Togomaa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Togomaa
Schutzgebiet Togo
1884 – 1914
Reichskolonialflagge.svg Proposed Coat of Arms Togo 1914.png
Siirtomaalippu Ehdotettu Togomaan vaakuna

Togo Deutsches Koloniallexikon, Verlag von Quelle & Meyer Leipzig.jpg

Togomaan kartta vuodelta 1915.

Valtiomuoto Saksan siirtomaa
osa  Saksan keisarikuntaa

Pääkaupunki Lomé

Togomaa oli alun perin Saksan protektoraatti Länsi-Afrikassa. Siitä tuli Saksan protektoraatti vuonna 1884. Ensimmäisessä maailman­sodassa Ranska ja Iso-Britannia miehittivät Togomaan 26. elokuuta 1914, ja 27. joulukuuta 1916 se jaettiin Ison-Britannian ja Ranskan kesken. Sodan päätyttyä sekä Brittiläinen että Ranskan Togomaa muodostettiin Kansainliiton mandaattialueiksi. Vuonna 1957 Brittiläinen Togomaa liitettiin tuolloin itsenäistyneeseen Ghanaan. Ranskan Togomaa itsenäistyi vuonna 1960, jolloin sen nimi samalla lyhennettiin muotoon Togo.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittien siirtomaahankkeiden kohdistuessa akanien alueille ja Ranskan Dahomeihin, saksalaisilla oli tilaisuus saada osa eurooppalaisissa lähteissä Orjarannikkona tunnettua aluetta oman valtansa alle. Vuonna 1884 saksalainen Gustav Nachtigalin johtama retkikunta sieppasi joukon Anéhon alueen päälliköitä ja pakotti nämä neuvotteluihin kanssaan. Saman vuoden heinäkuussa saksalaiset solmivat protektoraattisopimuksen Lomén alueesta. Sopimuksen allekirjoitti omalta osaltaan Togon kaupungin päällikkö Mlapa III, mistä koko siirtomaa sai myöhemmin nimensä.[1]

Saksan vaikutusvalta alueella laajeni sittemmin vasta 1890-luvulla. Saksa sai tuolloin Yhdistyneeltä kuningaskunnalta paitsi Pohjanmerellä sijainneen Helgolandin saaren, myös alueita brittien hallitsemasta Kultarannikosta eli nykyisestä Ghanasta. Saksalaiset levittivät vaikutusvaltaansa myös sisämaahan tieteellisten tutkimusmatkojen verukkeella ja solmivat sopimuksia paikallisten päälliköiden kanssa. Togomaan rajat Ranskan ja brittien hallitsemien alueiden kanssa vakiinnutettiin Pariisin sopimuksella vuonna 1897.[1]

Ensimmäinen maailmansota päätti saksalaisvallan alueella. Ympärysvaltoihin kuuluneet Iso-Britannia ja Ranska miehittivät alueen ja jakoivat sen keskenään brittien saadessa kaksi kolmasosaa alueesta Ranskan pitäessä loput. Aluetta hallittiin Kansainliiton mandaattialueena ja sittemmin YK:n mandaattina aina Togon itsenäistymiseen saakka vuonna 1960.[1]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puuvillan lastausta Loméssa.

Saksalainen siirtomaahallinto kehitti voimakkaasti etenkin siirtomaan eteläosassa rahakasvien viljelyä. Tärkeimpiä niistä oli puuvilla, jonka kasvatuksella saksalaiset yrittivät vähentää riippuvuuttaan Yhdysvaltojen suurista puuvillaviljelmistä. Puuvillan tuotantoa varten saksalaiset palkkasivat amerikkalaisia asiantuntijoita, jotka ohjeistivat paikallisia viljelijöitä ja jakoivat siemeniä. Rahakasveista puuvillan ohella tuotettiin myös esimerkiksi kaakaota, kahvia ja kumia sekä palmuöljyä. Saksalaiset pyrkivät hallitsemaan siirtomaansa kauppaa kokonaan itse ja paikallisilta kiellettiinkin tuotteiden vientikauppa.[1]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen siirtomaaherra alkuasukkaiden kannettavana.

Togomaahan ei koskaan perustettu varsinaisia sotajoukkoja, vaan aluetta hallittiin poliisivoimien avulla. Niihin kuului koko siirtomaakauden ajan alle 500 miestä. Hallinnon apuna käytettiin paikallisia päälliköitä, jotka saivat pienen osan kerätyistä veroista sekä pitivät yllä omia pieniä poliisivoimiaan. Koululaitos oli pitkään pelkästään lähetyssaarnaajien varassa ja siirtomaahallinto alkoi perustaa omia koulujaan vasta aivan saksalaisvallan lopussa. Peruskoulun jälkeistä opiskelua varten paikallisten piti useimmiten mennä brittien hallitsemalle Kultarannikolle. Koulutuksen tavoin myös terveydenhoitopalvelut olivat pienimuotoisia ja hoito maksoi yleensä liikaa paikalliselle väestölle.[1]

Saksalaiset kehittivät siirtomaansa infrastruktuuria pakkotyövoiman avulla. Tarkoituksena oli helpottaa maataloustuotteiden tuontia sisämaasta rannikolle. Vuosien 1900 ja 1914 välillä saksalaiset rakensivat kolme rautatietä ja yli 1 200 kilometriä tavallisia teitä. Siirtomaan pääkaupunki Lomésta tuli paikallinen kaupan keskus ja sillä oli tehokas satama.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Kevin Shillington: Encyclopedia of African History, s. 1563–1565. New York: Fitzroy Dearborn, 2005. ISBN 1-57958-245-1. (englanniksi)
Tämä Afrikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.