Isoviha (elokuva)
| Isoviha | |
|---|---|
 |
|
| Ohjaaja | Kalle Kaarna |
| Käsikirjoittaja | Jyrki Mikkonen |
| Perustuu |
Jyrki Mikkosen romaaniin Vaeltavan sinitakin tarina Jyväskylä: Gummerus, 1933. |
| Tuottaja | Kurt Jäger |
| Säveltäjä | Tapio Ilomäki |
| Kuvaaja | Konstantin Märska |
| Leikkaaja | Kalle Kaarna |
| Lavastaja | Viljo Someroja |
| Pääosat | |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Jäger-Filmi |
| Ensi-ilta | 14. joulukuuta 1939 |
| Kesto | 91 min |
| Alkuperäiskieli | suomi |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Isoviha (ruots. Stora ofreden) on Kalle Kaarnan ohjaama suomalainen historiallinen draamaelokuva vuodelta 1939. Se perustuu Jyrki Mikkosen isonvihan (1700–1721) aikaan sijoittuvaan nuortenromaaniin Vaeltavan sinitakin tarina. Isoviha on avoimen isänmaallinen ja venäläisvastainen, minkä takia se kiellettiin Suomessa ennen talvisotaa ja toistamiseen välirauhan aikana. Isoviha oli Kalle Kaarnan viimeinen ohjaustyö[1].
Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kurmitsan savolaiskylässä eletään vuotta 1700. Kirkkoherra Petrelius ilmoittaa kuningas Kaarle XII:n tarvitsevan sotaväkeä Vironmaalle ”moskoviitteja” vastaan. Kirkkoherran tytär Karoliina ja Paavo Paavalinpoika ovat rakastuneita, mutta kirkkoherra torjuu Paavon kosinnan vedoten siihen, että tämä on kotitalonsa nuorempi poika eikä voi tarjota tyydyttävää elämää Karoliinalle. Kirkkoherra aikoo lähettää tyttärensä sukulaisten luo Turkuun. Näyttääkseen pystyvänsä johonkin Paavo pestautuu kuninkaan joukkoihin, ja nuoret jättävät hellät hyvästit.
Syksyllä 1700 käydään voittoisa Narvan taistelu, sen sijaan Paavo haavoittuu Pultavan taistelussa 1709 kuninkaan armeijan kärsiessä tappion. Hajotettujen joukkojen rippeet palaavat Suomeen, mutta Paavo ei ole heidän mukanaan. Kalmukki-Kalle kuitenkin tuo terveiset Paavolta Karoliinalle. Kirkkoherra julistaa saarnastuolistaan Paavon kuolleeksi, mutta Karoliina uskoo tämän olevan yhä elossa.
Talvella pidetään kinkerit, joissa Karoliina opettaa lapsia lukemaan. Kalmukki-Kalle vakuuttaa yhä Paavon elävän. Kesken tilaisuuden saapuu viesti, että kasakat ovat vyöryneet rajan yli tappaen ja hävittäen. Armeija perääntyy ylivoiman edessä ja kuningas näyttää hylänneen maansa. Kurmitsan kylä alkaa varautua pahimpaan.
Kesän 1713 tullen kasakat lähestyvät Kurmitsan kirkonkylää. Metsässä kulkeva Karoliina kiinnittää kasakkapäällikkö Voronoffin huomion: mies ahdistelee häntä ensin, mutta pyytää anteeksi ymmärrettyään Karoliinan ”säätyläisneidoksi”. Karoliina sieppaa Voronoffin pistoolin ja pakenee tämän hevosella. Tällä välin kasakat alkavat tehdä tuhojaan kylässä ja ajaa ihmisiä kodeistaan. Kirkkoherra haavoittuu luodista rintaansa ja kymmeniä kuolee. Karoliina löytää isänsä, mutta juopuneet kasakat käyvät hänen kimppuunsa, kunnes Voronoff rientää hätään ampuen yhden miehistään ja ruoskien muut.
Paavo on toipunut vammoistaan ja on paluumatkalla Kurmitsaan. Hän törmää kuitenkin kasakoihin ja hänet tuodaan kylään vangittuna. Voronoffin kuulustelussa Paavo uskottelee suomalaisen joukko-osaston etenevän kohti kylää päivämatkan päässä. Voronoffin ja epätoivoisen Karoliinan ollessa illallisella Paavo onnistuu kiemurtelemaan irti köysistä ja tainnuttamaan vartijansa. Paavo yllättää Voronoffin, mutta empiessään menettää tilaisuuden ampua hänet. Voronoff välttää laukauksen heittämällä pöydän kohti ikkunaa.
Paavo saa Karoliinan mukaansa ja he pakenevat kylästä kasakat kintereillään. Pian he pysähtyvät puolustusasemiin Paavon ampuessa ja Karoliinan ladatessa. Voronoff komentaa kasakoitaan lopettamaan tulituksen: hän haluaa tytön elävänä. Voronoff ja Paavo käyvät ratsujensa selässä miekoin kaksintaistelun, josta Paavo selviytyy voittajana. Nuoret voivat viimein syleillä toisiaan, ja Rantasalmen komppanian signaali pelästyttää eloon jääneet kasakat karkuun. Kaikkien luuleman apujoukon sijasta asialla onkin Kalmukki-Kalle, joka ylpeilee kepposellaan.
Kirkonkellot soivat ja kyläläiset palaavat koteihinsa. Paavo ja Karoliina iloitsevat toipuvan kirkkoherran vuoteen äärellä. Kasakoiden uhka näyttää toistaiseksi väistyneen, mutta Paavo kehottaa kyläläisiä olemaan valmiina tarttumaan aseisiin milloin tahansa.
Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Hilkka Helinä | … | Karoliina Petrelius |
| Kalevi Mykkänen | … | Paavo Paavalinpoika |
| Santeri Karilo | … | kasakkaupseeri Vladimir Voronoff |
| Kaarlo Saarnio | … | kirkkoherra Petrelius |
| Aarne Jaatinen | … | pappilan renki |
| Anton Soini | … | Kaarlo Kustaanpoika, ”Kalmukki-Kalle” |
| Vilho Siivola | … | Ivan, kasakkapalvelija |
| Sulo Autere | … | kasakka |
| Varma Lahtinen | … | torpan emäntä |
Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isoviha perustuu Jyrki Mikkosen nuortenromaaniin Vaeltavan sinitakin tarina (1933). Elokuvasovitusta varten alkua ja loppua sekä useiden kohtausten järjestystä muutettiin.[1]
Isonvihan kuvaukset kestivät kaikkinensa noin vuoden, kesästä 1938 seuraavaan kesään. Sen ulkokuvaukset tehtiin Hattulan vanhan kirkon ympäristössä ja Hämeenlinnan lähistöllä ja sisäkuvaukset Jäger-Filmin studiossa. Ratsastavia kasakkoja esittivät Parolannummella olleet kadetit ja joukkokohtauksissa käytettiin myös Kenttätykistörykmenttiä 1. Tekijät eivät kuitenkaan kuvanneet kaikkea itse, sillä Narvan (1700) ja Pultavan taistelua (1709) käsittelevät joukkokohtaukset leikattiin John W. Bruniuksen elokuvasta Kaarle XII.[1]
Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Esityslupa ja -kielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isoviha valmistui syyskuussa 1939, ja elokuvatarkastamo antoi sille esitysluvan 29. syyskuuta 1939. Elokuvatarkastamo leikkasi elokuvasta noin neljä minuuttia. Isoviha tarkastettiin kuitenkin vain kolme päivää myöhemmin uudelleen, ja tarkastustilaisuudessa oli mukana puolustusministeriön edustajana eversti Honko ja ulkoasiainministeriön edustajana Heikki Brotherus. Vaikka elokuva saikin nyt esitysluvan lapsille sallittuna elokuvana, opetusministeriö peruutti esitysluvan vain paria päivää ennen sen suunniteltua ensi-iltaa 8. lokakuuta 1939. Peruutuspäätös johtui Neuvostoliiton 5. lokakuuta 1939 esittämästä kehotuksesta lähettää Suomen edustajat Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”.[1]
Ensi-ilta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisodan sytyttyä erillinen sensuurivirasto kumosi Isonvihan esityskiellon 14. joulukuuta 1939, ja ensi-iltakierros pääsi alkamaan. Esityskiellon kumoamista käytettiin hyväksi myös mainonnassa, sillä esimerkiksi Turun Sanomien ilmoituksessa luki: ”[- -] jonka kauan odotettu esityskielto nyt on peruutettu”. Talvisodan olosuhteista johtuen elokuvan yleisönsuosio jäi huomattavasti alle vuoden keskitason.[1]
Isoviha sai positiivisen vastaanoton ennen muuta maakuntalehdissä. Vaasa-lehden kriitikko piti sitä erittäin onnistuneena kuvauksena ”suomalaisten rohkeudesta, uljuudesta ja tinkimättömästä isänmaanrakkaudesta”, ja se oli hänen mukaansa ”mitä suurimmassa määrin innoittava ja isänmaallisen hengen täyttämä”. Samoilla linjoilla oli Lahti-lehden kriitikko, jonka mielestä aihe oli ”erikoisen sopiva nykyajalle”. Aamulehden kriitikko Erve puolestaan kiitteli historiallista todenmukaisuutta ja elokuvan vaikuttavia tuotannollisia arvoja. Lisäksi Erve oli ilahtunut siitä, että Kaarna oli päässyt eroon teatterimaisesta ohjaustavastaan. Kansan Lehden kriitikko oli varautuneempi ja piti varsinkin elokuvan alkua pitkäveteisenä ja rakkaustarinaa naiivina. Hän totesi myös, että ”Jäger-Filmillä ei näytä olleen myöskään riittävästi kykeneviä näyttelijöitä”. Arvostelija kehui lähinnä Helinän ja Karilon roolisuorituksia.[2]
Uusi esityskielto, katoaminen ja löytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isovihan esitykset jatkuivat välirauhan aikana aina syyskuuhun 1940 asti, jolloin sisäasiainministeriö antoi poliisille määräyksen estää elokuvan esitykset, kommunistien esitettyä paheksuntansa. Jatkosodan jälkeen elokuvaa ei enää esitetty lainkaan. Elokuvan viimeiset silloin tunnetut kopiot tuhoutuivat Adams Filmin tulipalossa keväällä 1959. Elokuvasta oli kuitenkin myyty leikkaamaton kopio Ruotsiin 1940, ja siellä kopio oli myös säilynyt.[1] Kun Suomen elokuva-arkisto käynnisti 1972 vanhojen suomalaisten nitraattielokuvien pelastamisprojektin, elokuva-arkiston erikoistutkija oli etsimässä Nyrki Tapiovaaran kadonnutta Herra Lahtinen lähtee lipettiin -elokuvaa. Hattulassa sijaitsevasta kellarista ei kuitenkaan löytynyt Tapiovaaran elokuvaa mutta sen sijaan ruotsalaisen Ragnar Friskin Huomispäivän sävel (1942). Kun elokuva-arkisto lähetti tämän ja vastikään Suomesta löytyneen Pauline Bruniuksen Elä elämäsi hymyillen (1921) Tukholmaan, Suomen elokuva-arkisto sai 1978 vastineeksi säilyneen kopion Isostavihasta.[3]
Vapautuspäätös ja uusintaesitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jäger-Filmin tekijänoikeuksien omistaja Matti Helkapalo jätti Valtion elokuvatarkastamolle Isonvihan uudelleenhyväksymishakemuksen 5. toukokuuta 1982. Elokuvatarkastamolta kesti lähes kaksi vuotta ennen kuin se antoi esitysluvan 26. huhtikuuta 1984. Elokuvan uusintaesitys televisiossa tammikuussa 1985 oli kuitenkin vielä sensuroitu: elokuvatarkastamon johtajan suosituksesta siitä poistettiin kuusi repliikkiä.[1]
Isonvihan vastaanotto 1985 oli ristiriitaista. Turun Sanomien Tapani Maskula piti elokuvaa ”menneisyyden kuriositeettina” ja Helsingin Sanomien Mikael Fränti puolestaan aikakautensa propagandatuotteena, joka suurimmalta osaltaan oli heikohko ja taiteellisesti ala-arvoinen. Aamulehden Michel Grünstein puolestaan piti elokuvaa osittain tahallisen koomillisena, mutta toisaalta sen ilmaisua modernina ja myös kriittisen nykykatseen kestävänä. Suomen Sosialidemokraatin Jyrki Palo piti sitä yllättävän sujuvana ohjauksena ja moitti vain kopion heikkoa teknistä laatua ja teennäisenmakuista ”entisaikaista näyttelemistä”.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Isoviha - Muut tiedot www.elonet.fi. Viitattu 7.7.2012.
- ↑ a b Isoviha - Sisältö www.elonet.fi. Viitattu 7.7.2012.
- ↑ Herra Lahtinen lähtee lipettiin – Muut tiedot www.elonet.fi. Viitattu 7.7.2012.
| ||||||||||||||||