Oikeussubjekti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Oikeussubjekti on lakitieteessä sellainen taho, joka voi saada oikeuksia ja tulla velvoitetuksi. Tätä ominaisuutta kutsutaan oikeuskelpoisuudeksi. Oikeussubjekteja ovat luonnolliset henkilöt eli ihmiset sekä oikeushenkilöt, joita ovat erilaiset yritykset, yhteisöt ja julkisoikeudelliset tahot.

Eläin tai ympäristö ei ole oikeussubjekti. Niiden oikeudellinen asema on järjestetty oikeussubjekteihin kohdistettujen ohjeiden tai kieltojen avulla. Eläin ei itse voi vaatia oikeuksiensa toteuttamista tuomioistuimessa. Eläin katsotaan lähinnä esineeksi, vaikka joissain oikeusjärjestyksissä on tunnustettu, että eläimilläkin voi olla itsenäisiä perusoikeuksia kuten oikeus elämään.

Luonnollinen henkilö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnolliset henkilöt ovat vain ja ainoastaan ihmisiä. Jokainen ihminen on syntymästään lähtien kuolemaansa tai kuolleeksi julistamiseensa saakka oikeussubjekti. Ihminen ei voi luopua oikeuskelpoisuudestaan eikä oikeuskelpoisuutta voida myöskään rajoittaa, lakkauttaa tai poistaa ihmisen elinaikana.

Alaikäinen tai holhouksenalaiseksi julistettu luonnollinen henkilö on vajaavaltainen, jolloin hänen oikeustoimikelpoisuuttaan on rajoitettu. Tämä merkitsee, että hän voi vain rajoitetusti tehdä itsenäisesti päteviä oikeustoimia. Alaikäisen eli alle 18-vuotiaan puolesta oikeustoimia tekee pääsääntöisesti huoltaja ja toimintakelpoisuudeltaan rajoitetun puolesta edunvalvoja (aikaisemmin holhooja tai uskottu mies). On kuitenkin huomattava, että vajaavaltainen voi Suomessa pätevästi itse tehdä olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä oikeustoimia (Holhoustoimilaki 24 §).

Oikeushenkilö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeushenkilö eli juridinen henkilö on henkilöiden tai pääomien yhteenliittymä, jolla on omat oikeutensa ja velvollisuutensa. Oikeushenkilöitä tarvitaan taloudellisen, aatteellisen tai yhteiskunnallisen toiminnan järjestämistä varten. Vain lainsäädännön tuntemat oikeushenkilöt voivat saada oikeussubjektin aseman. Esimerkiksi kuolinpesä ei ole oikeushenkilö, vaikka se on lailla säännelty väliaikainen henkilöyhteenliittymä.

Oikeushenkilöön liittyviä keskeisiä kysymyksiä ovat miten se perustetaan, miten sitä edustetaan, vastaako edustaja henkilökohtaisesti sen velvoitteista, onko jäsen vastuussa sen velvoitteista ja miten se lakkautetaan.

Oikeushenkilöitä ovat kauppaoikeudelliset yhteisöt (kuten osakeyhtiöt ja osuuskunnat), siviilioikeudelliset yhteisöt (kuten yhdistykset ja säätiöt) sekä julkisyhteisöt (kuten valtio, kunnat tai seurakunnat). Julkisyhteisöt ovat julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä ja muut ovat yksityisoikeudellisia oikeushenkilöitä.

Yksityinen elinkeinonharjoittaja (ns. "toiminimiyrittäjä") ei ole oikeushenkilö vaan luonnollinen henkilö, joka harjoittaa jotain elinkeinoa.

Valtion tai kunnan hallintoelimet eivät ole oikeushenkilöitä. Esimerkiksi verovirasto ei ole oikeushenkilö, vaikka se voi käyttää valtion puhevaltaa oikeudenkäynnissä. Kansainväliset järjestöt ovat myös oikeussubjekteja, joiden oikeudet vahvistetaan kansainvälisellä sopimuksella ja usein myös erityissopimuksilla, kuten isäntävaltiosopimuksella.

Oikeushenkilön oikeuskelpoisuuden alkuhetki riippuu oikeushenkilön tyypistä. Esimerkiksi avoin yhtiö on oikeuskelpoinen heti, kun se on perustettu, mutta osakeyhtiö vasta tultuaan rekisteröidyksi. Oikeushenkilön käytännön toiminta voi lakata, vaikka se oikeushenkilönä yhä onkin olemassa. Sillä on tällöin yhä jäljellä oikeuskelpoisuus ja oikeudellinen toimintakyky, koska ne päättyvät vasta, kun oikeushenkilö puretaan oikeudellisesti. Oikeushenkilön toiminnan lakkaaminen ei siten poista rangaistusvastuuta, vaikka se voi vaikuttaa yhteisösakon suuruuteen. Käytännössä esiintyviä yhteisöjä, jotka eivät ole oikeushenkilöitä, ovat rekisteröimättömät yhdistykset, epäitsenäiset rahastot tai säätiöt ja verotusyhtymät. Epäitsenäisiä rahastoja ovat esimerkiksi lahjoitus- ja testamenttirahastot. Tällaiset muodosteet jäävät rangaistusvastuun ulkopuolelle.[1]

Käsite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsitteenä oikeussubjekti on sidoksissa kulloiseenkin oikeusjärjestelmään. Aiemmin vallinnut sukuoikeus ei pitänyt yksityistä ihmistä oikeussubjektina. Ihminen oli suvun jäsen ja oikeus oli sukujen välistä. Suvun ulkopuolelle joutuneella ihmisellä ei tällöin ollut oikeuksia.

Rooman valtakunnan oikeus ei tuntenut oikeushenkilön käsitettä. Ammattikunta tai muu yhdistys oli oikeuskelpoinen, kun joku henkilö toimi sen puolesta. Luonnollisista henkilöistä eli ihmisistä vain vapaat ihmiset olivat oikeuskelpoisia subjekteja, sillä orjat rinnastettiin esineisiin.

Epävarsinaiset oikeushenkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epävarsinaisia oikeushenkilöitä ovat konkurssipesät ja kuolinpesät.[2] Konkurssipesä voi olla muun muassa yhteisösakkovaatimuksen kohteena, koska sillä on oikeudellinen toimintakyky ja oikeuskelpoisuus. Konkurssipesä vastaa ennen konkurssia tehdyn rikoksen seuraamuksena tuomitusta yhteisösakosta. Näin oikeushenkilön joutuminen konkurssiin ei poista rangaistusvastuuta. Jos konkurssiin asettaminen tapahtuu ennen kuin yhteisösakko on ehditty tuomita, konkurssipesästä tulee oikeusjutun vastaaja konkurssivelallisen sijaan. Koska yhteisösakon peruste on syntynyt ennen konkurssia, on se tavalliseen tapaan valvottavaa konkurssivelkaa eikä konkurssipesän velkaa.[1]

Vaarallinen oikeussubjekti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaarallinen oikeussubjekti tarkoitti aiemmin sellaisia suomalaisia yhteisöjä ja säätiöitä, joissa ulkomaalaisella henkilöllä tai oikeushenkilöllä oli tai saattoi olla laissa määritelty määräysvalta. Tällaisen yhteisön oikeutta omistaa Suomessa kiinteistöjä ja osakkeita oli rajoitettu. Asiaa koskeva säädös oli niin sanottu rajoituslaki eli laki ulkomaalaisten sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa ja hallita kiinteätä omaisuutta ja osakkeita (219/1939). Laki kumottiin lailla ulkomaalaisten yritysostojen seurannasta (1612/1992).[3] Alun perin ehtoja kiinteän omaisuuden hallitsemiselle Suomessa annettiin asetuksella 25. helmikuuta 1851.

Rajoituslaki määräsi, ettei ulkomaalainen, ulkomainen yhtiö, osuuskunta, yhdistys, säätiö tai muu yhteisö ilman valtioneuvoston lupaa saanut omistaa tai viittä vuotta pidempään vuokrata kiinteää omaisuutta.[4] Petsamon kunnan alueesta säädettiin erikseen.[5] Rajoituslaki koski myös kauppayhtiöitä ja kommandiittiyhtiöitä, joissa oli yhtiömiehenä ulkomaalainen, sekä suomalaisia taloudellisia yhdistyksiä, joiden säännöt sallivat ulkomaalaisten ottamisen jäseniksi. Rajoitukset eivät koskeneet osakeyhtiöitä, joiden yhtiöjärjestyksessä oli määräys, etteivät ulkomaalaiset saaneet omistaa osakkeita enempää kuin viidesosan.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hallituksen esitys eduskunnalle oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevaksi lainsäädännöksi, HE 95/1993 vp, sivu 27.
  2. Juha Lappalainen et al.: Prosessioikeus, WSOY pro 2007, ISBN 978-951-0-32491-2, sivu 339.
  3. Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa I palsta 915.
  4. a b Rajoituslaki, 219/1939, 1–3 §.
  5. Laki ulkomaalaisten ja eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa ja hallita kiinteistöä Petsamon kunnassa, 118/1938.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]