Jakov Kulnev

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jakov Petrovitš Kulnev
1763 – 1812
Kulnev.jpg
Maa tai osapuoli Venäjä
Palvelusvuodet 1785 – 1812
Ylin sotilasarvo Kenraali
Osallistuminen sotiin
ja taisteluihin
Yppäri 1808
Siikajoki 1808
Ruona ja Salmi 1808
Oravainen 1808
Yppäri ja Viirtee 1808
Grisslehamn 1809

Jakov Petrovitš Kulnev (ven. Я́ков Петро́вич Ку́льнев, 6. elokuuta (J: 25. heinäkuuta) 1763[huom 1] Ludza nykyisen Latvian alueella – 1. elokuuta (J: 20. heinäkuuta) 1812[1]) oli venäläinen kenraali. Hän oli mukana Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suomen sodan aikana Kulnev keräsi mainetta aloitekykyisenä ja rohkeana etujoukon johtajana. Hän on ainoa venäläinen, jolle on omistettu oma nimikkoruno J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jakov Kulnevin isä oli vähävarainen aatelinen, joka sotapalveluksesta erottuaan toimi Ludzan kaupunginpäällikkönä. Hänen äitinsä oli katolinen saksalainen. Kulnev opiskeli veljensä Ivanin kanssa maavoimien sotakoulussa ja valmistui vuonna 1785 luutnantiksi. Hän osallistui Turkin ja Puolan vastaisiin sotatoimiin. Vuonna 1807 everstiluutnantiksi kohonneen Kulnevin johtajama Grodnon rykmentti osallistui venäläisten ja Napoleonin armeijan välisiin taisteluihin Itä-Preussissa. Jo tuolloin Kulnev tuli tunnetuksi rohkeana, päättäväisenä ja toimeliaana upseerina.[2]

Suomen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulnev oli Suomen sodan alussa everstiluutnantti, husaarirykmentin komentaja ja suhteellisen tuntematon sotapäällikkö. Hän johti huhtikuussa 1808 venäläisten kärkijoukkoa, joka ahdisteli perääntyvää Ruotsin armeijaa. Kulnev komensi joukkoja Yppärin (16. huhtikuuta) ja Siikajoen (18. huhtikuuta) taisteluissa. Taistelut olivat Ruotsin armeijan pääjoukon ensimmäiset sodassa. Syyskuun 1808 alussa Kulnev komensi venäläisiä joukkoja Ruonan ja Salmen taistelussa. Hän komensi Oravaisten taistelussa 14. syyskuuta Venäjän armeijan yhtä kolmannesta, ja johti venäläisten toimia taistelun alkuvaiheessa.[3] Kulnev komensi venäläisiä Yppärin ja Viirteen taisteluissa marraskuussa 1808.[4] Kulnev komensi myös osastoa, joka hyökkäsi venäläisten valtaamalta Ahvenanmaalta maaliskuussa 1809 Ruotsiin Grisslehamniin.[3]

Kulnev on yksi Suomen sodan synnyttämistä legendoista. Hän eteni lähes aina venäläisten armeijan edellä komentaen kärkijoukkoa ja oli valpas tiedustelija.[4]

Myöhempi ura ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1810 Kulnev osallistui turkkilaisten kanssa Šumenin ja Batinin luona käytyihin taisteluihin. Venäjän isänmaallisen sodan alkuvaiheessa hänen joukkonsa suojasivat Pietarin suuntaa ja saavuttivat menestystä Kljastitsyn taistelussa 31. elokuuta 1812.[5] Taistelua seuranneena päivänä Kulnevin etujoukot törmäsivät Nicolas Charles Oudinotin pääjoukkoihin ja joutuivat vetäytymään Drissajoen taakse. Vetäytymisen aikana vihollisen tykinkuula repi irti Kulnevin molemmat jalat ja hän kuoli välittömästi lähellä Kljastitsyn kylää.[6] Kljastitsyn kylä sijaitsee nykyisen Valko-Venäjän Vitebskin alueen Rossonyn piirissä.

Kulnev haudattiin aluksi Sivošinon kylän lähelle. Vuonna 1831 hänen jäännöksensä siirrettiin Rēzeknen kihlakunnassa sijainneeseen Ilsenbergin kartanoon.[5]

Kulnev kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Se varma, että luonteeltaan
ol' ukko Kulnev herttainen;
liiaksi juoneen moititaan,
syy oli sydämen;
ja sodassa ja rauhassa
se sydän oli mukana:
hän suuteli ja surmasi
ain' yhtä hartaasti.

– J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat

Yöt, päivät kun sai taistella,
sit' ilonansa piti hän,
ja kaatumista kukkana
vain sankarelämän.
Jos mikä aseeks sattuikaan,
ol' yhtä, kunhan kaasi vaan,
jos miekka taikka pikari,
jos joi tai tappeli.

– J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat

Suomen sodan aikana Kulnev keräsi mainetta aloitekykyisenä ja rohkeana etujoukon johtajana. Kulnev on ainoa venäläinen, jolle on omistettu oma nimikkoruno J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa. Runeberg ei nostanut Kulnevia esiin yksin. Sodan jälkeen Kulnev oli laajasti tunnettu omaperäisenä sotilaana.[3] Hän oli myös tietynlainen sympaattisen venäläisyyden henkilöitymä.[7] Runebergin Kulnev-käsitykseen vaikutti selvästi Gustaf Adolf Montgomeryn kirjoittaman Suomen sodan historiikin kuvaukset Kulnevista. Montgomery kuvailee Kulnevia hyvin ihailevasti ja samoin tekee myös Runeberg. Kulnevin poikkeukselliseen asemaan Vänrikki Stoolin tarinoissa on Montgomeryn lisäksi muitakin syitä.[3] Runebergin arvostuksesta kertoo myös se, että Kulnev-runon alku on kirjoitettu jo vuonna 1846.[7] Runeberg tosin kertoo virheellisesti Kulnevin olleen kasakka.[4]

Faddei Bulgarin, joka osallistui venäläisten puolella Suomen sotaan, kertoo Kulnevista seuraavaan tapaan teoksessaan Sotilaan sydän:

"Päässä hänellä oli melkein aina ja varsinkin taistelussa punainen villamyssy, jollaista suomalaiset talonpojat käyttävät. Hän ei pitänyt lippalakkia, ja vai harvoin hänellä oli husaarinlakki... ...Sotilaat jumaloivat Kulnevia, vaikka hän rankaisikin julmasti sotilaskuria rikkoneita. Hän eli yhdessä sotilaiden kanssa, söi samaa ruokaa kuin hekin ja jakoi heidän kanssa kaikki vaivat ja vaarat. Yön aikana hän nousi muutaman kerran hevosen selkään, kiersi kaikki vartiopaikat ja meni aina lähelle vihollisen vartiomiehiä. Joka oli varomaton, sai maksaa kalliisti: usein Kulnev itse sieppasi hänet heti kiinni. Koko Ruotsin armeija tunsi Kulnevin; hän se ensimmäisenä antoi tiedon sotatoimien alkamisesta, ja hänen ilmaantumisensa ruotsalaisten etuvartioasemiin oli merkki taistelun alkamisesta."[7]

Kulnev valloitti myös siviiliväestön ja vastustajiensa sydämet välittömyydellään. Esimerkiksi Bulgarin kertoo, kuinka ruotsalainen kapteeni Fuchs ystävystyi Kulnevin kanssa.[4]

Huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomalaiset lähteet ilmoittavat yleensä syntymävuodeksi 1764, esim. Jakov Petrovitsh Kulnev (1764 - 1812) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hårstedt, Martin: Suomen sota 1808–1809, s. 73-74, 170, 183-184, 186, 303. WSOY, 2007. ISBN 978-951-746-659-2.
  • Lappalainen, Jussi T., Wolke Lars Ericson, Pylkkänen Aki: Sota Suomesta. Suomen sota 1808-1809, s. 253, 261. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-593-094-1.
  • Luoto, Reima T.A., Talvitie, Heikki ja Visuri, Pekka: Suomen sota 1808-1809. Taustat, tapahtumat, muistomerkit., s. 116-117, 212-213. Espoo: Fenix-kustannus Oy, 2008. ISBN 978-951-862-183-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bolšaja sovetskaja entsiklopedija Viitattu 11.8.2010. (venäjäksi)
  2. Russki biografitšeski slovar: Knappe–Kjuhelbeker, s. 547–548. Sankt-Peterburg: , 1903. Pdf-versio Venäjän valtionkirjaston sivustolla.
  3. a b c d Hårstedt
  4. a b c d Lappalainen ym.
  5. a b Slovar russkih generalov Viitattu 7.12.2010. (venäjäksi)
  6. Russki biografitšeski slovar: Knappe–Kjuhelbeker, s. 549. Sankt-Peterburg: , 1903. Pdf-versio Venäjän valtionkirjaston sivustolla.
  7. a b c Luoto ym.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: