Sukuoikeus
Sukuoikeus on oikeustieteellinen käsite, jolla on kaksi merkitystä.
Sukuoikeus on ihmiselle johonkin sukuun tai perheeseen kuulumisen perusteella muodostuva oikeus. Esimerkiksi perintö on sukuoikeus. Jos joku ottaa itselleen väärän nimen tai menettelee muuten vilpillisesti hankkiakseen toiselle kuuluvan sukuoikeuden, hän syyllistyy sukuoikeuden vilpilliseen anastamiseen. Siitä seuraa rikoslaissa määrätty rangaistus (rikoslaki, 39/1889, 18 luku).[1] Rikoksia sukuoikeutta vastaan ovat aviopetos eli väärän nimen tai säädyn ilmoittaminen avioliitoa solmittaessa ja avioesteen salaaminen, pettolapsen esiintuominen, lapsen vaihtaminen ja perinnön hankkiminen vilpillisin keinoin.[2]
Sukuoikeus tarkoittaa myös sukujen välistä oikeutta, joka väistyi keskusvallan aseman vahvistumisen myötä syntyneen valtiollisen oikeuden tieltä, mutta sitä esiintyy yhä luonnonkansoilla. Tällainen oikeus on sukujen välistä ja yksilön asema määrittyy suvun jäsenenä. Yksilö ei ole oikeussubjekti ja suvut ovat oikeudenkäytön asianosaisia. Halveksittavan teon tai rikoksen tehnyt yksilö joutuu suvun ulkopuolelle ja jää ilman suojaa ja oikeutta. Suvun reagointikeinona on kosto, jolloin jokainen oikeudenloukkaus voi johtaa sukusotaan. Sukuoikeutta edustaa esimerkiksi 700-luvulla eaa. syntynyt Mooseksen laki. Jo varhainen valtiollinen oikeus pyrki koston estämiseen ja rajoittamiseen. Varhaiset tapaoikeuden oikeuslähteet ovat useimmiten luetteloja loukkaavista teoista seuraavista hyvityksistä. Sukuoikeus tulee esiin esimerkiksi Ruotsin keskiaikaisissa maakuntalaeissa, joiden mukaan sukulaisilla oli oikeus surmata verekseltään kiinniotettu murhaaja. Vuoden 1734 laissa sukuoikeutta edustivat sukulunastussäännökset. Sukuoikeuden jäänteet katoavat siinä vaiheessa, kun oikeudellinen sääntely keskittyy keskenään tasavertaisten kansalaisten toimintaan.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965.
- ↑ Rikoslaki, 18:1–3. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa VII palstat 1083–1084.