Jakov Polonski
Jakov Petrovitš Polonski (ven. Яков Петрович Полонский); (6. joulukuuta [J: 18. joulukuuta] 1819 Rjazan,[1] Venäjän keisarikunta – 18. lokakuuta [J: 30. lokakuuta] 1898 Pietari,[1] Venäjän keisarikunta) oli venäläinen runoilija.[2][3]
Suku ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Köyhtyneeseen aatelissukuun syntyneen Jakov Polonskin vanhemmat olivat Pjotr Grigorjevitš Polonski, joka oli virkailijana Rjazanin kenraalikuvernöörin A. D. Balašovin toimistossa ja vanhaan aatelissukuun kuulunut Natalia Jakovlevna Kaftireva. Jakov oli perheen esikoinen.[4]
Jakov kävi koulua Rjazanin 1. poikalukiossa. Kiinnostus kirjallisuuteen heräsi lukioaikana ja hän alkoi kirjoittaa vielä arkoja ja muita jäljitteleviä koulupoikarunoja.[4]
Vuonna 1837 tsarevitš Aleksandr Nikolajevitš, tuleva keisari Aleksanteri II vieraili Rjazanin lukiossa. Jakov Polonski muisteli: "Koulun johtaja Semjonov kutsui minut puheilleen ja käski kirjoittaa runon, jossa yksi säe on deklamaatio ja toinen säe on tehty laulettavaksi: "Jumala suojelkoon tsaaria!". Illalla Polonski palkittiin runostaan johtaja N. N. Semjonovin asunnossa. "Näin pitkän, tanakan, hieman pyöreähartisen tuntemattoman miehen lähestyvän minua. Tämä herrasmies oli Vasili Andrejevitš Žukovski. Hän kertoi, että piti runoistani kovasti ja että kruununperillinen oli kehunut minua ja antoi minulle kultakellon. Seuraavana päivänä kruununprinssin lähtöpäivänä uuden lukion juhlasalissa luettiin joku paperi. Sitten sain laatikon, jossa oli pieniä kultakelloja, jotka oli koristeltu emaloiduilla kukilla, enimmäkseen lemmikeillä", kirjoitti Jakov Polonski.[4]
Vuonna 1838 Jakov Polonski valmistui lukiosta ja kirjoittautui keisarillisen Moskovan yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hänen yliopistoystäviensä joukossa oli merkittäviä aikalaisia: runoilijat Apollon Grigorjev ja Afanasi Fet, historioitsijat S. M. Soloviev ja K. D. Kavelin ja kirjailija Aleksei Pisemski. Hänen läheisiä ystäviään olivat kenraali ja aiempi dekabristi Mihail Orlov, Mihail Pogodin, Juri Samarin, elämänmittainen läheinen ystävä Ivan Turgenev, Pjotr Tšaadajev, Aleksei Homjakov, Nikolai Jazykov ja näyttelijä Mihail Štšepkin. Polonski opiskeli yliopistossa viisi vuotta määrättyjen neljän sijasta, koska hän ei kolmantena vuonna läpäissyt roomalaisen oikeuden tenttiä.[4] Huolimatta runsaasta ystäväpiiristä ja erilaisista kiinnostuksen kohteista, opiskelija Polonskin elämä oli vaikeaa. Hän oli köyhä ja hänen piti ansaita rahaa antamalla yksityistunteja. [4]
Vuonna 1863 Polonski nimitettiin ulkomaansensuurikomitean nuoremmaksi sensoriksi, jossa hän toimi vuoteen 1896 saakka. Elämänsä loppuun mennessä hänestä tuli päälehdistöosaston neuvoston jäsen. Hän työskenteli enimmäkseen kotona ja tutki ranskan-, englannin- ja italiankielisiä kirjoja ja lehtiä. Hän toimi sihteerinä ulkomaansensuurikomiteassa, lehdistöasioiden pääosaston neuvostossa vuosina 1860-1896.[4]
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1858 Jakov Polonski tapasi Pariisissa Jelena Vasiljevna Ustjugskajan (1840-1860), Pariisin Venäjän ortodoksisen kirkon päämiehen Vasili Kuzmitš Ustjugskin ja ranskalaisen äidin 18-vuotiaan tyttären, joka ei osannut venäjää eikä Polonski osannut ranskaa. Pian Jelenasta tuli hänen vaimonsa. Samana vuonna nuoripari muutti Pietariin mutta runoilijan onni ei kestänyt kauan. Tammikuussa 1860 heidän kuuden kuukauden ikäinen poikansa Andrei kuoli. Jelena Vasiljevna sairastui lavantautiin ja kuoli kuusi kuukautta myöhemmin keskenmenon seurauksiin.[4]
Vuonna 1866 Polonski tapasi toisen vaimonsa harrastajakuvanveistäjä Josefina Antonovna Rulmanin (1844-1920). Tästä avioliitosta syntyi kolme lasta: Aleksandr (1868-1934), Natalia (1870-1929) ja Boris (1875-1923).[4]
Kirjallinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jakov Polonski opiskeli keisarillisessa Moskovan yliopistossa, jossa hän ystävystyi Apollon Grigorjevin ja Afanasi Fetin kanssa. Kolme nuorta ja lupaavaa runoilijaa kirjoittivat runoja jäljitellen Aleksandr Puškinia ja Mihail Lermontovia.[2] Vuonna 1840 Otetšestvennije Zapiski (ven. Отечественные записки, Isänmaalliset muistiinpanot) -lehti julkaisi Polonskin runon Pyhä evankeliumi kuulostaa juhlalliselta … (ven. Священный благовест торжественно звучит …), jota Moskovan yliopiston kirjallisuuden professori I. I. Davidov arvosti suuresti. Tämä oli runoilijan ensimmäinen julkaisu.[4]
Polonski valmistui yliopistosta vuonna 1844 ja samana vuonna julkaistiin hänen ensimmäisen runokokoelmansa Gammy (ven. Гаммы) ja se sai hyvän vastaanoton kriitikoilta. Polonskin varhaista runoutta pidetään yleensä hänen hienoimpanaan, Nikolai Gogol on jopa kopioinut yhden hänen ensimmäisistä julkaistuista runoistaan omaan muistikirjaansa.[4][2]
Samana vuonna Polonski matkusti Odessaan, missä hän tapasi Leo Puškinin (Aleksandr Puškinin veli), joka myöhemmin kirjoitti "Polonskin lahjakkuudesta" kirjallisuuskriitikko Pjotr Pletnjoville. Vuonna 1846 kokoelma Stikhotvorenija 1845 goda (ven. Стихотворения 1845 года, Vuoden 1845 runot) julkaistiin Odessassa ystävien tuella. Kirjallisuuskriitikko Vissarion Belinski ei antanut tästä kokoelmasta hyvää arviota. Kaikesta huolimatta Polonski jatkoi työtään rikkaiden perheiden lasten opettajana. Odessan kokemukset antoivat hänelle myöhemmin inspiraation omaelämäkerralliseen romaaniin Dešovij gorod (ven. Дешёвый город, 'Halpa kaupunki').[4]
Elättääkseen perhettään Polonski palveli Kaukasian kuvernööri Mihail Vorontsovin toimistossa ensin Odessassa ja vuosina 1846–1851 Tbilisissä. Mustanmeren rannikon upea luonto vahvisti hänen taipumusta romantiikkaan. Polonski käytti runoissaan kaukasialaisia aiheita ja rehevää luontoa, joita hän käsitteli Mihail Lermontovia muistuttavalla tavalla, vaikka hän kirjoitti myös parodioita omista runoistaan. Erityisesti häneen vetosivat yölliset kohtaukset, yksi hänen tunnetuimmista runoistaan on nimeltään Gruzinskije nochi (ven. Грузинские ночи, 'Georgialaiset yöt').[2]
Keväällä 1846 Polonski muutti Tbilisiin. Aluksi hän otti avustavan virkailijan paikan. Sen jälkeen Polonskista tuli erityisapulaisvirkamies Kaukasian kuvernöörin Mihail Vorontsovin toimistoon. Samaan aikaan hän toimi Zakavkazski Vestnik -lehden (ven. Закавказский вестник, 'Transkaukasialainen Sanansaattaja') apulaistoimittajana. Tbilisiläinen paino julkaisi Polonskin runokokoelmat Sazandar (ven. Сазандар) ja Useita runoja.[4]
Vuonna 1851 Jakov Polonski muutti Pietariin. Vuonna 1855 hän julkaisi Runot-kirjan, jota kriitikot arvostivat. Hänestä tuli pietarilaisten aikakauslehtien Otetšestvennije Zapiski (ven. Отечественные записки, 'Isänmaalliset muistiinpanot') ja Sovremennik (ven. Современник, 'Aikalainen') vakiokirjoittaja vuosina 1851-1859. Kirjallisuuden julkaisemisesta saadut tekijäpalkkiot eivät kuitenkaan taanneet runoilijalle riittävää elantoa. Polonskista ryhtyi Pietarin kuvernöörin Nikolai Smirnovin pojan opettajaksi. Vuonna 1857 Smirnovit veivät Polonskin mukanaan Saksaan Baden-Badeniin. Hän erosi Smirnovien seurueesta ja matkusti ympäri Euroopan eri kaupungeissa. Genevessä hän otti piirustustunteja taiteilija Didéltä ja vieraili Roomassa sekä Napolissa. Pariisissa hän vuonna 1858 tutustui moniin venäläisiin ja ulkomaisiin kulttuurihenkilöihin. 1860-luvun alussa hänestä tuli läheinen ystävä runoilija Fjodor Tjuttševin kanssa.[4]
Polonskin "perjantait" olivat yhtä kuuluisia kuin hänen teoksensa. Näitä Pietarissa suosittuja kutsuja pidettiin vuodesta 1860 lähtien hänen kotonaan Znamenskaja- ja Basseinaja-kadun kulmassa. Runoilija halusi koota taloonsa kirjailijat, taiteilijat ja muusikot ystävällismielisiin taidekeskusteluihin.[4]
Vuonna 1888 Polonskista tuli Rjazanin tieteellisen arkistotoimikunnan jäsen ja hänen maisemamaalauksiaan esiteltiin akateemisessa näyttelyssä, josta hänelle myönnettiin Keisarillisen taideakatemian kunniajäsenen arvonimi.[4]
Jakov Polonski on usein esitetty 1800-luvun elävänä yhteytenä vuosisadan alun runouden huippukauteen on venäläisissä kirjallisuushistorioissa. Hänen runoissaan on tapana nähdä Vasili Žukovskin vaikutus, ja Polonski olikin nuorena kymnaasilaisena tavannut suuren runoilijan. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Gammy (ven. Гаммы, 'Sävelasteikot') ilmestyi vuonna 1844 ja vuonna 1850 julkaistiin Polonskin Georgiassa viettämään aikaan pohjatuva Sazandar (georg. 'laulaja', ven. Сазандар). Polonski liitettiin "puhtaan taiteen" puolustajiin, mutta hänen runoudessaan näkyy toisinaan myös Nikolai Nekrasovin esikuvan mukainen yhteiskunnallisempi aihepiiri. Polonski kävi kirjallista vuoropuhelua muun muassa Apollon Maikovin kanssa.[3]
Vuonna 1849 Polonski käytti vuoristolaisten kansanperinnettä kokoelmassaan Sazandar. Hänen runoilija Leo Puškinille (Aleksandr Puškinin veli) kirjoittamansa säekirje, joka tunnetaan nimellä Kävely Tiflisissä (1846), kirjoitettiin kiinnittäen enemmän huomiota realistisiin yksityiskohtiin. Vuonna 1851 Polonski muutti Pietariin, missä hänet kutsuttiin toimittamaan kirjallisuuslehti Russkoje Slovoa (ven. Русское слово, 'Venäläinen Sana') 1859–1860. Tuona aikana Polonski käytti yhä enemmän yhteiskunnallisia teemoja, tuottamatta kuitenkaan runoutta, jonka laatu olisi kestänyt aikaa. Hän oli 1840-luvun viimeinen 'soihdunkantaja', joka toimi edelleen 1890-luvun Pietarissa ja kävi kirjeenvaihtoa nuorempien kirjailijoiden, kuten Anton Tšehovin kanssa. Hän kuoli 78-vuotiaana Pietarissa[1] ja hänet haudattiin syntymäkaupunkiinsa Rjazaniin.[2]
Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka Polonski oli omana aikanaan erittäin arvostettu, hänen maineensa on vähentynyt viimeisen 150 vuoden aikana. Hänen suosituimpia teoksiaan ovat lyyriset työt, erityisesti Rekikello'(1854), "joissa rekikellon ääni herättää unelmatilan ja kuvia kadonneesta rakkaudesta".[2]
Hänen runojaan ovat säveltäneet venäläiset säveltäjät, kuten Aleksandr Dargomyžskin, Pjotr Iljitš Tšaikovskin, Igor Stravinskyn, Sergei Rahmaninovin, Sergei Tanejevin ja Anton Rubinšteinin. Polonski kirjoitti libreton Nikolai Gogolin tarinaan Jouluaatto (ven. Ночь перед Рождеством) pohjautuvaan oopperaan Seppä Vakula (ven. Кузнец Вакула), joka oli ensin tarkoitettu Aleksandr Serovin sävellettäväksi. Lopulta sen sävelsi oopperaksi Pjotr Tšaikovski vuonna 1874 (Seppä Vakula, Op. 14), joka uudelleentyösti teoksen vuonna 1885 ilmestyneeksi oopperaksi Tšerevitš (ven. Черевички).[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Yakov Polonsky Tchaikovsky Research. 12 . joulukuuta 2022. Project:Tchaikovsky Research.
- ↑ a b c d e f g Moser, Charles (toim.): The Cambridge History of Russian Literature, s. 422. Cambridge University Press, 1992. ISBN 0-521-42567-0.
- ↑ a b Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Suuren kertojat: 1840-1890. Realismin huippukausi. Runous proosan kaudella”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 314. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Birthday anniversary of Yakov Petrovich Polonsky (1819-1898), Russian poet and prose writer, Based on the Presidential Library’s materials: Русский вестник. СПб., 1892. Т. 220. № 5. Май / Соколов Н. М. Лирика Я. П. Полонского: Крит. этюд. СПб., [1898] © Boris Yeltsin Presidential Library, 2023.
| ||||||||||||||||||||||
