Tämä on lupaava artikkeli.

Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi
De praescriptione haereticorum
Suomennoksen kansikuva.
Suomennoksen kansikuva.
Alkuperäisteos
Kirjailija Tertullianus
Kieli latina
Genre teologia
Julkaistu noin 200–206
Suomennos
Suomentaja Juha Pihkala
Kustantaja Suomalainen teologinen kirjallisuusseura
Julkaistu 2012
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 150
ISBN 978-952-9791-88-0
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi (lat. De praescriptione haereticorum tai De praescriptionibus adversus haereticos) on Tertullianuksen kirjoittama kristillinen teologinen teos, joka nimensä mukaisesti esittää ne periaatteet, joiden perusteella harhaopit voidaan erottaa oikeasta kristillisestä opista. Teoksessa esitetään muun muassa ensimmäistä kertaa apostolisen seuraannon periaate.[1][2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tertullianus kirjoitti teoksen joskus vuosien 200 ja 206 välillä. Teoksen latinankielisen nimen praescriptio viittaa roomalaisen oikeuden omistus- ja hallussapito-oikeuskäytäntöihin. Teoksen päämääränä oli määritellä ne periaatteet, joilla määritellään kirkon omistusoikeus kristilliseen oppiin, jotta oikea oppi voidaan erottaa erilaisista tuohon aikaan esiintyneistä harhaopeista.[2]

Kysymys oli tullut ajankohtaiseksi erilaisten apostolisesta uskosta poikenneiden, valtakirkon harhaoppisiksi tulkitsemien kristinuskon tulkintojen levitessä. Tertullianuksen kohteena on harhaopeista erityisesti gnostilaisuus sen eri muodoissa, kuten valentinolaisuus ja markionilaisuus sekä Hermogeneen ja Apelleen opit.[2]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Toisaalta meidän ei ole syytä ihmetellä harhaoppien esiintymistä — onhan edeltä käsin kerrottu, että niitä tulee – eikä toisaalta sitä, että ne vievät joidenkin uskon perikatoon — juuri sitä vartenhan ne ovat olemassa, että usko tulisi myös kiusauksissa koetelluksi.[3]»

Tertullianus esittää kolme keskeistä periaatetta harhaoppien arvioimiseksi ja niiden suhteen toimimiseksi: uskon sääntö, opin apostolisuus sekä Raamatun oikea käyttö. Kirkon uskoa ja oppia ohjaa traditio, joka välittyy suullisessa perinteessä. Sen oikeellisuuden takaa apostoleilta periytyvä valtuutus toimia uskon opettajana ja tulkitsijana, mikä siirtyy eteenpäin pappisvihkimysten kautta (apostolinen suksessio). Opit, joiden alkuperää ei voida palauttaa Jeesuksen valtuuttamiin apostoleihin, tulee hylätä. Harhaoppisten kanssa ei tule alkaa väitellä raamatunlauseista, koska jos yhteistä opillista pohjaa ei ole, tämä ei johda mihinkään.[2]

Tertullianuksen teos käsittää 44 lukua. Se noudattelee roomalaisen retoriikan periaatteita ja Quintilianuksen oppien mukaista retorisen puheen rakennetta.[1]

Johdanto: harhaopit ja totuuden etsintä (luvut 1–11)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi Tertullianus toteaa, että harhaoppeja on oltava, koska niiden tarkoitus on koetella uskoa. Niiden esiintymistä ei tarvitse ihmetellä: niiden vahvuus on peräisin ihmisten uskon heikkoudesta. Tertullianus vertaa harhaoppeja kuumeeseen ja toteaa, että myös merkittävät miehet, kuten Saul, Daavid ja Salomo, ovat hairahtuneet pois uskostaan. Kristuksen kavaltajakin oli yksi apostoleista. Harhaopeissa ei kuitenkaan ole totuutta, eivätkä ne kestä, jos joutuvat vastakkain vahvemman uskon kanssa. Tertullianus muistuttaa, että jo Uuden testamentin kirjoitukset varoittavat tulevista harhaopeista. Apostoli Paavali varoitti harhaopeista ja tuomitsi ne yhdessä lahkojen kanssa, mutta piti niitä silti välttämättöminä koetuksina kristittyjen uskolle.[4]

Tertullianus katsoo, että harhaopit (heresiat) tuomitsevat itsensä jo nimellään, sillä kreikan kielen sana hairesis tarkoittaa valintaa; mutta meidän ei ole lupa valita ja omaksua mitä tahansa oppia kristillisenä, vaan ”auktoriteetteinamme ovat Herran apostolit, joista yksikään ei valinnut omaksuttavakseen mitään oman mielensä mukaan, vaan ovat kaikki uskollisesti jakaneet Kristukselta vastaanottamansa opin vieraille kansoille”. Tertullianus mainitsee esimerkkinä Apelleen harhaopin.[5]

Harhaoppien alkuna on pakanallinen filosofia, sillä maallinen viisaus on jumalallisen luonnon ja pelastussuunnitelman typerää tulkintaa. Valentinos sai aioninsa ja sielun kolmijakonsa platonismista; stoalaisuuden perusteella jotkut esittivät jumalan mielentyyneksi ja epikurolaisuuden perusteella sielun kuolevaksi; kun taas Aristoteleelta harhaoppiset oppivat dialektiikkaa, jonka avulla ”venkoilla väitteillä, väännellä väen vänkää olettamuksia”.[6] Tunnetussa kohdassa Tertullianus rinnastaa toisiinsa pakanallisen filosofian keskuksen, Ateenan, ja kristinuskon synnyinpaikan, Jerusalemin:

»Mitä yhteistä siis Ateenalla ja Jerusalemilla? Mitä akatemialla ja kirkolla? Mitä harhaoppisilla ja kristityillä? Meidän oppimme on peräisin Salomon pylväskäytävästä – – Katsokoon peiliin ne, jotka väittävät stoalaisuutta ja platonilaisuutta dialektiseksi kristinuskoksi! Kristuksen jälkeen me emme tarvitse viisastelevaa uteliaisuutta emmekä etsintää evankeliumin jälkeen.[7]»

Tertullianus muistuttaa, että Jeesuksen sanat ”etsikää niin te löydätte”[8] oli tarkoitettu opetuslapsille ja juutalaisille, jotta he etsisivät totuutta hänessä; ei luvaksi etsiä harhaoppeja. Tällaiset sanat on aina tulkittava asiayhteydessään. Kun totuus on löydetty, ei tule etsiä lisää, vaan pyrittävä säilyttämään se mitä on löydetty. Varma totuus on löydetty, kun uskotaan. Harhaopit tarjoavat aina vain uutta etsittävää, mikä johtaa uskotun kieltämiseen; ne eivät tarjoa uskon lepopaikkaa.[9]

Uskon sääntö ja Raamatun oikea tulkinta (luvut 12–44)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tertullianuksen mukaan jumalallisen tiedon etsimisen tulee tapahtua aina uskon säännöstä lähtien, etsien kristittyjen piirissä. Tämän jälkeen Tertullianus esittää yhteenvedon kristillisestä uskosta kuin uskontunnustuksen muodossa. Tätä yhteistä kristillistä uskoa eivät aseta kyseenalaisiksi muut kuin harhaoppiset. Niin kauan kuin uskon sääntöä seurataan, voidaan kysellä uskoon liittyvistä asioista. Lopulta on kuitenkin parempi uskoa ja olla tietämättä kuin ”tietää” sellaista, mitä ei pidä.[10]

Harhaoppisten ei saa antaa väitellä Raamatusta, koska Raamattu ei kuulu heille. Raamattu kuuluu ainoastaan niille, jotka seuraavat uskon sääntöä. Harhaoppiset eivät käytä Raamattua, ainoastaan väärinkäyttävät sitä. Yhteistä pohjaa keskustelulle ei ole. Siksi raamattukeskustelusta harhaoppisten kanssa ”ei ole mitään hyötyä — ellei sitten joku halua saattaa vatsansa ja aivonsa sekaisin”. Harhaoppinen ei koskaan vakuutu sellaisen keskustelun seurauksena.[11]

Seuraavaksi Tertullianus esittelee apostolisen seuraannon periaatteen. Jumala välitti uskon Kristuksen kautta ensin apostoleille, jotka hän lähetti ympäri maailmaa saarnaamaan evankeliumia. Apostolit perustivat seurakuntia, joita kutsutaan apostolisiksi. Näistä käsin perustettiin edelleen uusia seurakuntia, jotka näin perivät apostolisuuden ja apostolisen opin. Kaikkia seurakuntia ja niiden oppeja voidaan arvioida tällä samalla perusteella. Julistajiksi tulee hyväksyä vain Kristuksen asettamat ja heiltä opin perineet; muut opit ovat vääriä.[12]

Tämän jälkeen Tertullianus käsittelee mahdollisia vastaväitteitä: apostolit eivät tienneet koko totuutta, tai jos tiesivät, eivät kertoneet sitä muille. Tertullianus pyrkii osoittamaan ajatuksen mielettömyyden. Apostolit olivat luotettavia totuuden välittäjiä. He eivät myöskään olleet tiedoiltaan vajavaisia. Tertullianus kumoaa myös harhaoppisten syytteen, jonka mukaan Paavalikin nuhteli Pietaria. Tertullianuksen mukaan syynä ei kuitenkaan ollut se, että Pietarin oppi olisi ollut väärä. Paavalillakaan ei ollut saamansa ilmestyksen kautta muista poikkeavaa tietoa tai oppia, joten harhaoppiset eivät voi vedota tähän. Apostolit eivät myöskään pitäneet salassa mitään Kristukselta saamaansa, vaan opettivat koko totuuden koko kirkolle. He eivät varanneet osaa opista vain läheisimmille ystävilleen.[13]

Tertullianus käsittelee myös sitä mahdollista syytöstä, että vaikka apostolit olisivatkin kertoneet koko totuuden, seurakunnat olisivat saattaneet olla uskottomia sen välittämisessä eteenpäin. Tertullianuksen mukaan tämä on kuitenkin mahdotonta. Se, että kaikkialla ja kaikissa seurakunnissa oppi on ytimeltään sama, on todistus siitä, että totuus on välittynyt eteenpäin luotettavasti, sillä tämä opin ykseys ei olisi syntynyt sattumalta. Tertullianus painottaa myös sitä, että kaikki harhaopit ovat oikeaa kristinuskoa myöhäisempiä. Totuus tulee aina ensin, valhe seuraa vasta perässä. Se, että kirkon oppi oli ensin, todistaa sen totuuden. Sen sijaan esimerkiksi Markion ja Valentinos eivät eläneet ”kovinkaan kauan sitten”, eli vasta toisella vuosisadalla. Apelles oli vielä Markionia nuorempi. Tertullianus haastaa harhaoppiset esittämään apostolisen seuraantonsa ja piispojensa luettelon.[14]

Tertullianus käsittelee kuitenkin myös harhaoppeja, jotka olivat syntyneet jo apostolisena aikana ja jotka jo Uusi testamentti tuomitsee. Osa edelleen vaikuttaneista harhaopeista oli näitä samoja tai niistä periytyneitä. Osa kielsi ruumiin ylösnousemuksen, osa puolusti ympärileikkausta, osa kielsi avioliiton, osa palveli alkeisvoimia, osa kielsi Kristuksen tulleen ihmiseksi tai olevan Jumalan Poika. Lopputulos on se, että ne harhaopit, jotka mainitaan jo Uudessa testamentissa, ovat samalla sen sanan tuomitsemia; muut harhaopit taas tuomitsee Uuden testamentin hiljaisuus eli niiden myöhempi alkuperä.[15]

Tertullianus mainitsee esimerkkeinä useita apostolisia seurakuntia, kuten Korintin, Filippin, Efesoksen ja Rooman. Harhaoppiset sen sijaan eivät ole kristittyjä, koska he ovat lähteneet seuraamaan jotain, mikä ei ole peräisin Kristukselta. Harhaoppiset ovat vääristelleet sekä Raamatun tekstiä että sen tulkintaa, sekä tuottaneet sen perusteella omia sepityksiään, aivan kuten Hosidius Geta sepitti Medeia-tragediansa Vergiliuksen runoista irrotetuista säkeistä. Kirkko taas ei koskaan muuta Raamattua, koska se todistaa kirkon puolesta. Harhaopit ovat peräisin Paholaisesta, joka kääntää totuuden ylösalaisin ja vääristelee asioita.[16]

Tertullianus kuvaa harhaoppisten keskinäistä kanssakäymistä: se on maailmallista, epäluotettavaa ja vailla arvokkuutta. Harhaoppisten parissa ei ole kuria, eikä uskovia eroteta katekumeeneista. Naisetkin uskaltavat opettaa ja jopa kastaa. Virkoihin pääsee kuka tahansa, vaikka olisi vasta äsken kääntynyt. Harhaoppiset työskentelevät tuhotakseen, eivät rakentaakseen. He eivät käännytä pakanoita vaan pyrkivät saattamaan turmioon kristittyjä. Harhaoppiset myös puuhailevat kaikenlaisten maagikkojen, astrologien ja filosofien parissa. Harhaoppisilla ei ole jumalanpelkoa, ja harhaopit vähentävät kunnioitusta Kristusta kohtaan ja poistavat pelon hänen tuomioonsa tuomiopäivänä.[17]

Lopuksi Tertullianus toteaa teoksen olleen eräänlainen johdanto harhaoppeihin, joita hän aikoo tarkastella lähemmin muissa harhaoppeja vastaan suunnatuissa teoksissaan.[18]

Myöhempi käyttö ja tulkinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksessa esiintyvää lausetta ”Mitä yhteistä siis Ateenalla ja Jerusalemilla?” on usein käytetty edustamaan sellaista kristinuskon sisäistä virtausta, jonka mukaan maallinen oppineisuus ja filosofia olisi hyödytöntä ja jopa kristinuskon vastaista. Usein tässä yhteydessä muistutetaan siitä, kuinka tämä ei ollut ainoa lähestymistapa asiaan varhaiskirkossa, vaan monet teologit suhtautuivat oppineisuuteen ja filosofiaan myönteisemmin.[19][20] Toisaalta jotkin tutkijat ovat sitä mieltä että Tertullianus on ymmärretty liian mustavalkoisesti, eikä hänen tarkoituksensa ollut torjua kaikkea filosofista oppineisuutta. Hän näet arvosti Senecan opetuksia ja muutenkin stoalaista filosofiaa. Hän olisi lähinnä tämän näkemyksen mukaan arvostellut sitä, kuinka filosofia ammentaa katsomuksensa monenlaisista lähteistä, kun taas kristillisen vakaumuksen muodostamiseen riittää kristillinen ilmoitus.[21]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Pihkala, Juha: ”Saatesanat” ja ”Tertullianus, filosofia ja retoriikka”. Teoksessa Tertullianus 2012, s. 7-16.
  2. a b c d Pihkala, Juha: ”Tertullianus, filosofia ja retoriikka: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi”. Teoksessa Tertullianus 2012, s. 16–32.
  3. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 1.1. Suomennos Juha Pihkala.
  4. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 1–5.
  5. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 6.
  6. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 7.
  7. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 7.9–12. Suomennos Juha Pihkala.
  8. Matt. 7:7
  9. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 8–11.
  10. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 12–14.
  11. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 15–19.
  12. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 20–21.
  13. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 22–26.
  14. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 27–32.
  15. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 33–35.
  16. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 36–40.
  17. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 41–44.
  18. Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi 44.
  19. George, K. M.: Ateena vai Jerusalem? Kristillisen kulttuurin juurilla, s. 6. Suomentanut Mikko Leistola. Helsinki: Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö, 2012. ISBN 978-952-99462-6-6.
  20. Huttunen, Niko: Raamattu ja filosofia Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta. Viitattu 4.1.2014.
  21. Korhonen, Matti: Auktoriteetin ja järjen suhde Augustinuksen varhaisissa manikealaisvastaisissa teoksissa (PDF) 2007. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta. Viitattu 4.1.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi. Teoksessa Tertullianus: Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi; Vastakirjoitus Prakseaalle. (De praescriptione haereticorum, noin 200–206; Adversus Praxean, noin 213.) Johdanto, suomennos ja selitykset: Juha Pihkala. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 274. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2012. ISBN 978-952-9791-88-0.

Muita käännöksiä ja alkutekstien laitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Merrill, Timothy F.: Tertullian: The Hermeneutical Vision of De Praescriptione Haereticorum and Pentateuchal Exegesis. -, 1987.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: