Tekonurmi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Salzburgin EM-Stadion Wals-Siezenheimilla käytetään tekonurmea

Tekonurmi on korvikepelialusta jalkapallolle tai muille urheilulajeille, joita normaalisti pelataan nurmialustalla. Tavallisesti tekonurmi valmistetaan synteettisestä materiaalista, ja sen toinen nimitys onkin muovimatto. Tekonurmi on monin paikoin käytössä erityisesti alueilla, joissa luonnonnurmen ympärivuotinen ylläpito on hankalaa.

Tekonurmen ensiaskeleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kerran tekonurmi tuli suuren yleisön tietoisuuteen, kun Houstonissa, Texasissa sijaitsevalle Astrodome-stadionille asennettiin AstroTurf-tekonurmi vuonna 1965. 1970-luvulla AstroTurfia ja muita samankaltaisia alustoja, kuten 3M:n TartanTurf ja Poly Turf, asennettiin sekä sisä- että ulkokentille Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Pääasiassa alustoilla pelattiin amerikkalaista jalkapalloa ja baseballia. Astrodomen uusi pinnoite ei saavuttanut suosiota pelaajien keskuudessa, mutta siitä ei voitu luopuakaan stadionin perustavanlaatuisen suunnitteluvirheen estäessä luonnonnurmipinnan.

Tekonurmen kehittäminen on muuttanut oleellisella tavalla koko maahockey-pelin luonnetta. Siitä lähtien, kun pelialusta otettiin 1970-luvulla käyttöön, on maahockeytä pelattu länsimaissa lähes yksinomaan tekonurmella. Tämä on lisännyt pelin nopeutta ja muuttanut mailan muotoa, koska erilainen alusta mahdollistaa erilaisen mailankäsittelytekniikan. Kalliiden tekonurmien yleistymisen seurauksena Intia ja Pakistan ovat menettäneet asemansa maahockeyn kansainvälisellä terävimmällä huipulla.

Tekonurmen leviäminen jalkapallokäyttöön 1980- ja 90-luvuilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvulla tekonurmen käyttö alkoi yleistyä Euroopassa jalkapallon pelialustana, mutta se saavutti huonoa mainetta kannattajien ja erityisesti pelaajien keskuudessa. Englannissa neljä eri seuraa, QPR, Luton, Oldham ja Preston, vaihtoivat stadioniensa alustaksi tekonurmen 1980-luvulla, mutta vaihtoivat takaisin luonnonnurmeen viimeistään Englannin FA:n kiellettyä tekoalustojen käytön vuonna 1988. Syynä tähän olivat katsojien ja pelaajien valitukset pelin tason kärsimisestä oudosti käyttäytyvän pallon ja palovammojen takia.

AstroTurf on huomattavasti kovempi pelialusta kuin luonnonnurmi, ja suorastaan vaarallinen pelaajille. Loukkaantumiset, erityisesti vakavat sellaiset, lisääntyivät. AstroTurf oli myös kannattajien mielestä epäesteettisen näköinen, ja sen käytöstä on huipputasolla nyttemmin luovuttu. Tekonurmen käyttö oli pitkään sekä UEFA:n ja FIFA:n että monien kansallisten liittojen toimesta kielletty.

Kolmannen sukupolven tekonurmi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuva kolmannen sukupolven tekonurmesta

2000-luvun taitteessa esiteltiin uudenlaisia, kehittyneempiä tekonurmialustaratkaisuja, jotka eivät varsinkaan ulkonäöllisesti eroa huomattavasti luonnonnurmesta, ja ovat myös pelaajille turvallisempia. Näissä kolmannen sukupolven tekonurmiratkaisuissa käytetään synteettisten korsien väli- ja alustamateriaalina hiekkaa tai kumirouhetta alustan pehmentämiseen, jolloin kenttään saadaan ”nurmimaisempi” tuntu.

FIFA:n uusi luokitussysteemi tekonurmille: 1-Star ja 2-Star -kentät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2004 heinäkuussa FIFA otti käyttöön uuden kaksiportaisen tekonurmien luokitussysteemin. Paremmalla, kahden tähden tekonurmella, saa pelata niin virallisia maaotteluita kuin Mestarien liigan ja UEFA Cupinkin pelejä. Yhden tähden tekonurmet soveltuvat kansallisten sarjojen sekä Intertoto-cupin pelialustoiksi.

Molemman luokitustyypin tekonurmet joutuvat läpikäymään testejä niin laboratoriossa kuin paikan päällä saadakseen FIFA:n hyväksynnän. Laboratoriotesteissä mitataan tunnistettavuutta, kestävyyttä, vastustuskykyä ilmasto-oloille sekä pelaajan ja pallon käyttäytymistä synteettisellä alustalla. ”Kenttätestit” tapahtuvat paikan päällä pinnoitteen asennuksen jälkeen ja sisältävät niin rakennetestejä kuin samat pallon ja pelaajan käyttäytymistä mittaavat testit kuin laboratorio-olosuhteissa. Näin varmistutaan pinnoitteen onnistuneesta asennuksesta.

Tekonurmien 2000-luvun käyttökokemukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tekonurmet ovat yleistyneet erityisesti kylmillä, pohjoisilla seuduilla. UEFA ja FIFA ovat molemmat testanneet ja kehittäneet nurmien ominaisuuksia, ja UEFA on muun muassa tukenut tekonurmihankkeita Moskovan Lužniki-stadionilla, Salzburgin Wals-Siezenheim-stadionilla ja Örebrossa, joilla on jo monen vuoden ajan pelattu pääsarjatason jalkapalloa. Örebron tapauksessa tekonurmen alaisesta pehmikekerroksesta ei tosin tehty riittävän paksua, mikä tekee alustasta kovan pelaajille.

Saman ohjelman puitteissa Skotlannin pääsarjan joukkue Dunfermline Athletic F.C. asensi kolmannen sukupolven pinnoitteen kotikentälleen kaudella 2004–2005. Vierasjoukkueet valittivat kuitenkin pinnoitteesta, minkä seurauksena lajin Skotlannin kattojärjestö kielsi synteettisten kenttien käytön pääsarjassa vuonna 2005. Täten Dunfermline oli pakotettu palaamaan luonnonnurmeen.

Helsingin Finnair Stadiumin tekonurmi sai toimia kokeellisena pelialustana vuoden 2003 alle 17-vuotiaiden MM-turnauksessa. Kolmessa vuodessa Finnair Stadiumin nurmi vanhentui kuitenkin niin, ettei se täyttänyt UEFA:n kaudelle 2005–2006 antamia vaatimuksia, joiden mukaan kansainväliset ottelut voidaan pelata tekonurmella. Tämän takia stadionille asennettiin kesällä 2006 uusi kahden tähden standardin täyttävä synteettinen jalkapallonurmi.

FIFA:n kokeilu jatkui vuonna 2005, jolloin pelattiin seuraava alle 17-vuotiaiden MM-turnaus Perussa. Turnaus käytiin viidellä eri areenalla, joista neljällä oli synteettinen alusta. FIFA:n tutkimusten mukaan turnauksessa kärsittiin vähemmän loukkaantumisista kuin aikaisemmissa turnauksissa. Tämä tulos puoltaisi jalkapallonurmen laajempaa käyttöönottoa.

Uusi tulokas tekonurmiperheeseen on 2006 synteettisen pinnoitteen saanut IF Elfsborgin vuonna 2005 valmistunut Borås Arena.

Pelaajien mielipiteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2006 alussa Pelaajayhdistyksen Veikkausliigan pelaajille tekemässä kyselyssä 65 prosenttia ilmoitti vastustavansa ”kolmannen sukupolven” tekonurmien lisärakentamista virallisiksi pelialustoiksi. 30 prosenttia kannatti asiaa ja viidellä prosentilla ei ollut asiasta mielipidettä suuntaan taikka toiseen.

Vastustusta perusteltiin loukkaantumisriskin kasvulla ja pelin luonteen muuttumisella. Harjoitusalustoina tekonurmia sen sijaan kannatettiin. Kannattajat perustelivat tekonurmia pääasiassa niiden hyvällä tasolla ja sillä, että ne mahdollistavat kilpailukauden pidentämisen.

Kysely toteutetaan kaikkiaan 40 maassa.

Uudentyyppisen tekonurmen hyviä ja huonoja puolia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvät puolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Synteettinen kenttä voi parhaimmillaan kestää käyttöä jopa kymmenen vuotta ja sopii lisäksi vahvuutensa ansiosta monikäyttöisen areenan alustaksi.
  • Tekonurmi mahdollistaa tasalaatuisen kentän pinnan myös luonnonnurmelle vaikeissa kasvuoloissa.

Huonot puolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pelaajat ovat edelleen alttiimpia loukkaantumiselle tietyntyyppisissä pelitilanteissa, koska tekonurmi ei anna periksi luonnonnurmen tavoin.
  • Osa kentistä käyttää väliaineena käytetyistä autonrenkaista tehtyä kumirouhetta, joka voi sisältää raskasmetalleja.
  • Pallon käyttäytyminen ei vastaa käyttäytymistä luonnonnurmella

Suomalaisia tekonurmipintaisia jalkapallostadioneita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]