Ruonan taistelu

Ruonan taistelu
Osa Suomen sotaa
Päivämäärä: 31. elokuuta – 2. syyskuuta 1808 Paikka: Ruona ja Salmi, Kuortane Lopputulos: Ruotsi perääntyi rannikolle
Osapuolet
Ruotsi	Venäjä
Komentajat
Carl Johan Adlercreutz	Nikolai Mihailovitš Kamenski
Vahvuudet
6 400	9 000
Tappiot
170 kaatunutta, 400 haavoittunutta ja 110 kadonnutta	128 kaatunutta, 648 haavoittunutta
Suomen sodan taistelut Pyhäjoki – Svartholma – Siikajoki – Revonlahti – Viapori – 1. Ahvenanmaa – Gotlanti – Kuopio – Lemu – Vaasa – Lapua – Kauhajoki – Alavus – Karstula – Taivassalo – Ruona ja Salmi – Juutas – Oravainen – Koljonvirta – 2. Ahvenanmaa – Uumaja – Hörnefors

Ruonan taistelu käytiin Kuortaneella, Ruonan ja Salmen alueella, Suomen sodan aikana 31. elokuuta ja 2. syyskuuta 1808 välisenä aikana. Taistelua pidetään Oravaisten ohella sodan ratkaisseena yhteenottona, joka nujersi armeijan taistelutahdon.

Ruotsin joukot olivat jatkaneet kesähyökkäystään Alavuden taistelussa 17. elokuuta saavuttamansa voiton jälkeen. Venäläisten saamat vahvistusjoukot ja sotamarsalkka Wilhelm Mauritz Klingsporin varovaisuus kuitenkin tekivät saavutukset tyhjiksi. Elokuun lopussa Carl Johan Adlercreutzin johtamilla suomalais- ja ruotsalaisjoukoilla oli vastassaan 21 200 venäläissotilasta. Adlercreutz oli jo Alavuden taistelun jälkeen antanut kenraalimajuri Hans Henrik Gripenbergille käskyn valmistella puolustusasemat Ruonan kylään Kuortaneella. Asemat olivat kuitenkin alkeellisista risumurroksista valmistetut, joiden tehoa yritettiin parantaa asettelemalla tykkejä tasaisin välein pitkin linjaa.

Taistelu

Lyötyään suomalaisten sivustasuojan Karstulassa venäläiset hyökkäsivät 31. elokuuta Nikolai Mihailovitš Kamenskin johdolla 9 000 miehen voimin suomalaisten 6 400 miehen armeijaa vastaan Ruonan sillan kohdalla. Etujoukkona kulkeneen kasakkaeversti Kulnevin miehet saivat kosketuksen suomalaisiin etuvartioihin Kuhan kohdalla. Saatuaan avuksi everstiluutnantti Wetterhoffin kaksi vahvistuspataljoonaa tämä joukko pidätteli venäläisiä jopa viisi tuntia Ruonan sillan itä- ja eteläpuolella, kunnes illan hämärtyessä vetäytyivät siltaa pitkin Ruonan kylän puolelle. Sanotaan heidän sytyttäneen puisen sillan palamaan ennen siirtymistään puolustusasemiin.

Kamenski ei lannistunut ensimmäisen päivän laihoista tuloksista. Hän päätti hyökätä Adlercreutzin sivustoille ja lähetti 1.9.1808 kenraali Rajevskin Sippolan ja Herojan kautta iskemään Nisousjärven pohjoispuolella asemissa odottavaa 4. Prikaatia vastaan. Joukot raahasivat vetisessä maastossa mukanaan jopa kahta tykkiä. Aamun sarastaessa venäläisten Mustapäähän sijoittama tykkipatteri avasi tulen kohti suomalaisten asemia Ruonan kylässä ja Nurminiemessä. Ensimmäinen yhteislaukaus kaatoikin parikymmentä suomalaisen tykistöpatterin miestä ja jaoksien ja patterin komentajatkin joutuivat työskentelemään tykinjohtajina vastatakseen tuleen.

Rajevskin hyökkäys myöhästyi kuitenkin pahoin ja hän pääsi liikkeelle vasta myöhään iltapäivällä. Hänen miehensä hyökkäsivät Lappakankaalla karjalaisia ja savolaisia pataljoonia vastaan kerta toisensa jälkeen onnistumatta puhkaisemaan järkkymätöntä puolustusta. Adlercreutz laski ajan olevan kypsä vastahyökkäykselle ja lähetti kolme Nisousjärven länsipuolella reservissä ollutta pataljoonaa mukaan taisteluun. Suomalaiset marssivat päättäväisesti kohti venäläisten uudelleen muodostettua linjaa, joka otti heidän hyökkäyksensä vastaan Herojan talon kohdalla. Kerrotaan, että tykkien jylinä ja leimaukset sekä kiväärien yhteislaukaukset olivat kuin valtava ukkosmyrsky, jota monet paikalliset asukkaat olivat kuolemaa uhmaten jääneet katsomaan. Ankarassa kuulasateessa edenneet suomalaiset kärsivät raskaita tappioita, mm. hämäläistä pataljoonaa komentanut everstiluutnantti Wetterhoff kaatui. Jälkikäteen miehet ihmettelivätkin kenenkään jääneen tulimyrskystä henkiin. Tehtyään kuolemaa halveksuvan pistinhyökkäyksen suomalaisten kuitenkin onnistui työntää katkerassa lähitaistelussa venäläiset pois Herojasta. Rajevski ja Kulnev vetäytyivät taistellen Sippolaan, jota Adlercreutzin ei enää onnistunut hyvistä yrityksistä huolimatta vallata. Kello seitsemän aikoihin alkanut vastahyökkäys pakotti hänet lopulta vetäytymään takaisin lähtöasemiinsa Lappakankaalle.

Adlercreutzin erehdys

Syyskuun ensimmäinen päivä Ruonan maastossa Kuortaneella oli sodan siihenastisista taisteluista suurin, hurjin ja verisin. Kuljeskellessaan illalla ruumiiden päällystämällä ”Herojan pihalla” jopa paljon nähnyt Kulnev totesi, ettei ollut kuunaan nähnyt niin ankaraa kamppailua. Klingsporkin kirjoitti, että ”koskaan eikä missään ei armeija ole näyttänyt sellaista jäykkyyttä ja urheutta.” Tappiot olivat raskaat puolin ja toisin. Adlercreutz näytti Ruonalla parasta osaamistaan, mitä tulee taistelussa osoitettavaan urheuteen ja taktiseen pelisilmään. Vain reservien puute esti häntä lopulta valloittamasta myös Sippolaa ja työntämästä vihollista aina Mustapäähän asti. Hän otti suuren riskin yrittämällä itsepäisesti painostaa Kamenskin joukkoja ankarilla pistinhyökkäyksillään. Ylipäätään suomalaisten osoittama sinnikkyys sai nuoren kenraalin uskomaan, ettei hän kykenisi ajamaan vastustajaansa pois Kuortaneelta ja – uskomatonta kyllä – antoi armeijalleen käskyn perääntyä Alavudelle! Kuormastot lähtivät matkaan myöhään yöllä ja armeija valmistautui marssimaan etelään.

Yön aikana asemia kiertelevä eversti Kulnev näki ihmeekseen suomalaisten vartiotulien hiipuvan ja kuuli kovaa kalsketta ja marssimisen jyminää vastarannalta. Muutaman miehensä kanssa hän hiipi Ruonan sillan hiiltyneitä palkkeja pitkin vastarannalle ja totesi sen tyhjäksi. Ilmoitettuaan heti tästä yllättävästä käänteestä Kamenskille komentaja päätti jatkaa taistelua aamulla.

Se mitä tapahtui Adlercreutzin mielessä yön aikana 1.9.1808 lienee ollut se sodan ratkaiseva tekijä, joka tuomitsi Suomen armeijan tuhoon. Ruonan taistelun riehuessa kuumimmillaan sai Adlercreutz nimittäin huolestuttavia raportteja sivustoiltaan ja teki niistä sen johtopäätöksen, että hänen olisi mitä pikaisimmin vetäydyttävä vahvoista, valmistelluista asemistaan. Jonkinlainen ansaan joutumisen pelko, suorastaan saarrostuskauhu näyttää vallanneen suomalaisten komentajat. Mutta oliko uhka todellinen? Kenraali Kosatshkovski, jonka Kamenski oli määrännyt kiertämään suomalaisten selustaan Länsirannan kautta, oli joukkoineen etenemässä kohti Salmenkylää. Tämä venäläisjoukko käsitti yhden pataljoonan Kalugan musketöörirykmentistä ja yhden ulaanieskadroonan. Eli uhka oli todellinen, varsinkin kun venäläiset pääsivät jo 1.9 Vasumäkeen ja ehkä Kurssiin asti. Perimätiedon mukaan Mäyryn isäntä johti venäläiset tahallaan harhaan mutta tämä tieto on väärä. Everstiluutnantti Lukov, jonka kaksituhatta miestä olivat saaneet kosketuksen Aminoffin johtamaan puolustusketjuun Isonnevankankaalla Ruona-Salmi-vaiheen aikana, olivat päävoimien osalta liian kaukana aiheuttamaan mitään todellista uhkaa. On kuitenkin helppoa olla jälkiviisas ja olla uskomatta niitä liioiteltuja viestejä, jotka Adlercreutzin eteen tuotiin Ruonan taistelun aikana. Tilanteeseen nähden hän teki oikean päätöksen, eihän edes tiedetty Kamenskin päättäneen luopua leikistä. Marssi Ruonalta Salmeen rankkasateessa pikimustassa yössä heti loistavan torjuntavoiton oli kuitenkin se tekijä, joka sai sotilaat luulemaan Ruonan taistelua itse asiassa tappiolliseksi yhteenotoksi.

Salmi

Suomalaiset perääntyivät Salmen kylään, jossa Kamenski seuraavana päivänä (2.9.) haastoi Adlercreutzin uudelleen. Huomattuaan erehdyksensä Adlercreutz oli lähettänyt yhden pataljoonan valtaamaan asemat Ruonan kylästä takaisin. Sen juututtua kamppailuun Kulnevin etujoukkojen kanssa Adlercreutz syötti epäviisaasti lisää pataljoonia kahakkaan. Niiden juuttuessa sekavaan metsätaisteluun, jossa linjat menivät sekaisin, yritti kenraali saada selkoa tilanteeseen ratsastamalla itse taisteluun. Hän joutui esikuntineen keskelle kasakkajoukkoa ja joutui miekkansa turvin raivaamaan tien omiensa puolelle. Tämän jälkeen hän veti joukkonsa takaisin Salmelle ja jäi odottamaan venäläisten toimia.

Masennuksen valtaan joutuneet demoralisoituneet joukot eivät taistelleet parhaan kykynsä mukaan. Vaikka Kulnevin miehet olivat alivoimaisia, heidän onnistui rajulla hyökkäyksellä iskeä kiila suomalaisten puolustukseen Jylhän talon edustalla. Vieläkin Adlercreutzilla oli mahdollisuus voittoon, sillä hän olisi helposti voinut reserveillään pyyhkäistä Kulnevin joukon pois. Tällöin tuli kuitenkin ylipäällikkö Klingsporilta varovainen kehotus, että Adlercreutzin olisi peräännyttävä. Edellisenä päivänä niin tarmokkaasti toiminut kenraali suostui ja veti miehensä pois.

Lopputulos

Se armeija, joka jätti Kuortaneen syyskuun alussa 1808, oli todella jo ryysyinen joukko. Univormut likaisina ja riekaleina väsyneet, masentuneet, sairauksista kärsivät joukot laahustivat kohti pohjoista. Adlercreutz kirjoitti: ”Me olemme tapelleet kolme päivää, marssineet kaksi yötä rankkasateessa ja viettäneet kuusi yötä taivasalla.” Armeijan tappioluettelo Ruonan ja Salmen yhteenotoista oli masentavaa luettavaa: 170 kaatunutta, 400 haavoittunutta ja 110 kadonnutta. Venäläiset, jotka kärsivät vain hieman enemmän, menettivät 128 kaatuneina ja 648 haavoittuneina.

Perääntyminen voittoisan Ruonan torjuntavoiton jälkeen aiheutti Suomen armeijan henkisen luhistumisen. Sotilaat alkoivat tajuta taistelevansa turhaan ja niin tajusi rahvaskin, jonka kapinahenki Etelä-Pohjanmaalla kuoli nyt lopullisesti. Talonpoikaiskapinointi, joka oikein tuettuna olisi voinut olla venäläisille yhtä tuhoisaa kuin ranskalaisille Espanjassa, lakkasi yksinkertaisesti olemasta. Kamenskin voitto oli ennen kaikkea psykologinen ja siten ratkaisevan tärkeä miehittäjille. Siitä hän saattoi kuitenkin kiittää Klingsporin varovaisuutta kuin omia taktisia kykyjään. Suomen Armeija vetäytyi rannikolle ja valmistautui Oravaisten taistelun ankaraan loppunäytökseen.