Murina

Wikipedia

Arch Enemyn Angela Gossow on yksi harvoista murisevista naisvokalisteista.

Murina, kuolonkorina tai murinalaulu (puhekielessä örinä) (engl. death grunt) on äärimmäinen ja aggressiivinen laulutyyli, jossa pyritään usein tuottamaan mahdollisimman epäinhimillistä ja monesti hirviömäistä lauluääntä hyödyntämällä voimakkaasti pallealihasta ja säröttämällä kurkunpään avulla ääntä rasittamatta kuitenkaan äänihuulia. Englanninkielisissä maissa murinasta käytetään myös humoristisesti nimitystä "Cookie Monster vocals"^[1], joka viittaa Seesamtie-lastensarjan erikoisesti ääntelevään nukkehahmoon, Keksimonsteriin.

"Murinaa" pidetään virallisena käsitteenä, vaikka virallisesti tyylille ei ole Suomessa vakiintunut tiettyä nimitystä. Puhekielessä termi "örinä" on taas hyvin yleinen.

[muokkaa] Erityispiirteitä

Murinalla viitataan usein mataliin basso- tai baritoniäänialoihin, joita käytetään erityisesti death metal -tyylissä. Murinasta on myös olemassa korkea-alaisempia muunnelmia: esimerkiksi hardcore punkissa, metalcoressa ja melodisessa death metalissa tavataan useammin korisevaa huutoa ja varsinkin black metalissa erittäin korkeaa, falsettiinkin ylettyvää vokalisointia, josta käytetään usein nimityksiä "kärinä", "kirkuna" tai "rääkynä". Hyvin ohuesta ja korkeasta black metal -kirkunasta on esimerkki Hecate Enthronedin Jon Richard. Vaikka murina on yleisilmeeltään vihaista, sitä käytetään esimerkiksi goottimetallissa ja doom metalissa tulkitsemaan voimakkaita, sisäänpäin kääntyneitä ja alakuloisia tunteita.

Murina on syvää kurkkuääntä ja usein vaikeaselkoista, erityisesti niille kuuntelijoille, jotka eivät ennestään tunne tyyliä. Useat tekniikkaa käyttävät vokalistit päättävät tietoisesti vokalisoida epäselvästi, kuten esimerkiksi Kataklysm-yhtyeen Sylvain Houde ja Cryptopsyn Lord Worm. Jotkut tyylin laulajat kuitenkin vokalisoivat sanoitukset ymmärrettävästi, kuten Bolt Throwerin Karl Willetts tai vanhemman Amorphiksen Tomi Koivusaari. Nykyisin murinatekniikkaa käyttää myös muutama naisvokalisti, kuten Nuclear Deathin Lori Bravo, Sinisterin Rachel Kloosterwaard-Heyzer ja Arch Enemyn Angela Gossow..

[muokkaa] Vokalisointitekniikka

Pallealla (diafragma) on tärkeä murinavokalisoinnissa: sen käyttö tuo murinaan voimaa ja osin suojaa äänihuulia rasitukselta. Jotkut artistit käyttävät murinatekniikassaan ainoastaan palleaa.

Murinavokalisoinnin tunnusomaisen rouhea ulosanti vaatii lähes välttämättä murrosiän äänenmurroksen ohittamista. Siten keskimäärin alle 16-vuotiaita, joilla kurkunpää ei ole vielä kehittynyt, sitä ei suositella harjoittamaan: väärin tehtynä murinavokalisointi voi pahimmillaan aiheuttaa pitkäaikaisia vaurioita äänihuuliin^[2].

Murina lähtee pallealihaksen supistuksesta ja muotoutuu kurkunpäässä. Ilman pallealihaksen käyttöä murina rasittaa äänihuulia. Varsinaista ääntä hallitaan suun muodoilla ja säätelemällä äänen muotoutumisaluetta kurkunpään etuosasta (jossa yleensä muodostuu matalammat murinat) kurkunpään takaosaan (josta vuorostaan korkea kirkuna). Kuten muutkin laulutyylit, murinavokalisointikin edellyttää pitkäjännitteistä harjoittelua: kurkunpää ja äänihuulet tottuvat rasitukseen vasta vähitellen. Murinatyyliin erikoistuneen lauluopettajan Melissa Crossin mukaan tyypillisiä aloittelevien murinavokalistien virheitä ovatkin muun muassa itselleen liian korkeiden tai matalien äänialojen varomaton käyttö, pelkkä äänihuulien käyttö murinan muodostamisessa ja varomaton äänenvoimakkuuden säätely. Murinavokalisointi tulee aloittaa varovasti ja kehittää asteittain^[3]. Ammattimaiset murinavokalistit ovat opetelleet säätelemään murinaäänissä tasapainoisesti hengitystiheyden, kurkunpään ja suun kosteuden sekä äänen raspin yhteisvaikutusta.

Toisin kuin yleensä luullaan, murinaääntä ei pysty "syntetisoimaan" minkäänlaisten efektien avulla. Efektit kuten kaiku ja hidastus saattavat saada murinan kuulostamaan täyteläisemmältä niin kuin muut laulutyylit, mutta melodista laulua ei pysty muuttamaan murinaksi. Lauluopettajat esittelevät opetuksessa usein erilaisia tekniikoita, mutta pitkäaikainen käyttö kuluttaa lopulta äänen, siten tekniikat on tarkoitettu "vähemmän vahingoittaviksi", "vaaratonta vokalisointia" vastoin.^selvennä? Alankomaalainen Nijmegenissä sijaitseva St Radboudin lääketieteellinen keskusyliopisto kertoi kesäkuussa 2007 Neederlands Dagblad -lehdelle, että murinatyylin paikallisen kasvavan suosion takia yliopisto hoiti potilaita, joilla oli äänihuulissa turvotusta ja polyyppeja.^[4]. Useissa oikein tehdyissä murinoissa käytetään äänihuulien yläpuolella sijaitsevia limakalvoja tai pelkästään pallealihasta.

[muokkaa] Historia ja variaatiot

[muokkaa] Varhaiset edeltäjät

Alice Cooperin rockärjyntä on voinut innoittaa monia myöhempiä murinavokalisteja.

Niin kutsuttujen hirviömäisten murinaäänten käyttö uhkaavan vaikutuksen aikaansaamiseksi voidaan johtaa vuoteen 1956, jolloin Screamin' Jay Hawkinsin kappale "I Put a Spell on You" ilmestyi. Humoristisesta tarkoituksestaan huolimatta The Whon kappale "Boris the Spider" (1966) sisältää myös syviä, korisevia kurkkuäänimurinoita, jotka muistuttavat osin nykypäivän death metal -vokalistien tyyliä. Varhain 1970-luvulla kappaleet kuten Black Sabbathin "Iron Man" ja Pink Floydin "One of These Days" sisältävät molemmat lyhyitä, matalasti muristuja, joskin studiossa käsiteltyjä, ääniä taustallaan. Mike Oldfieldin kappale "Pitdown Man/Caveman" albumilta Tubular Bells on hyvin samantyylinen. Yksi mahdollinen vaikuttaja ja innoittaja nykyiseen murinavokalisointiin saattaa olla myös glam- ja shock rock -artisti Alice Cooper, joka 1970-luvun alussa käytti satunnaisesti kappaleissaan rankkaa ärjyntää. Esimerkkejä ovat Love It to Death -albumin kappaleen "Ballad of Dwight Fry" lyhyt väliosa ja Killer-albumin "You Drive Me Nervous" -kappaleen kertosäe. Myöhemmin tätä dramaattista rockärjyntätyyliä esiintyi monissa alkuvaiheen punkyhtyeillä, kuten Sex Pistolsilla. Koska thrash metal otti voimakkaasti vaikutteita punk rockista, tätä lajia voi ehkä pitää vaikuttajana.

[muokkaa] Alkuperä metallimusiikissa

Murinan esiintulo sellaisena kuin sitä nykyisin käytetään, tapahtui suunnilleen samanaikaisesti death metalin ensiaskeleiden kanssa. Siki on vaikea sanoa, kuka tekniikan on alun perin luonut. Eri vokalistit todennäköisesti kehittivät tyyliä ajan kuluessa. Deathissa ja sitä edeltäneessä yhtyeessä Mantasissa toimineet vokalistit, alkuaan Kam Lee ja myöhemmin Chuck Schuldiner, mainitaan usein tyylin vaikuttajina, vaikkakin Schuldiner vaihtoi myöhemmin vokalisointityylinsä äänialaltaan korkeampaan kirkunaan. Joidenkin mielestä eräitä varhaisimpia murinaa käyttäviä yhtyeitä olivat Possessed, kuten myös Necrophagia ja Master. Samoihin aikoihi käyttivätn murinan eri muunnelmia esimerkiksi yhtyeet Hellhammer, vokalistinaan Tom G. Warrior, ja alkuaikojen Massacre.

Chris Barnesin tyylinäyte Six Feet Underin konsertissa.

Brittiläisen grindcore-yhtyeen Napalm Deathin vokalistit – perättäin Nic Bullen, Lee Dorrian ja Mark "Barney" Greenway – kehittivät tyyliä eteenpäin 1980-luvun lopulla lisäämällä aggressiivisuutta ja syvempiä kurkkuääniä ja samalla nopeuttamalla sanojen lausumista. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa Autopsy-yhtyeen Chris Reifert alkoi yhdistää kirkunaa murinaääneensä, kun taas Cannibal Corpse -yhtyeen perustaja ja entinen laulaja Chris Barnes tuli tunnetuksi siitä, että hän syvensi murinaansa matalammille äänialoille kuin sitä ennen oli äänitetty.

[muokkaa] Muunnelmat ja myöhempi kehitys

Jotkut yhtyeet, kuten Carcass, Dying Fetus ja Gorerotted, tekivät kokeiluja käyttämällä kahta vokalistia, käyttämällä kappaleissaan vuorotellen kevympiä ja raskaampia murinan vokalisointiosia. Nykyisin toimintansa lopettaneella ruotsalaisella grindcore-yhtyeellä Nasumilla oli myös kaksi vokalistia, joiden ilmaisu vaihteli syvän death metal -murinan ja korkean hardcore punk -kirkunan välillä.

Mikael Åkerfeldt toi puhtaan laulun murinan lisukkeeksi death metal -tyyliin.

Doom metal -yhtyeiden vokalisteilla on tapana painottaa murinallaan enemmänkin tunnelma- ja tunnevivahteita. Paradise Lostin Nick Holmes ja My Dying Briden Aaron Stainthorpe olivat 1990-luvun alkupuolella sen pääasiallisimmat kehittäjät. Stainthorpe oli ensimmäisiä niistä, jotka yhdistivät murinaa puhtaaseen lauluun. Tekniikkaa kehitti myöhemmin varsinkin Opethin Mikael Åkerfeldt, joka toi puhtaan laulun death metaliin.

Goottimetallissa murinat on yleensä asetettu oopperamaisen naislaulun rinnalle. Esimerkkejä siitä ovat ainakin Tristania ja Sirenia. Myös jotkut sinfoniset metalliyhtyeet, kuten After Forever, Epica ja Leaves' Eyes käyttävät samaa tekniikkaa ja yhdistävät jonkin verran maskuliinista murinaa usein klassisesti koulutettujen sopraanolaulajien ilmaisun vastapainoksi.

Funeral doom metal -yhtyeet soveltavat murinaa hiukan eri tavalla: syvien kurkkuäänien sijasta vokalisointi on usein kuiskattua murinaa. Tätä tekniikkaa käyttävät muiden muassa suomalaisen Skepticismin Matti ja Evokenin John Paradiso.

Eräissä muissa metalin lajeissa on omat tapansa käyttää murinavokalisointia. Ne käyttävät lähinnä death-grindia ja brutaalia death metalia. Niissä murinaäänet on yleensä viety mahdollisimman mataliksi ja epäselviksi käyttämättä kuitenkaan efektejä, esimerkkeinä Suffocationin Frank Mullen ja Incantationin John McEnte. Jälkimmäinen tyyli on sisäänpäin hengitetty murina, jota nimitetään usein "sian vinkunaksi" (engl. pig squeal). Siitä tekniikasta esimerkkejä ovat Wormedin Phlegeton ja Brodequinin Jamie Bailey.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Ethan Mittel, The Categorization of Death Metal, Metal Storm (englanniksi)
• Melissa Cross Studio, Vocal Instruction for a New Breed (englanniksi)
• Learn to do Death Metal Vocals, Wikihow (englanniksi)
• More Death Metal Vocals info, Wikihow Discussion (englanniksi)