Eleonoora Akvitanialainen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eleonoora Akvitanialainen aikalaismaalauksen mukaan.

Eleonoora (tai Eleonora) Akvitanialainen tai Aliénor Akvitanialainen (n. 11221. huhtikuuta 1204 Fontevraudin luostarissa) oli kahdesti kuningatar (Ranskan ja Englannin), mutta aina herttuatar (Akvitanian). Hän on keskiajan tunnetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia naisia.

Elämän varhaisvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eleonoora oli vanhin Akvitanian herttuan Vilhelm X:n ja tämän puolison Æenor de Chêtelleraultin, Chatêlleraultin varakreivin Aimericin tyttären, kolmesta lapsesta. Vanhempien avioliiton oli järjestänyt trubaduurina kuuluisaksi tullut Akvitanian herttua Vilhelm IV:s ja tämän pitkäaikainen rakastajatar.

Eleonoora sai nimensä äitinsä Ænorin mukaan, sillä oksitaaninkielinen nimi Aliénor tarkoittaa toista Æenoria. Myöhemmin nimestä on käytetty muotoa Eléanor, joka on pohjoisen d'oc-kielen muoto samasta nimestä.

Eleonoora varttui Euroopan sivistyneimmässä hovissa, joka oli ritarilaulujen synnyinpaikka. Hän oli ajankohdan naiseksi erinomaisen korkeasti koulutettu sekä osasi kirjoittaa ja puhua latinaa. Hän oli taitava niin musiikissa kuin kirjallisuudessakin, osasi ratsastaa, metsästää haukoilla ja aseilla. Hänestä tuli koko Akvitanian herttuakunnan perijä, kun hänen veljensä Vilhelm kuoli sylivauvana. Herttuakunta oli tuolloisen Ranskan laajin ja varakkain alue. Tämä kaikki teki Eleonoorasta keskiajan varakkaimman ja vaikutusvaltaisimman naisen. Toki hänen omalla tahdollaan ja taidollaan oli myös paljon merkitystä.

Hänen isänsä kuoltua pyhiinvaellusmatkalla Espanjassa vuonna 1137 Eleonoora peri viisitoistavuotiaana Poitiers'n kreivikunnan sekä Akvitanian ja Gasgognen herttuakunnat. Alue oli huomattavasti kuninkaan omia läänityksiä suurempi. Eleonoora oleskeli erityisesti maillaan Akvitanissa ja sen kaupungeissa Bordeaux ja Poitiers, joissa hän piti loistavaa ja rafinoitunutta hoviaan. Herttuatar kutsui hoviinsa lukuisasti artisteja ja eritoten trubaduureja kuten Bernard de Ventadous, Benoît de Sainte-maise, joka omisti Eleonooralle teoksensa Roman de Troie, Wacen, joka kirjoitti runoelman Brut herttuattaren kunniaksi. Rigaud de Barbezieux kirjoitti occitanian kielisiä runoja vuosina 1140–1163. Noin vuoden 1150 tienoilta lähtien Aliénor yhdessä tyttärensä Marie de Champaignen, joka oli kirjailija Chrétien de Troyesin suojelija, piti yllä loistavaa kirjailijahovia aina 1170-luvulle saakka.

Eleonoora modernisoi eritoten Poitiers'n kaupunkia laatimalla sille uuden vapauskirjan, rakentamalla kauppahallit ja uuden kehämuurin sekä laajentamalla merkittävästi kaupungissa olevaa palatsiaan ja niin edelleen.

Avioliitto Ranskan Ludvig VII:n kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eleonoora oli perimänsä omaisuuden sekä siihen liittyvien feodaalivelvoitteiden puolesta varmasti Euroopan tavoitelluin naimakauppa. Perittyään isänsä vallan solmi Eleonoora avioliiton Ranskan kruununperillisen Ludvigin, myöhemmin Ludvig VII:n kanssa Bordeaux’ssa 22. heinäkuuta 1137. Vaikka Eleonoora toi avioliittoon mukanaan valtavat maa-alueet, vasta hänen ja Ludvigin mahdollinen poika olisi aikoinaan voinut nimetä itseään Ranskan kuninkaaksi ja Akvitanian herttuaksi ja läänitykset olisivat yhdistyneet, sillä feodaalilain mukaisesti maat kuuluivat Eleonooralle koko tämän elämän ajan.

Vain muutama päivä avioliiton solmimisen jälkeen Eleonooran appi, Ranskan kuningas Ludvig VI kuoli. Näin hänestä tuli nuorena myös Ranskan kuningatar; tosin uusi kuningaskaan ei ollut kuin 17-vuotias nuorukainen. Nuori kuningatar yllytti miestään, joka ei välttämättä ollut nopea tai tehokas päätöksenteossa, lähtemään muiden ylimysten tapaan ristiretkelle. Kun kuningas toteutti suunnitelmansa, Eleonoora lähti naisille hyvin harvinaiseen tapaan mukaan sotaretkelle.

Eleonoora Akvitanialaisen ja Ludvig VII:n avioliitosta syntyivät lapset:

  • Marie de France (1145–11. maaliskuuta 1198), puoliso vuonna 1164 Troyesin kreivi Henri I. de Champagne Liberaali Champagnen kreivikunnan sijaishallitsija 1190–1197.
  • Alix de France, (1150–1195), puoliso Bloisin kreivi Thibaud V Hyvä de Champagne (1129–1191), Bloison kreivi 1152–1191.

Ristiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Eleonooran aviomies Ludvig VII olikin hurskas, hän joutui kuitenkin raivoisaan konfliktiin paavi Innocentius II:n kanssa. Bourgesin arkkipiispanistuin oli tullut vapaaksi ja kuningas kannatti tehtävään omana ehdokkaanaan kansleri Caduria. Vastassa oli paavin ehdokas ja arkkipiispaksi nimetty Pierre de la Charte. Kuningas ilmoitti, että uudella arkkipiispalla ei ole tulemista kaupunkiinsa. Tämä johti välittömästi Ludvigin ja hänen valtakuntansa pannaan julistamiseen.

Eleonooran kehotuksesta Ludvig järjesteli tämän sisaren ja Vermandoisin kreivin Paul I:n avioliittoa, joskin kreivi joutui eroamaan edellisestä puolisostaan, joka puolestaan oli Champagnen kreivin Theobald II:n veljentytär. Tämä johti sotatilaan kuninkaan ja vasallin välillä, kun vasalli lisäksi oli asettunut tukemaan paavia Burgesin arkkipiispan nimityksessä. Sotaa käytiin vuosina 1142–1144 ja se päättyi kuninkaan miehittäessä Champagnen. Taistelun tuoksinassa kuningas oli hävittänyt koko Vitryn kylän, jonka kirkon polttamisen yhteydessä kaikki 1.300 sinne suojaan mennyttä ihmistä paloi hengiltä. Syyllisyyden vaivaamana Ludvig lupasi joulupäivänä vuonna 1145 lähteä ristiretkelle.

Pääsiäisenä vuonna 1146 Eleonoora ja Ludvig ottivat kummatkin ristiretkiviitan tilaisuudessa, jossa saarnasi Bernhard Clairvauxlainen. Tilaisuus oli historiallisesti ainutlaatuinen, sillä puolisot ja naiset jäivät yleensä kotiin, kun miehet lähtivät sotiin ja eritoten ristiretkelle, vieraaseen maanosaan. Eleonoora ei ollut vain mukana matkaava puoliso, vaan oman, omilta läänityksiltään lähteneen ja aseistetun feodaaliarmeijansa johdossa oleva sotilas. Ennen kokemattomasta tapahtumasta lähti liikkeelle moninaisia huhuja. Eleonooran ja hänen hovinaistensa väitettiin pukeutuneen amatsoneiksi taisteluja varten, mutta tutkimus pitää asiaa vain legendana. Toinen ristiretki alkoi kuitenkin Vézelaysta ja Eleonoora oli sotajoukkoineen siinä mukana. Naisten asema ristiretken aikana sai huomattavaa parannusta, kun tiedotettiin Magdalan Marian haudan löytymisestä.

Toinen ristiretki sinänsä oli suuri pettymys ja tappio. Ludvig oli heikko sotilaallinen johtaja ja kykenemätön ylläpitämään joukkojensa kuria ja moraalia tai tekemään sotatoimissa taktisesti mielekkäitä päätöksiä. Eleonooran outo asema ristiretkeen osallistuvana herttuattarena sai aikaa erilaisia huhuja. Naista ei välttämättä pidetty kykenevänä sotatoimiin tai joukkojen johtamiseen ja siksi huhut kertoivat Eleonooran sukupuolisuhteista milloin johonkin alempaan vasallin, milloin setäänsä Antiokian ruhtinaaseen Raymond de Poitiersiin. Kotimatkan aviopuolisot tekivät erillään.

Sotaretkellään itäiselle Välimerelle Eleonoora oli kuitenkin oppinut paljon Euroopassa vielä kehittymättömiä asioita. Eritoten hän oppi paljon merenkulun säädöksistä, jotka olivat hyvin kehittyneet Välimeren itäosissa. Tästä Eleonoora sai aikaiseksi perustan kaikelle sille, mitä myöhemmin on kutsuttu merilainsäädännöksi. Eleonoora näet saattoi nuo säädökset voimaan omilla läänityksillään, ensin esimerkiksi Oleron saarella ja myöhemmin koko Englannissa. Lisäksi hän kehitti kauppasopimuksia Konstantinopolin ja Pyhän maan kanssa käytävään kauppaan. Eleonoora siis hyödynsi tehokkaasti matkaansa, joka oli osa pieleen mennyttä toista ristiretkeä, koko Euroopan tulevaisuuden hyväksi.

Ero Ludvig VII:stä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen ristiretkelle lähtemistä Eleonooran ja Ludvigin suhde oli heikentynyt. Liitossa kohtasivat toisensa kaksi hyvin erilaista ihmistä, hurskas, lähes munkkimainen Ludvig ja elämäniloinen, älykäs, kultturelli Eleonoora, jolle elämä oli elämistä varten.

Ristiretkeltä palaamisen jälkeen Ludvig VII halusi avioeron puolisostaan, mutta paavin ja eritoten neuvonantajan apotti Sugerin välityksen seurauksena avioerosta luovuttiin vuonna 1151 ja Eleonoora synnytti sovinnon merkiksi parin toisen tyttären. Sen jälkeen kun Ludvigin tärkeä neuvonantaja apotti Suger oli kuollut, tuli avioero uudelleen ajankohtaiseksi. Puolisoiden avioliiton mitätöinti tapahtui vuonna 1152. Beaugencyn konsiili, joka oli tutkinut kuninkaan avioeropyyntöä, löysi avioliiton mitätöinnille perusteen, sillä Ludvigin esi-isä Hugo Capet oli nainut erään Eleonooran esivanhemman sisaren ja näin aviopuolisot olivat viidennet serkukset. Tämä riitti mitätöimään avioliiton. Historioitsijat ovat melko yksimielisiä siitä, että avioero oli Ludvig VII:n suurin poliittinen virhe, sillä Eleonoora otti itselleen kuuluvat alueet ja niin kuninkaan vallan alaisuudessa olevat alueet vähenivät rajusti.

Avioliitto Englannin Henrik II:n kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Plantagenêt-suvun vaakuna.

Kuusi viikkoa edellisen avioliittonsa mitätöinnin jälkeen 18. toukokuuta 1152 Eleonoora avioitui Anjoun kreivin ja Normandian herttuan Henrik Plantagenên kanssa. Eleonoora oli noin 11 vuotta miestään vanhempi ja tosiasiassa samassa sukulaisuussuhteessa kuin oli ollut Ludvig VII:n kanssa. Koko Euroopan täyttäneiden huhujen mukaan Henrikin oma isä olisi ollut Eleonooran rakastaja, joka olisi neuvonut poikaansa naimaan tämän tavoitellun avioliittokohteen ja tietenkin myös hänen omaisuutensa.

Myöhemmän ajan historiantutkimuksen mukaan Eleonoora viehättyi Henrikin kurtiseeraukseen, olihan Henrikillä valloituksia naismaailmassa hyvinkin runsaasti ja syntyihän heidän poikansa Vilhelm vain kuukauden erolla avioliiton ulkopuolisen velipuolensa Geoffreyn kanssa. Henrikillä oli myös muita avioliiton ulkopuolisia lapsia avioliiton ajalta.

Joskus vuosien 1169 ja 1170 välillä Eleonoora pani vireille avioeron, ja hänellä oli tarkoituksena perustaa oma itsenäinen hovinsa perintömailleen Poitoun kreivikunnan pääkaupungin Poitiersiin. Hänen tavoitteena oli perustaa todellinen rakkauden hovi, jossa trubaduurirunoudella olisi ollut keskeinen sijansa. Henrik kuitenkin keskittyi hallitsemaan omiansa ja vaimonsa laajoja läänityksiä. Eleonoora vietti suuren osan ajastaan Poitiers'n hovissaan.

Eleonoora Akvitanialaisen ja Henrik II:n avioliiton lapset:

Henrikin avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset:

  • Geoffrey, Yorkin arkkipiispa (1152–1226)
  • William, Salisburym kolmas jaarli (n. 1176–1226)

Vuosien 1173–1175 kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1772 nuorempi Henrik, Eleonooran poika, kyllästyneenä valtansa vähäisyyteen ja isänsä vihamiesten kannustamana, aloitti vuosien 1173–1174 kapinat, joihin liittyivät myös hänen veljensä Rikhard ja Geoffrey. Kapina sai tukea monilta Englannin paroneilta, kuin myös Ranskan kuninkaalta Ludvig VII:ltä ja Skotlannin kuninkaalta Vilhelm I:ltä. Kun Eleonoora pyrki liittymään kapinallisiin, niin Henrik II kaappasi hänet. Henrik lannisti kapinoinnin ja vangitsi Eleonooran 15 vuoden ajaksi. Vankia hän säilytti eri puolilla Englantia olevissa linnoissa.

Vuonna 1183 Henrik nuorempi aloitti kapinoinnin uudelleen. Velkaisena ja Normandian hallitsemisesta estettynä hän yritti järjestää Limoges'n kaupungissa väijytyksen isälleen. Henrik Nuorella oli apunaan veljensä Geoffreyn sekä Ranskan kuninkaan Filip II Augustuksen lähettämiä joukkoja. Henrik II:n joukot piirittivät kaupungin ja pakottivat Henrik Nuoren pakenemaan sieltä. Tämän jälkeen Henrik Nuori vaelteli ympäri Akvitanian herttuakuntaa, kunnes sairastui ja kuoli. Tähän tietenkin loppuivat kapinoinnit.

Elämän loppupuoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eleanooran ja Englannin Henrik II hautamuistomerkki Fontevraudin luostarissa, Ranskassa

Kun Henrik II kuoli, Eleonoora auttoi poikaansa Rikhard I:tä nousemaan valtaistuimelle, ja tämä päästikin äitinsä vankeudesta. Eleonoora hallitsi Englantia valtionhoitajana ja sijaishallitsijana poikansa ollessa mukana kolmannella ristiretkellä ja vankeudessa. Henkilökohtaisesti hän neuvotteli poikansa lunnaista ja matkusti tämän tähden Saksaan. Hän eli kauemmin kuin Rikhard I ja näki vielä nuorimman poikansa Juhana Maattoman nousevan valtaistuimelle.

Elämänsä loppuvaiheet Eleonoora vietti omalla maallaan Fontevraudin luostarissa. Siellä Eleonoora myös kuoli vuonna 1204. Hänet haudattiin luostariin lähelle aviomiestään Henrik II:ta ja poikaansa Rikhard I:tä, jotka kuolivat molemmat ennen häntä. Hautamuistomerkissä hänet on kuvattu lukemassa Raamattuaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eleonoora Akvitanialaisesta on kirjoitettu runsaasti niin tieteellisiä kuin muitakin teoksia. Hänen elämästään on tehty elokuvia ja dokumentteja.

  • Carmi Parsons, John & Wheeler, Bonnie; Eleanor of Aquitaine: Lord and Lady. 2002
  • Kelly, Amy; Eleanor of Aquitaine and the Four Kings. 1950.
  • Kirchhoff, Elisabeth; Rois et Reines de France. Sekä Mémoires de Commines. 1996.
  • Leblanc-Ginet, Henri; Histoire des Rois de France. Éditions Moréna et Actualités de l'Histoire, 1997.
  • Les Rois de France. Judocus. Pariisi 1989.
  • Meade, marion; Eleanor of Aquitaine: A Biography. 1977.
  • Régine Pernoud, Aliénor d'Aquitaine. Paris, 1965.
  • Schocer Brools, Polly; Queen Eleanor: Independent Spirit of the Medieval World. 1983.
  • Seward, Desmond; Eleanor of Aquitaine: The Mother Queen. 1978.
  • Weir, Alison; Eleanor of Aquitaine: A Life. 1999.
  • Wenzler, Claude; Généalogie des Rois de France. Èditions Ouest-France. 1994.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. (Frauen, die Geschichte machten: Von Hatschepsut bis Indira Gandhi, 2004.) Suomentaneet Tuulikki Virta ja Katja Zöllner. Alkusanat Kaari Utrio. Helsingissä: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6762-5.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Eleonoora Akvitanialainen.