Tubular Bells
| Tubular Bells Mike Oldfield | ||
|---|---|---|
| ||
| Studioalbumin tiedot | ||
| Äänitetty | The Manor, syksy 1972 - kevät 1973 | |
| Julkaistu | 25. toukokuuta 1973 | |
| Tuottaja(t) | Tom Newman, Simon Heyworth, Mike Oldfield | |
| Kesto | 48.50 | |
| Levy-yhtiö | Virgin Records | |
| Mike Oldfieldin muut julkaisut | ||
| Tubular Bells 1973 |
Hergest Ridge 1974 | |
Tubular Bells on vuonna 1973 julkaistu Mike Oldfieldin ensimmäinen studioalbumi. Sävellykset ovat ”Tubular Bells Part I” ja ”Tubular Bells Part II”, joiden sisällä on vaihtelevia teemoja. Oldfield sekä sävelsi musiikin että soitti suurimman osan albumilla kuultavista instrumenteista päällekkäisten äänitysten avulla. Musiikillisesti sen ainekset ulottuvat kansanmusiikista rockiin ja se määritti Oldfieldin tyylin aina 1980-luvun alkuun saakka. Tubular Bells oli suurmenestys ja albumi on nykyisen niin sanotun New Age -musiikin edeltäjiä.[1]
Albumin taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oldfieldilla oli nuoresta iästään huolimatta jo studiokokemusta Sallyangie-duosta ja Kevin Ayersin Whole World -yhtyeestä.
Virgin Records -levy-yhtiön toinen perustaja Simon Draper muistelee: ”Hän teki sessiotöitä Manor-studiolla ja soitti tämän tekemänsä nauhan Tom Newmanille ja Simon Hayworthille, jotka työskentelivät studiolla. Se teki heihin lievästi sanottuna vaikutuksen ja he esittelivät nauhan minulle, valtavan hyvä. Hän oli 4-raitalaitteella kotonaan äänittänyt koko A-puolen paljolti jo sellaisena kuin se on levyllä. Studiossa hän äänitti sen uudelleen ja jatkoi siitä. Meillä oli jakelusopimus EMI- ja Island-yhtiöiden kanssa. Kun ihmiset yhtiöillä kuulivat sen, he putosivat niille sijoilleen. Levy alkoi kerätä vauhtia ja lähti, koska se oli niin erilaista kuin mikään muu.”[2]
A-puoli nauhoitettiin syksyn 1972 aikana noin viikossa, ja B-puolta nauhoiteltiin 1973 vuoden keväällä pidemmällä aikavälillä. Nauhoituksessa on käytetty 16-raitaista kelanauhuria, joka tuohon aikaan edusti äänitystekniikan yleistä huipputasoa.
Sekä B-puolen ensimmäinen teema että luolamiesosiota seuraava hyvin hidas teema on sävelletty Oldfieldin ollessa 15-vuotias. Tuolloin häntä vaivasi levottomuus ja hän rauhoitti itseään säveltämällä rauhallista musiikkia.[3]
Levy ei kelvannut muille levy-yhtiöille, joten levykauppias Richard Branson joutui perustamaan levyn julkaisuun Virgin-yhtiön, joka oli tulevan jättikonsernin ensimmäinen osa. Levystä tuli lopulta jättimenestys ja se on edelleen Virginin myydyin levy. Britannian albumilistalla levy nousi kärkipaikalle.
Albumin toteutuksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soitinlistassa näkyvä ”Piltdown Man” -soitin viittaa B-puolen karjuntaan. Sana tarkoittaa ihmisen esi-isäksi väitettyä löydöstä, ”Piltdownin ihmistä”, joka paljastui lopulta huijaukseksi. Levyn takakannesta ei käy ilmi, että myöhemmin monia Oldfieldin levyjä tuottanut Tom Newman soittaa B-puolen lopussa akustista kitaraa. ”Double speed guitar” on analogisen nauhan kaksinkertaisella nopeudella äänitettyyn verrattuna muutettu kitaraosuus, joka näin soi oktaavia ylempää. Efektejä on käytetty muutenkin runsaasti muun muassa muokkaamaan kitaran sointia toisen instrumentin kaltaiseksi. Tästä esimerkki on toisen osan säkkipilliltä kuulostava osuus ennen ”Piltdown Man” -osuutta.
B-puoli päättyy ”Sailor’s Hornpipe” -nimiseen merimieslauluun. Siihen nauhoitettiin alun perin puheraita, mutta sitä ei otettu käyttöön ennen kuin vasta myöhemmin vuoden 1979 Exposed-livealbumilla julkaistulla versiolla.
Levyn kannessa on pila, jossa viitataan stereolevyjen informaatioteksteihin mahdollisuudesta soittaa niitä tuohon aikaan vielä yleisissä monosoittimissa: ”This stereo record cannot be played on old tin boxes no matter what they are fitted with. If you are in possession of such equipment please hand it into the nearest police station.” (suom. ”Tätä levyä ei voi soittaa vanhoilla peltipurkeilla vaikka niissä olisi minkälainen kytkentä. Jos omistat sellaisen laitteen, ole hyvä ja vie se lähimmälle poliisiasemalle”).[4] Vitsi jatkui Oldfieldin uudelleensoittamalla 30-vuotisversiolla muodossa ”This stereo recording can still not...” (”...ei edelleenkään voi...”).[5]
Muualla populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Levyn A-puolen alkua on käytetty Manaaja-elokuvassa ja Suomessa esitetyssä, lapsille tarkoitetussa Hello Hello Hello -englanninkielenopetusohjelmassa.
Levystä on olemassa sinfoniaorkesterin levyttämä David Bedfordin sovittama versio, jonka nimi on Orchestral Tubular Bells (1975).
Suomalainen rock-yhtye Paska on tehnyt A-puolesta cover-version.
Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sävellys Mike Oldfield.
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
| Nro | Nimi | Kesto | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| 1. | "Part One" | 25.00 | |||||||
| 2. | "Part Two" | 23.50 | |||||||
Albumilta julkaistiin Mike Oldfield's Single. Sen kappaleina olivat Part 2 kitara-/säkkipilliteema ja B-puolena lastenlaulu "Froggy Went a Courtin[']", jonka hän laulaa Vanessa Bransonin kanssa. Instrumentaaliteema on sovitettu hitaammaksi ja sen johtavana soittimena on aluksi oboe, joka vaihtuu albumiversion kaltaiseksi päällekkäisäänitetyille kitaroille sovitetuksi hitaampana ja vähemmän efektoituna. Loppuosuuden Oldfield soittaa klassisella kitaralla.
Muusikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mike Oldfield – flyygeli, kellopeli, Farfisa- ja Lowrey-urut, urut servovahvistimen kautta, pilliurut, urkuharmooni, sähkö- ja akustiset kitarat, efektoidut kitarat, nauhanopeuksilla käsitellyt kitaraosuudet, basso, piano, honky-tonk-piano, nokkahuilu, putkikellot, patarummut, Piltdown Man, Moribund Chorus (kuolevien kuoro), Nasal-choir (Mike Oldfield itse päällekkäisäänityksillä), Manor-kuoron (Oldfield, Hayworth, Newman) johto
- John Field – huilut
- Lindsay Cooper – kontrabasso, oboe
- Mundy Ellis, Sally Oldfield – kuorolaulu
- Steve Broughton – rummut
- Vivian Stanshall – seremoniamestari ja instrumenttien esittely Part One
Tekninen toteutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mike Oldfield, Tom Newman, Simon Hayworth – äänitys ja tuotanto
- Trevor Key – levykannen suunnittelu ja valokuvat
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Terry Southern: Virgin: A History of Virgin Records (A Publishing Company, 1995, ISBN 1-89911600, 1-899116001, 9781899116003)
- LP-julkaisu Virgin 87 541 XOT 1973 kansi
- CD-levy CDV 2001 (Virgin Records, 1973/1983)
- CD-levy Tubular Bells 2003 (WEA 0927499212) kansilehti
- Tubular Bells mikeoldfield.org. Arkistoitu 29.4.2008. Viitattu 26.4.2011. (englanniksi)
Viitteet