Gnostilaisuuden lähteet

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjasta
Gnostilaisuus
Simple crossed circle.svg

Gnosis

Syyrialais-egyptiläinen
gnostilaisuus

Setiläisyys
Tuomaskristityt
Valentinolaisuus
Basilidelaisuus

Persialainen
gnostilaisuus

Mandealaisuus
Manikealaisuus

Kristillisen
gnostilaisuuden isät

Simon Magus
Kerinthos
Markion
Valentinos

Muita ryhmiä
Ofiitit
Barbelo-gnostikot
Kainiitit
Karpokratiaanit
Paulikiaanit
Bogomiilit
Kataarit

Gnostilaisuuden lähteet
Nag Hammadin kirjasto
Codex Tchacos

Gnostilaisuuden lähteet – Varhaiskristillisen gnostilaisuuden luonteesta ja opetuksista ei voida olla täysin varmoja, koska gnostilaisuuden opetukset ovat monimutkaisia ja koska suuri osa gnostilaisuutta käsittelevästä aineistosta on tullut pitkään sitä arvostelleilta oikeaoppisen kristinuskon puolustajilta. Irenaeus kuvasi teoksessaan Harhaoppeja vastaan useita erilaisia toisen vuosisadan gnostilaisia koulukuntia halventavaan sävyyn ja usein sarkastisen yksityiskohtaisesti ja vertasi gnostilaisuutta kristinuskoon ensin mainitun tappioksi. Näistä ongelmista huolimatta gnostilaisuuden tutkimus on nojannut kauan Irenaeuksen ja muiden harhaoppien vastustajien kirjoituksiin, mikä on saanut aikaan sen, että harhaoppeja vastustava sävy on tunkeutunut kauan myös nykyaikaisempaan tutkimukseen.

Asiaintila muuttui kuitenkin vuonna 1945, kun Egyptistä Nag Hammadin läheltä löydettiin sattumalta joukko 300-luvulta peräisin olevia koptinkielisiä käsikirjoituksia, joista monet perustuvat todennäköisesti varhaisempiin kreikankielisiin teksteihin. Nämä kirjoitukset tunnetaan nykyään Nag Hammadin kirjastona. Tämä on antanut tutkijoille ensimmäisestä kertaa mahdollisuuden päästä käsiksi vääristelemättömään tietoon gnostilaisuudesta. Kirjoituksia on käännetty nykyaikaisille kielille laajemmin 1970-luvulta alkaen. Vaikka aihe on silti vaikea ja siihen liittyy paljon arvoituksia, löytö on selkiyttänyt gnostilaisuudesta olevaa kuvaa merkittävästi.

Gnostilaiset tekstit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen vuotta 1945 tunnetut tekstit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Nag Hammadin löytöä ainoastaan alla luetellut tekstit olivat gnostilaisuuden tutkijoiden saatavilla. Harhaoppien vastustajien kirjoituksisssa säilyneistä katkelmista oli pyritty tekemään erilaisia ennallistuksia, mutta ne olivat väistämättä gnostilaisuuden vastaisuuden värittämiä.

Nag Hammadin kirjasto (löydetty 1945)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nag Hammadin kirjasto

Nag Hammadin kirjastoksi kutsutaan Egyptistä Nag Hammadin kaupungin läheltä vuonna 1945 tehtyä tekstilöytöä, johon kuului 52 enimmäkseen gnostilaista kirjoitusta sekä setiläisen, valentinolaisen että muun gnostilaisuuden piiristä. Kirjoitukset olivat koptinkielisiä ja peräisin 300-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta, mutta ne olivat todennäköisesti kopioita kreikankielisistä 100- ja 200-luvuilta peräisin olleista kirjoituksista. Tunnetuimpiin löytöihin kuuluvat Tuomaan ja Filippuksen evankeliumit.

Löydön merkitys on siinä, että se tarjosi ensimmäisen kerran luettavaksi gnostilaisia alkuperäiskirjoituksia. Muut kirjoitukset oli varhaisina alkukristillisinä vuosisatoina tuhottu, ja niistä oli ollut jäljellä enää vain gnostilaisuutta vastustaneiden kirkkoisien kirjoituksissa olleita kuvauksia. Nag Hammadin löytö on lisännyt huomattavasti nykypäivän tietämystä gnostilaisuudesta, ja se on laajentanut erityisesti setiläisen gnostilaisuuden tuntemusta.

Codex Tchacos (löydetty 1970-luvulla)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Codex Tchacos

Codex Tchacos on koptilainen papyruskäsikirjoitus, koodeksikirja, joka on kirjoitettu noin vuonna 300 ja joka löytyi 1970-luvulla. Sen tunnetuin kirjoitus on Juudaksen evankeliumi, joka herätti huomiota sen julkaisun aikoihin keväällä 2006.

Harhaoppien ja gnostilaisuuden vastustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Nag Hammadin kirjaston löytämistä ja teosten kääntämistä ja julkaisua gnostilaisuus tunnettiin lähes ainoastaan heresiologistien eli harhaoppeja vastustaneiden kirkkoisien kirjoituksista. He katsoivat gnostilaisuuden olevan poikkeama kirkon oikeasta opista, ja taistelivat näitä suuntauksia ja niiden kirjoituksia vastaan lainaamalla kirjoituksia ja kumoamalla ne tai pyrkimällä osoittamaan niiden moraalisen alemmuuden. On selvää, että nämä vaikuttimet asettavat gnostilaisuudesta annettujen kuvausten luotettavuuden kyseenalaiseksi. Ne ovat kuitenkin olleet pitkään ainoa lähde gnostilaisuuteen.

Alla oleva luettelo käsittää ainoastaan muutaman merkittävimmän harhaoppien vastustajan. Luetteloon voitaisiin hyvin lisätä myös Origenes, Klemens Aleksandrialainen, Epifanios ja monia muita.

Justinos Marttyyri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Justinos Marttyyri (n. 100/114 – n. 162/168), varhaiskristillinen apologeetti, kirjoitti Ensimmäisen apologian keisari Antonius Piukselle, joka mainitsee hänen kadonneen teoksensa Yhteenveto harhaoppeja vastaan. Tämä teos olisi antanut selonteon Simon Maguksen, Menandroksen ja Markionin toimista. Tuosta lähtien Simonia ja Menandrosta on pidetty 'esi-gnostilaisina'.[1] Vaikka Justinukselta onkin säilynyt vain vähän kirjoituksia, hän on silti merkittävä siinä, että hänen kirjoituksistaan voidaan päätellä, milloin ja missä kontekstissa ensimmäiset gnostilaiset järjestelmät syntyivät.

Irenaeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irenaeuksen (n. 115–202) keskeisin teos on viisiosainen Harhaoppeja vastaan (Adversus haereses, n. 180–185). Sen koko nimi on Niin kutsutun gnosiksen tunnistamisesta ja kukistamisesta. Teos vaikuttaa olevan vastavaikutus sille, että jotkut kreikkalaiset kauppiaat saarnasivat tiedon etsimisestä Irenaeuksen gallialaisessa hiippakunnassa.

Irenaeuksen teos oli suunnattu kaikkia harhaoppeja vastaan. Gnostilaisuus näyttäytyi hänelle kaikkien harhaoppien kantaisänä. Irenauksen pääkohde vaikuttaa olleen valentinolaisuus.[2] Koko gnostilaisuuden alullepanijana Irenaeus piti Simon Magusta, joka oli kotoisin Samarian Flavia Neapoliksesta.[3] Hän kartoitti Simonin opetusten leviämisen varhaisten 'tietäjien', kuten hän heitä kutsuu, kautta Valentinoksen opetuksiin ja Irenaeuksen aikaisiin lahkoihin. Näihin kuuluivat mm. karpokratiaanit, basilidelaiset ja Barbelo-gnostikot.[2] Tätä näkemystä gnostilaisuuden synnystä käytetään usein edelleen, vaikka sitä on myös kritisoitu.

Irenaeuksen voidaan nähdä niputtaneen erilaiset gnostilaiset lahkot saman nimityksen alle, jotta ne olisi helppo kumota yhtenä joukkona. Samasta syystä hän linkitti ne kaikki toisiinsa historiallisena jatkumona: näin ne oli kaikki helppo kumota osoittamalla, että ne ovat peräisin Simon Maguksen alkuperäisestä harhaopista.[2] Irenaeus piti vastustajiensa opetuksia eksyneinä ja huonosti järjestäytyneinä, ja suositti niitä vastaan yksinkertaista uskoa jota kaikki voisivat seurata, uskoa joka oli hänen mukaansa tullut kirkolle apostoleilta suoraan Jeesuksen kuoleman jälkeen. Näin Irenaeuksen työ voidaan hyvin nähdä varhaisena pyrkimyksenä täydellisesti muotoiltuun oikeaan oppiin, joka vetosi apostoliseen perintöön ja tukeutui kirkon tiukasti määriteltyyn hierarkkiseen rakenteeseen. Tällaisesta oikeaoppisesta uskosta eronneet harhaopit oli helpompi kumota vertaamalla niitä kirkon ylläpitämään normiin, sen sijaan että harhaopit eläisivät ja kehittyisivät itsenäisinä kirkon rinnalla vaihtoehtoisena mutta osittain yhteenliittyvinä linjoina.

Klemens Aleksandrialainen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klemens Aleksandrialainen (n. 160–215) oli varhaiskristillinen teologi, joka käytti kirjoituksissaan usein sanaa gnōstikos. Merkittävimpiä Klemensin kirjoituksia gnostilaisuuden tutkimuksen kannalta on teos Stromateis. Klemensille gnostilaisuutta oli kahdenlaista, oikeaoppista ja harhaoppista. Omassa ajattelussaan hän pyrki yhdistämään antiikin filosofiaa kristinuskoon. Ainoastaan vääränlainen filosofia ja vääränlainen gnosis olivat hänestä pahasta.[4]

Tertullianus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tertullianus (n. 160–225) oli kristillinen kirjoittaja Karthagosta, nykyisestä Tunisiasta. Hän kirjoitti muun muassa teokset Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi (De praescriptione haereticorum, n. vuonna 200), Valentinolaisia vastaan (Adversus Valentinianos, n. 206) sekä viisi kirjaa Markionin oppien kirjaamiseksi ja kumoamiseksi (n. 207–208).

Tertullianuksen mukaan kaikki harhaopit olivat peräisin kreikkalaisesta filosofiasta. Hän syytti gnostilaisia mm. marttyyriuden välttelystä.[5]

Hippolytos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hippolytos (n. 170–236) oli varhaiskristillinen kirjoittaja, joka valittiin ensimmäiseksi vastapaaviksi vuonna 217. Hänet tunnettiin poleemisista kirjoituksistaan juutalaisia, pakanoita ja harhaoppisia vastaan. Tunnetuin näistä on kymmenen kirjaa käsittävä teos Kaikkien harhaoppien kumoaminen (Refutatio omnium haeresium), josta tunnetaan kaikki muut paitsi kirjat II ja III.

Kaikista Hippolytoksen mainitsemista ryhmistä 33 luetaan nykyään gnostilaisiksi. Niihin kuuluvat "ulkomaalaiset" ja "setiläiset". Sen lisäksi Hippolytos mainitsee yksittäisiä opettajia, kuten Simon Magus, Valentinos, Sekundos, Ptolemaios, Herakleon, Marcus ja Kolorbasos. Hän ei kuitenkaan yleensä liittänyt katkelmia gnostilaisista kirjoituksista omiinsa, vaan luetteli niistä ainoastaan niiden nimet.

Hippolytos katsoi käsittelemiensä ryhmien joutuneen kreikkalaisen filosofian vaikutuksen alaiseksi omaksi vahingokseen. Hänen mielestään he olivat ymmärtäneet sen perustat väärin, joutuneet toivottoman hämmennyksiin ja päätyneet epäjohdonmukaisiin ajatusrakennelmiin.[6]

Epifanios[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epifanios (n. 315–403) kirjoitti harhaoppien vastustamiseksi teoksen Panarion. Hänen kuvauksensa on selvästi velkaa Irenaeukselle. Epifanioksen kuvauksessa gnostilaisten ominaispiirteenä oli seksuaalinen vapaamielisyys tai jopa säädyttömyys.[5]

Kelsos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsos (100-luvun loppupuoli) oli kreikkalainen filosofi ja kristinuskon vastustaja. Hän kirjoitti kristinuskoa vastaan teoksen Todellinen oppi. Kelsoksen mielipiteet tunnetaan vain Origeneen häntä vastaan suunnatusta teoksesta Contra Celsum ("Kelsosta vastaan").[7]

Kelsoksen kuvaus antaa hyvän kuvan varhaiskristillisyyden monimuotoisuudesta. Hän ei erotellut "oikeaoppisia" ja "gnostilaisia" kristittyjä toisistaan. Origeneen vastahyökkäys perustui siihen, että tämä katsoi Kelsoksen moitteiden suuntautuvan ennen kaikkea harhaoppista kristinuskoa vastaan. Kelsoksen mukaan kristityt olivat juutalaisen perintönsä hylänneitä "alempiarvoisia juutalaisia". Kelsos kuvaa laajemmin yhden kristillisen ryhmän, jonka Origenes nimeää ofiiteiksi, tapoja. Kelsoksen mukaan dualismi todellisen Jumalan ja demiurgin välillä johtui siitä, että jotkut kristityt pitivät Mooseksen ja Jeesuksen opetusten eroja liian suurina selitettäviksi muuten.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Markschies 2001, s. 37.
  2. a b c Marjanen, Antti: ”What is Gnosticism? From the Pastorals to Rudolph”, ss. 10-13 teoksessa Marjanen 2005.
  3. Irenaeus: Harh. op. I.22.2.
  4. Marjanen, Antti: ”What is Gnosticism? From the Pastorals to Rudolph”, ss. 13-15 teoksessa Marjanen 2005.
  5. a b Marjanen, Antti: ”What is Gnosticism? From the Pastorals to Rudolph”, ss. 16-24 teoksessa Marjanen 2005.
  6. Markschies 2001, s. 33.
  7. a b Marjanen, Antti: ”What is Gnosticism? From the Pastorals to Rudolph”, ss. 24-30 teoksessa Marjanen 2005.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dunderberg, Ismo & Marjanen, Antti: Nag Hammadin kätketty viisaus – gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä. 2. täydennetty painos. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30859-5.
  • Marjanen, Antti (toim.): Was There a Gnostic Religion?. Publications of the Finnish Exegetical Society 87. Helsinki: The Finnish Exegetical Society, 2005. ISBN 951-9217-42-8.
  • Markschies, Christoph: Gnosis: An Introduction. Käännös John Bowden. Lontoo: T & T Clark, 2001.