syksyllä 1991 serbien kansanmurhaa ja Bosnian valtausta. Mediassa näytettiin vanhoja Suur-Serbia-suunnitelmien karttoja.[88] Syksyllä 1990 Jugoslavian liittohallitus yritti pystyttää oman Yutel-TV-aseman Belgradiin, mutta Serbian poliisi esti suunnitelman.[89]

Talouden ongelmat sekä kroaattien ja serbien välisen konfliktin syveneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1990 Jugoslavian talous oli jälleen romahduksen partaalla. Markovićin talousohjelma ei ollut kyennyt uudistamaan talouden perusongelmia ja vahvan dinaarin vuoksi vienti kääntyi tappioksi. Inflaatio kiihtyi jälleen.[90] Liittohallitus oli käytännössä menettänyt valtansa eivätkä osatasavallat hyväksyneet liittohallituksen vuoden 1990 lopulla esittämää budjettia ja taloussuunnitelmia.[83]

Tammikuussa 1991 Belgradin TV julkisti salaa kuvatun videon, jossa Kroatian puolustusministeri Martin Špegelj ja sisäministeri Josef Boljkovac suunnittelivat hyökkäyksiä liittoarmeijan upseerien omaisia vastaan. Videolla Kroatia valmisteli sotaa ja aseisti HDZ:n puoluearmeijaa. Paljastuksen seurauksena armeija etsintäkuulutti Špeleljin, jonka oli pakko piiloutua. Kroatia olikin ostanut Unkarista rynnäkkökiväärejä samalla kun jotkut HDZ:n puolueaktiiveista myivät yksityisesti ulkomailta maahantuomiaan aseita.[91]

Vuoden 1991 alussa Kroatian serbialueilla sattui kroaattipoliisin ja serbisissien välillä aseellisia välikohtauksia, joista toukokuun alussa sattunut Borovo Selon välikohtaus oli vakavin. Jugoslavian kansanarmeija esiintyi näissä välikohtauksissa puolueettomana erotuomarina, vaikka tukikin peitetysti serbejä.[92] Samalla serbisissien iskut jatkuivat: pommiattentaattien seurauksena heitä ryhdyttiin nimittämään terroristeiksi. Kroaatteja sekä ajettiin että he alkoivat itse siirtyä pois serbialueilta.

Liittohallituksen sovitteluyritykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1991 Jugoslavian eri osatasavaltojen presidentit yrittivät useaan otteeseen löytää kokouksissaan sopua syvenevään kriisiin. Kroatia ajoi lähinnä valtioliittomuotoista Jugoslaviaa tai täydellinen itsenäisyys, Serbia puolestaan halusi säilyttää kaikki serbit samassa liittovaltiossa.[2] 12. maaliskuuta 1991 serbien kenraali, Jugoslavian puolustusministeri Veljko Kadijević sanoi koolle kutsutussa Jugoslavian osatasavaltojen presidenttineuvoston kokouksessa maan olevan käytännössä sisällissodassa. Armeija toimisi tarvittaessa vaikka ilman siviilihallinnon antamia poikkeusvaltuuksia.[93] Miloševićin ja hänen tukijoidensa vaalivoittoja juhlinut Kadijević — kuten myös Blagoje Adžić — vastustivat Jugoslavian hajoamista ja kommunismin murtumista. Hänen mukaansa liittoarmeija riisuisi kansalliset armeijamuodostelmat aseista. Kadijevićille tärkeintä oli Jugoslavian yhtenäisyys. Yhtenäisyyden takaisi sosialismi. Kadijević ja Adžić tukivat mm. Mirjana Markovićin tuella perustettua "Kommunistien liitto – liike Jugoslavian puolesta" -puoluetta. Liikkeessä oli mukana entisiä Jugoslavian kommunistiliitto SKJ:n poliitikkoja ja armeijasta eronneita upseereita.[94]

Tammikuussa 1991 oli ilmestynyt julkisuuteen liikkeen armeijan kasarmeissa kiertänyt kirje armeijan tulevasta tehtävästä, ajankohtaisesta maailmantilanteesta ja Jugoslavian tilanteesta. Kirjeen mukaan Jugoslavian viholliset pyrkivät tuhoamaan sosialismin ja Jugoslavia-aatteen. Kirja ennusti liittoarmeijan olevan Jugoslavian johdossa puolen vuoden kuluttua. Kun liike maaliskuussa 1991 pyrki kokoamaan kansaa Belgradissa tukijoita ilmestyi kuitenkin vähän. Jugoslaviaa hajottavilla kansallisilla voimilla oli yliote.[1][94]

Maaliskuussa kuussa Serbia ilmoittikin, ettei se enää noudata Jugoslavian presidenttineuvoston määräyksiä. Maaliskuun 12. päivän presidenttien kokous ei kuitenkaan julistanut maata poikkeustilaan. Poikkeustila olisi mahdollistanut Kroatian ja Slovenian laillisen itsenäistymisen. Keväällä 1991 serbikapina laajeni. Serbian mielestä Kroatian 20 000 miehen vahvuiset erikoispoliisit olivat laittomia. Erikoispoliisit oli aseistettu lähinnä kevyin asein, automaattiasein ja käsikranaatein. Maa oli perustuslaillisessa kriisissä, kun Serbia itse tuki ja aseisti Kroatian serbipoliisia.[91]

15. toukokuuta Serbia esti kroaatti Stepjan Mesićin valinnan presidenttineuvoston puheenjohtajaksi.[91] Kun Jugoslavian presidentit kokoontuivat Sarajevossa viimeisen kerran, laadittu ehdotus ei ratkaissut Serbian ja Kroatian rajakiistaa, vaikka Euroopan yhteisö suhtautui ehdostukseen supeasti.[2] Euroopan yhteisö oli vastustanut johdonmukaisesti Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä.[1]

Kroatia ja Slovenia itsenäistyvät ja sota syttyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatia perusti oman puolustusjoukkonsa kansalliskaartin, vahvisti poliisia ja hankki aseita. Belgradissa oli maaliskuussa 1991suuria sananvapautta kannattavia mielenosoituksia,[95] jotka Milošević kukisti armeijan avulla.[96] Maaliskuussa 1991 Krajinan serbikapinalliset valtasivat Pakracin poliisiaseman ja hallintorakennuksen. Kroatian erikoispoliisi valtasi kaupungin takaisin, vaikka liittoarmeija tulikin muka "erotuomariksi" serbejä auttamaan. Jugoslavian liittoarmeijan kenraali Veljko Kadijević pyysi Pakracin välikohtauksen takia lupaa julistaa maa poikkeustilaan. Milosevic kuitenkin torjui pyynnön. Milosevic halusi hajottaa Jugoslavian liittoarmeijan, jonka tilalle tulisi Serbian armeija.

15. maaliskuuta Kroatian serbialue Krajina ilmoitti julistautuvansa itsenäiseksi. Jugoslavian osatasavaltojen johtajat tapasivat maaliskuun lopussa Karađorđevossa. Maaliskuun lopussa kroaatit valtasivat serbien asemat Plitvicen järvialueella, mutta "puolueeton" liittoarmeija palautti paikan pian serbeille. Välikohtauksessa kuoli yksi kroaattipoliisi. Krajina julistautui lopulta itsenäiseksi 1. huhtikuuta. Serbisissit miehittivät huhtikuussa itä-Slavonian kroaattikyliä pyrkien liittämään ne Krajinan alueeseen.

Kroatia päätti 12. huhtikuuta perustaa oman armeijan. Vappuna 1990 serbisissit vangitsivat kaksi kroaattisotilasta serbienemmistöisessä Borovo Selon kylässä. Kun kroaattipoliisit tulivat 2. toukokuuta vapauttamaan sotilaita, he joutuivat väijytykseen. 12 kroaattipoliisia, kolme serbisiviilejä ja yksi sivullinen saivat surmansa, ja serbikapinalliset silpoivat kuolleita kroaattipoliiseja. Dalmatiassa kroaattiväkijoukko hyökkäsi serbien liikehuoneistoihin ja tuhosi serbien ajoneuvoja. 6. toukokuuta kroaatit protestoivat Splitissä liittoarmeijaa vastaan, koska tämä oli saartanut huhtikuussa Kijevon kroaattikylän.

Kroatia ja Slovenia ilmoittivat toukokuussa 1991 itsenäistyvänsä Jugoslaviasta. Saman kuun puolivälin jälkeen Kroatian kansalliskaartin ensimmäiset neljä prikaatia aloittivat toimintansa. Kroatian kansanäänestyksessä useimmat tukivat maan itsenäistymistä. Krajinan kansanäänestyksessä yli 99% serbeistä tuki alueen itsenäistymistä. Kroatian kansalliskaarti esiintyi paraatissa ensi kertaa toukokuun lopussa 1991. Euroopan yhteisö suhtautui kielteisesti Kroatian ja Slovenian itsenäistymiseen. Se neuvotteli tulitauon Jugoslaviaan, ja Kroatian ja Slovenian piti lykätä itsenäistymistä kolme kuukautta. Ulkovallat uhkasivat itsenäistyviä osatasavaltoja länsiluottojen jäädytyksellä.

Kroatia jatkoi kuitenkin armeijansa vahvistamista kesäkuussa lisäämällä siihen uusia joukko-osastoja. 21. kesäkuuta Belgradissa vieraillut Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker sanoi kannattavansa Jugoslavian liittovaltion pysymistä koossa. 25. kesäkuuta Jugoslavian pääministeri Ante Marković varoitti Kroatiaa eroamasta Jugoslaviasta, ettei sota syttyisi.

Slovenia ja Kroatia itsenäistyivät 25. kesäkuuta 1991. Slovenian ja Kroatian sodat syttyivät. Jugoslavian liittopresidentti Stipe Mesić yritti vielä 27. kesäkuuta turhaan saada kohti Sloveniaa matkalla olleita panssareita palaamaan kasarmille.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Valta Raija & Erkki Karjalainen: Titon perintö ja perilliset. Tammi Helsinki 1980 951-30-5116-1 (sid.), ISBN 978-951-30-5116-7.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka Visuri: Kosovon sota. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-801-X.
  • Terttu Lensu, Marijan hiljainen sota, WSOY 2000, WS Bookwell Oy Juva 2000, ISBN 951-0-24361-2
  • Marita Vihervuori: Tervetuloa helvettiin: välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta, Otava 1999, ISBN 951-116-390-6
  • Roy Gutman: Kansanmurhan todistaja - raportti etnisistä puhdistuksista Bosniassa, Like 1993, ISBN 951-578-160-4
  • Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992, ISBN 9513709566
  • Mary Kaldor, Uudet ja vanhat sodat, suom.Riikka Taipale, Kustannus Oy Taifuuni 2001, ISBN 951-881-078-7
  • Diana Johnstone: Nato ja Jugoslavia – narrien ristiretki, Like 2007 ISBN 978-952-0100216
  • Balkan kolkuttaa Euroopan omaatuntoa, Erkki Karjalainen ja Raija Virta, Opinion Jyväskylä Helsinki 2000, ISBN 951-20-5684-4
  • Balkanilla palaa! - elämää kriisin keskellä, Matti Korpiaho (toim.), Perussanoma Oy 1993, ISBN 951-888-182-2
  • Balkan 2000 - näkökulmia ja taustoja Kaakkois-Euroopan nykytilanteelle, Vesa saarikoski (toim.), Turun Yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 17, Turun yliopisto, Turku 1999, ISSN 1238-9420, ISBN 951-29-1414-X
  • Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla, Slavenka Draculic, Like 2005, ISBN 952-471-612-7
  • Suomalaisten kovat paikat - Länsi-Balkan 1992-2008, Nina Suomalainen ja Jyrki Karvinen (toim.), Huutomerkki numero 408, Tammi 2008, ISBN 978-951-31-4395-4
  • Slovenian historia, Janko Prunk, Kirja-Aurora 2004 ISBN 951-29-2678-4
  • Itä-Eurooppa matkalla länteen - itäisen Keski-Euroopan, Baltian ja Balkanin historiaa ja politiikkaa, Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.), Gaudeamus 2011 ISBN 978-952-495-214-9

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Lautela 1992, s. 90.
  2. a b c Lautela 1992, s. 91.
  3. OE 3, s 2412
  4. a b c Lautela 1992, s. 207.
  5. a b Lautela 1992, s. 199.
  6. a b Lautela 1992, s. 208.
  7. a b c d Lautela 1992, s. 171.
  8. Lautela 1992, s. 148, 149.
  9. a b Lautela 1992, s. 148.
  10. Lautela 1992, s. 148, 149.
  11. Lautela 1992, s. 149.
  12. a b Lautela 1992, s. 150.
  13. Lautela 1992, s. 150-151.
  14. Lautela 1992, s. 151.
  15. Lautela 1992, s. 204.
  16. Lautela 1992, s. 152.
  17. Lautela 1992, s. 153.
  18. Basic 1993, s 109.
  19. Jasenovac. Jewish Virtual Library.
  20. Jasenovac. U. S. Holocaust Memorial.
  21. GENOCIDE OF THE SERBS BY THE USTASE
  22. Gutman 1993, s 23.
  23. Lautela 1992, s. 16.
  24. a b c Lautela 1992, s. 18.
  25. Lautela 1992, s. 17.
  26. Jugoslavian hajoaminen teki Balkanista nationalistisen palapelin Yle Elävä arkisto.
  27. Gutman 1993, s 22.
  28. Lautela 1992, s 167.
  29. Time magazine Monday, Jun. 05, 1972 YUGOSLAVIA: Conspiratorial Croats.
  30. a b Lautela 1992, s. 19.
  31. a b c d Lautela 1992, s. 172.
  32. Lautela 1992, s. 173-174.
  33. a b Lautela 1992, s. 20.
  34. Otavan suuri ensyklopedia 3.osa, OE 3, Päätoim. Matti Nurminen, Otava 1977, ISBN 951-1-04350-1, s 2420.
  35. Kaldor 2001, s 54
  36. a b c Lautela 1992, s. 21.
  37. Lautela 1992, s. 8.
  38. Lautela 1992, s. 173, 174.
  39. Lautela 1992, s. 173.
  40. a b Lautela 1992, s. 174.
  41. a b c Kaldor 2001, s 55
  42. Lautela 1992, s. 22, 23, 24.
  43. a b Lautela 1992, s. 39.
  44. Lautela 1992, s. 37.
  45. Lautela 1992, s. 168.
  46. Lautela 1992, s. 25, s 37.
  47. Lautela 1992, s. 46.
  48. Prunj 2004, s 186.
  49. Lautela 1992, s. 29.
  50. Lautela 1992, s. 27.
  51. Lautela 1992, s. 28.
  52. Lautela 1992, s. 26.
  53. Lautela 1992, s. 40.
  54. Lautela 1992, s. 65.
  55. Rutanen 2002, s. 32.
  56. Lautela 1992, s. 32, 41.
  57. Rutanen 2002, s. 49.
  58. Lautela 1992, s. 10.
  59. a b Lautela 1992, s. 42.
  60. Lautela 1992, s. 34.
  61. Lautela 1992, s. 33.
  62. Rutanen 2002, s 38
  63. Lautela 1992, s. 35.
  64. a b c Lautela 1992, s. 43.
  65. Lautela 1992, s. 44.
  66. Lautela 1992, s. 74.
  67. Lautela 1992, s. 75.
  68. Rutanen 2002, s. 29.
  69. Prunj 2004. s. 191.
  70. Rutanen 2002, s. 37.
  71. Lautela 1992, s. 76.
  72. Lautela 1992, s. 77.
  73. Rutanen 2002, s. 48.
  74. Jugoslavian ensimmäisistä hajoamissodista Kosovon kriisiin
  75. Lautela 1992, s. 64.
  76. Lautela 1992, s. 63.
  77. Rutanen 2002, s. 38, 39.
  78. Kaldor 2001, s. 57, alkup. Miloš Vasić teoksessa Dyker ja Vevoda, Yugoslavia and after.
  79. a b Lautela 1992, s. 45.
  80. Lautela 1992, s. 64.
  81. Lautela 1992, s. 67.
  82. Lautela 1992, s. 68.
  83. a b Lautela 1992, s. 79.
  84. Lautela 1992, s. 79, 80.
  85. Lautela 1992, s 80
  86. Lautela 1992, s. 80, 81.
  87. a b Lautela 1992, s. 81.
  88. Lautela 1992, s. 82.
  89. Lautela 1992, s. 83.
  90. Lautela 1992, s. 78.
  91. a b c Lautela 1992, s. 92.
  92. Lautela 1992, s. 93.
  93. Rutanen 2002, s. 42
  94. a b Lautela 1992, s. 89.
  95. Rutanen 2002, s. 43
  96. Rutanen 2002, s. 16