Islam Afrikassa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Afrikkalaiset muslimit ovat pääosin sunnalaisia malikiitteja, shafi'ilaisia tai hanafeja. Shiilaisia ibadiitteja on jonkin verran Libyassa ja Sansibarissa.
Osa artikkelisarjaa
Islam maittain
Afrikka
Aasia
Eurooppa (Lähi-Itä)
Pohjois-Amerikka
Oseania
Etelä-Amerikka

Islam on levinnyt Afrikassa Pohjois-Afrikkaan, Itä-Afrikkaan ja välittömästi Saharan eteläpuolelle. Se on kristinuskon ohella mantereen valtauskonto. Suunnilleen puolet afrikkalaisista on muslimeja. Heistä puolet puhuu äidinkielenään muuta kuin arabiaa.[1] Melkein kaikki Afrikan muslimit ovat sunneja. Pohjois-Afrikassa he kuuluvat šarian tulkinnassa maliki -koulukuntaan. Itä-Afrikassa vallitseva lakikoulu on shafi'i.

Afrikan arabialaisessa osassa Kairossa sijaitseva al-Azharin yliopisto on maailman sunnimuslimien tärkein ja arvovaltaisin keskus, eräänlainen islamin Vatikaani. Yliopisto on al-Azharin moskeijan yhteyteen keskiajalla perustetun uskonoppineita kouluttaneen madrasan seuraaja. Afrikkalainen islam on saanut lisäväriä Afrikan perinteisistä uskonnoista.[2]

Muslimiväestön lukumäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailman kaikista muslimeista 16 % asui 2019 Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja 20 % Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa (MENA-maat).[3] Koko maailman muslimeista noin neljäsosa asuu Afrikassa.[1] Afrikassa muslimienemmistöisiä maita on etenkin Pohjois-Afrikassa ja Afrikan sarvessa. Egyptissä muslimien osuus oli 90 %, ja Mauritaniassa, Algeriassa, Marokossa ja Somaliassa jopa 99 % vuonna 2019. Monissa muissakin Afrikan maissa islam on enemmistöuskonto.[3] Vuonna 2015 lukumääräisesti eniten muslimeja oli Afrikan maista Nigeriassa (90 miljoonaa), Egyptissä (84 miljoonaa) ja Algeriassa (37 miljoonaa). [4]

Islamin leviäminen Afrikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin leviämiselle Afrikkaan loi edellytykset 600-luvun arabivalloitus, joka ulottui Pohjois-Afrikan halki Egyptistä Tangeriin alle vuosisadassa. Valloitusta edelsi maatalousyhteiskuntien väestökato, joka saattoi johtua kulkutaudeista ja kuivuudesta. Pohjois-Afrikassa maaseutu elpyi entiselleen vasta 800-luvulla.[5]

Pohjois-Afrikan rannikkoalueet alkoivat islamisoitua viimeistään 800-luvulla, kun abbasidien valtionuskonto alkoi yleistyä rannikon asukkaiden keskuudessa. Arabivallan ensimmäisiltä vuosisadoilta ei vielä ole merkkejä islamista. Väestön enemmistön uskonnoksi islam muuttui vasta 1000-luvulla.[6]

Muualle Afrikkaan islam alkoi levitä pääasiassa kauppiaiden välityksellä. Reittejä oli kaksi: ensimmäinen kulki Saharan autiomaan halki sen eteläreunoille ja siitä eteenpäin aina sademetsävyöhykkeelle asti. Toinen reitti syntyi kauppiaiden purjehtiessa Punaista merta ja Intian valtamerta pitkin Itä-Afrikan rannikoille. Islamin leviäminen seurasi kolmivaiheista kehitystä.[7] Ensin muslimikauppiaat toivat islamin kaupallisiin keskuksiin, joissa he olivat vähemmistönä pakanaväestön keskuudessa. Toisessa vaiheessa kaupunkien hallitsevat piirit kääntyivät islamiin. Kolmannessa vaiheessa islam alkoi levitä myös maaseudulle, missä valtaosa väestöstä asui. Tällöin islam alkoi muuttua enemmistöuskonnoksi. Viimeiseen vaiheeseen liittyi usein suufilaisten veljeskuntien synty ja jihadistinen kiivailu puhdasoppisen islamin puolesta. Tässä vaiheessa islamia alettiin levittää myös aseellisen jihadin keinoin.[7]

Islamin leviämistä Afrikassa auttoi maantieteellinen etäisyys islaminuskon keskuksiin. Sen ansiosta afrikkalainen islam pystyi yhdistelemään itseensä afrikkalaisten uskontojen aineksia. Esimerkiksi esi-isien henget tulkittiin islamilaisiksi jinneiksi, ja entisistä jumaluuksista tuli enkeleitä. Islam ei liioin sisältänyt aineksia, jotka olisivat olleet jyrkästi ristiriidassa paikallisten heimokulttuurien kanssa.[8] Uusi uskonto eteni 1700-luvulle mennessä Keski-Afrikkaan, missä se pysähtyi sademetsävyöhykkeeseen. Itä-Afrikassa islam yleistyi kauppayhteyksien myötä rannikkoalueille. Orjakaupalla oli paljon merkitystä islamin leviämisessä.[9]

Kauppiaitten rooli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija David Robinsonin mukaan kauppiaat olivat avainasemassa islamin leviämisessä Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja Itä-Afrikkaan.[7] Kauppiaitten sitoutuminen samaan uskontoon auttoi liiketoimia, jotka perustuivat molemminpuoliseen luottamukseen. Jared Diamondin mukaan luottamuksen rakentaminen onkin yksi uskonnon perustehtävistä. [10] Moshe Gil tutki 1000-luvun juutalaisia kauppiaita Välimeren alueella, ja totesi melkein kaikkien toimineen kauppiasverkostossa ja hyvässä yhteistyössä muiden verkoston jäsenten kanssa. [11] Muslimikauppiaitten liikekumppanit saattoivat asua hyvin kaukana, mutta silti heidän kanssaan oli uskaltauduttava kauppasuhteisiin. Uskonto tarjosi myös yhteisen lakipohjan erimielisyyksien sopimiseen.[11]

Itä-Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Afrikassa kauppiaitten dhow -laivat purjehtivat pitkin rannikkoa hakemassa norsunluuta, kultaa ja muita metalleja, nahkatuotteita sekä orjia. Vuorovaikutus rannikon asukkaiden kanssa toi bantukieli swahiliin arabialaista sanastoa. Kauppiaat asettuivat asumaan omiin muslimikaupunginosiinsa rannikon pieniin kauppakeskuksiin, jotka olivat poliittisesti itsenäisiä. Kauppiaat harjoittivat islamia, mutta sovussa paikallisten jumaluuksien ja tapojen kanssa. Varakkaiden kauppiaiden elämäntapa herätti kiinnostusta kaupunkien yläluokan keskuudessa ja edisti islamin leviämistä. [12] Uskoa ei Itä-Afrikassa pyritty levittämään pyhän sodan avulla. Vasta 1700-luvulla islam alkoi levitä rannikolta sisämaahan.[13]

Saharan reitti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islam alkoi levitä kauppareittien välityksellä Saharan eteläpuolelle, missä berberiyhteisöt olivat ensimmäisiä siihen kääntyneitä yhteisöjä. Muslimikauppiailla oli suuri merkitys Sahelin alueelle syntyneiden valtioiden vaurastumisessa vuosina 800–1600. Tällaisia valtioita olivat Ghana, Mali, Songhay ja Kanem. Kun paimentolaiskansat kääntyivät islamiin, uutta uskontoa alettiin levittää myös pyhän sodan eli jihadin avulla.[14]

Historia alueittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kairouanin suuri moskeija Tunisiassa oli keskiajalla islamin tärkeä pohjois-afrikkalainen keskus. Minareetti on rakennettu vuonna 836.

Pohjois-Afrikan koko rannikko Egyptistä Atlantille joutui beduiiniheimoihin kuuluvien valloittajien haltuun 600-luvun kuluessa. Hellenistisen kristillisyyden, juutalaisuuden ja sisämaan animismin ja polyteismin[6] tilalle tuli valloittajien ismailiittinen uskonto, joka viimeistään 800-luvulle tultaessa oli muuttunut islamiksi[15][16] samalla, kun valloittajat alkoivat kuvata itseään "arabeiksi".[17]

Arabivalloitus polki jalkoihinsa Pohjois-Afrikkaan levinneen kristinuskon, joka vandaalien 400-luvulla tapahtuneen Pohjois-Afrikan valloituksen myötä oli saanut areiolaisen muodon.[18] Väestön kääntymistä valloittajien uskontoon saattoi edistää se, että areiolaisuuden tavoin myös arabit torjuivat kolminaisuusopin ja käsityksen Jeesuksesta Jumalan poikana.

Damaskoksessa valtaa pitäneet umaijadit (661–750) eivät saaneet lujaa otetta Pohjois-Afrikasta. Siellä heidän valtansa rajoittui rannikon kaupunkialueisiin, kun taas paimentolaisuutta harjoittavat berberiheimot säilyttivät itsenäisyytensä.[19] Umaijadeja koskevista historian lähteistä puuttuvat vielä maininnat islamista, mutta heidän jälkeensä Persiasta käsin valtaan nousseet abbasidit (750–) toivat mukanaan perimätietoja profeetta Muhammedista.

Länsi-Afrikka ja Sahara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Timbuktun moskeijat ja niissä toimivat madrasat eli "yliopistot" olivat islamin leviämiskeskuksia Länsi-Afrikassa. Savesta tehtyjä rakennuksia joudutaan vuosittain korjaamaan.
Saharan yli kulkevat kauppareitit n. 1000–1500. Kultakentät tummennettu.

Islamin leviäminen mustaan Afrikkaan eli Saharasta etelään sijaitsevalle savannialueelle on alkuvaiheiltaan epäselvää, mutta ilmeisesti kullan, suolan ja orjien kauppiailla oli asiaan osuutta. Kauppiaat solmivat yhteyksiä heimopäälliköihin ja kuninkaisiin.[9] Hallitsijat saivat luku- ja kirjoitustaitoisista muslimikauppiaista apua raha-asioittensa hoitajina. Koska uskonnon leviäminen ei tapahtunut valloitusten kautta, islaminuskoon kääntyminen ei johtanut näiden alueiden arabisoitumiseen tai liittämiseen islamilaisiin imperiumeihin, kuten tapahtui Pohjois-Afrikassa. Satunnaisesti sitä kuitenkin tapahtui. 1000-luvulla Marokon almoravidit valloittivat ja islamisoivat Ghanan kuningaskunnan. 1200-luvulla syntyneen Malin kuningaskunnan taustalla saattoi myös olla berbereiden tai arabien vaikutusta. Malissa oli tärkeitä kaupallisia keskuksia, kuten Timbuktu, joiden kautta islam jatkoi leviämistään. Kaupungin 1300-luvulla perustettuja koraanikouluja ja madrasoja kutsutaan lännessä usein "yliopistoiksi". Malin hajotessa sen tilalle syntyi Songhain valtakunta, jonka marokkolaiset valtasivat 1500-luvun lopulla.[9]

Islam jatkoi etenemistä 1700-luvulle tultaessa Keski-Afrikkaan saakka. Siellä sademetsät osoittautuivat muuriksi, jota oli vaikea ylittää. Islam levisi kuitenkin vielä Hausamaana tunnetulle alueelle, joka ulottuu Pohjois-Nigeriasta Saharan autiomaahan pohjoisessa, Tšadjärvelle idässä ja Nigerjoelle etelässä. Hausat kääntyivät islamiin, ja heidän emiirinsä kävivät ajoittain pyhää sotaa. Afrikkalainen islam seurasi malikiittista šariakoulukuntaa. Länsi-afrikkalaista islamia reformoitiin islamin valtavirran suuntaan, kun siihen päästiin tutustumaan Mekkaan tehtyjen pyhiinvaellusten avulla.[9]

Fulbet ovat ehkä maailman suurin paimentolaiskansa. Kartta esittää maita, joissa fulbet asuvat.

Fulbet olivat ensimmäinen länsiafrikkalainen kansa, joka kääntyi islaminuskoon[20]. He tekivät uskonnon nimissä jihadistisia valloitusretkiä käännyttäen ja alistaen lähiseudun kansoja[21]. Sotien tuloksena syntyivät 1700–1800-luvuilla teokraattiset sotilasvaltiot Futa Djallon, Futa Toro, Sokoto, Adamawa, Liptako, Macina ja Umar Tallin tukulorivaltakunta.[22] Kun brittiläinen siirtomaaherruus tuli Pohjois-Nigeriassa fulbien sulttaanikunnan ja emiraattien tilalle 1900-luvun alussa, britit antoivat fulanien jatkaa islamilaista lainkäyttöä, missä qadi-tuomioistuimet vastasivat tuomioista. Brittihallinnon aikana maliki-koulukunnan mukaista šarialakia jopa sovellettiin entistä enemmän. Vastaava kehitys oli tavallista myös muissa siirtomaissa.[23]

Kun Saharan autiomaan raja on liikkunut kohti etelää, islamilaiset fulbepaimentolaiset ovat karjoineen vähitellen tunkeutuneet kristittyjen beromien ja muiden etnisten ryhmien viljelyalueille. [24][25] Seurauksena on ollut väkivaltaisia konflikteja paimentolaisten ja maanviljelijöiden välillä.[26][27][28] Konflikti sai lisää vauhtia Nigeriassa vuonna 1999 kun muutamassa osavaltiossa otettiin käyttöön šarialaki. Vuonna 2009 islamilainen terroristijärjestö Boko Haram aloitti aseellisen kapinan Nigerian keskushallintoa vastaan. [29] Boko Haramin kampanjan myötä hyökkäykset kyliin ovat tulleet entistä vakavammiksi ja saaneet uskonsodan luonteen. Boko Haram vaatii šarialain täyttä toimeenpanoa koko Nigeriassa. Sen joukot ovat ajaneet pakosalle tuhansia kristittyjä beromeja.[24]

Institute for Economics and Peace -instituutin julkaisema 2015 Global Terrorism Index luokitti Fulbe-militantit yhdeksi viidestä tappavimmasta terroristijärjestöstä maailmassa. Open Doors -järjestön mukaan sen hyökkäyksillä on etnisen puhdistuksen luonne. Ne kohdistuvat kristittyihin ja heidän kirkkoihinsa samalla, kun muslimit ja moskeijat jätetään rauhaan.[30]

Sudan ja Itä-Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mogadishussa Somaliassa sijaitseva Islamin yhtenäisyyden moskeija on Afrikan sarven suurin.

Arabit liikkuivat Itä-Afrikan rannoilla jo 700-luvulla, mutta vasta 900-luvulta alkaen islam alkoi merkittävästi levitä Itä-Afrikan rannikkoseuduilla persialaisten kauppiaiden vaikutuksesta. Kauppiaiden vaimot ja jalkavaimot kääntyivät islamiin ja näin kehittyi persialaisia ja bantuvaikutteita yhdistelevä itä-afrikkalainen islam, shirazi -kulttuuri. Se sai nimensä myytistä, jonka mukaan monien kaupunkien perustajat olisivat tulleet Iranin Širazista. 1300-luvulla syntyneisiin islamilaisiin kaupunkivaltioihin kuuluivat Mombasa, Mogadishu ja Kilwa.[31] Kaupunkien paras kukoistusaika ulottui 1500-luvulle asti. [32]

Arabivaikutteiden kasvaessa kehittyi afrikkalainen swahili-islam. Swahilit olivat rannikkoa pitkin asunut kaupankäyntiin erikoistunut kansa, jonka kieli kehittyi bantukielien ja arabian yhdistelmäksi, swahiliksi. Islam ei vielä edes 1800-luvulla ollut levinnyt sisämaahan, mihin syynä oli Portugalin vaikutus.[31]

1600-luvulla Oman oli menestynyt sodissa portugalilaisia vastaan ja saanut haltuunsa Sansibarin saaren, minne 1800-luvulla perustettiin Sansibarin sulttaanikunta. Omanilaisten uskonto oli islamilainen ibadilaisuus, joka muodostaa pienen omaperäisen suuntauksensa islamin sisällä.[31]

Sudan muodostaa oman kehityspolkunsa afrikkalaisen islamin kehityksessä. Sudanin islamisoituminen tapahtui Egyptistä käsin, missä oli vallalla šarian shafi'i -lakikoulukunta. Pohjois-Sudanin islamisoituminen ja samalla arabisoituminen alkoi Egyptin mamelukkivallan aikoina. Vuonna 1323 mamelukit valtasivat Nubian pääkaupungin Dongolan ja perustivat islamilaisen hallinnon alueelle, missä oli vallinnut koptilainen kristinusko.[31]

Islamilainen orjakauppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjia Itä-Afrikassa
Tärkeimmät orjakauppareitit keskiajan Afrikassa.

Orjuus oli osa islaminuskoa ja islamilaisten maiden talouselämää 1900-luvulle asti, jolloin se virallisesti loppui länsimaiden painostuksesta. Se oli myös laajamittaisempaa kuin länsimaiden harjoittama orjatalous. Orjia hankittiin erityisesti Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Afrikkalaisia kuljetettiin islamilaisiin maihin suunnilleen yhtä paljon kuin länsimaiden siirtokuntiin Atlantin yli eli arviolta 14 miljoonaa.[33][34]

Lainsäädännön ja moraalikäsitysten mukaan naisten orjuuttaminen seksiorjaksi oli sallittua. Miespuolisia orjia, erityisesti nuoria poikia, kastroitiin eunukeiksi.[35] Parhaassa asemassa olivat sotilasorjat, jotka yleensä vapautettiin jossakin uran vaiheessa. Maaseudun maatalous-, kaivos- ja muuta ruumiillista työtä tekevät orjat olivat huonoimmassa asemassa. Saharan suolakaivoksiin joutuneet kuolivat yleensä viidessä vuodessa.[36]

Islamilainen orjakauppa oli kannattavaa. Orjia kuljetettiin satojen vuosien ajan Saharan halki, ja häikäilemättömät kauppiaat saattoivat ansaita omaisuuksia. Vähitellen orjakauppa keskittyi nykyisen Kenian ja Tansanian alueille. Virallisissa tilastoissa Itä-Afrikan orjakaupan arvoksi laskettiin yli tonni kultaa vuodessa. Orjat hankittiin ryöstämällä heitä kylä kylältä. Suuria alueita autioitui ryöstöretkien takia. Varsinkin mustilla naisorjilla oli kysyntää islamilaisessa maailmassa.[37] Itä-Afrikassa Oman oli tärkeä orjakauppavaltio, ja siellä orjuus kiellettiinkin vasta vuonna 1970.[38]

1400-luvulta lähtien muslimit puhuivat Afrikassa kaffereista, joilla tarkoitettiin mustia ei-muslimeja, joita myytiin orjiksi Eurooppaan ja Lähi-itään. [39] Ilmaisu siirtyi eurooppalaisiin eläinten nimiin (esimerkiksi kafferipuhveli), mutta nykyään sanaa pidetään rasistisena.

Afrikkalainen islam[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marabout Sidi Abderrahménen pyhimyshauta Algeriassa.

Ennen islamin tuloa Välimeren pohjoisrannikolla asui juutalaisia sekä areiolaisia kristittyjä, jotka muslimien tapaan eivät hyväksyneet Jeesuksen jumaluutta. Islamin etenemistä Afrikassa auttoi, että se pystyi yhdistelemään itseensä afrikkalaisten alkuperäisuskontojen aineksia. Islamin jyrkkä monoteismikaan ei noussut esteeksi, sillä yksijumalaisuus sulautui luonnonuskontoihin, kun niiden henkiolennot tulkittiin islamilaisiksi enkeleiksi tai jinneiksi, joita oli sekä hyviä että pahoja.[9] Nigeriassa muslimit määrittelivät paikallisuskontojen kannattajat "maageiksi" ja katsoivat näiden kuuluvan "kirjan kansoihin".[40] Näin yhteiselämä saattoi jatkua, sillä muuten islam olisi vaatinut heille kuolemantuomiota.

Pyhimykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikkalaiselle islamille tuli tärkeäksi pyhien miesten (marabout) kunnioitus ja heidän hautamuistomerkkeihinsä keskittynyt kultti. Haudat korvasivat kaukaisen Mekan pyhiinvaelluskohteina (esim. Mawlay Idris ja Touba). Esimerkiksi Marokossa on tuhansittain pyhimyshautoja.[41] Egyptissä on tärkeää, että kylässä on paikallisen pyhimyksen hauta. Pyhimyshautoja on myös Arabian niemimaalla.[42] Lähi-idän wahhabit ja salafistiset muslimit ovat pitäneet suufilaista pyhimyskulttia islamin vastaisena, ja tämä on johtanut tilaisuuden tullen muistomerkkien ja moskeijoiden hävittämiseen.[43]

Esinekulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähi-idän maista tuodut esineet, kuten helmet, lasitavara tai nahkatuotteet, kantoivat usein islamilaista leimaa. Vaikka arabiaa ei osattu, sen merkkejä jäljiteltiin kalligrafiana. Koraanin tekstejä kätkettiin nahkakoteloihin, joihin lisättiin nyörit. Näitä amuletteja tai talismaneja kannettiin mukana, ja niiden uskottiin auttavan erilaisiin asioihin, jopa tekevän kuolemattomaksi taistelussa.[40] Itä-Afrikassa moskeijoiden arkkitehtuuri muistutti arabialaisia esikuvia. Länsi-Afrikassa moskeijat saivat omaperäisiä muotoja, missä rakennusmateriaalina käytettiin savea ja tukena puupalkkeja. Tunnetuin esimerkki on Sankoren moskeija Timbuktussa. [44]

Kuukalenteri ja sukulinjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islam kehittyi beduiinien paimentolaiskulttuurissa ja sopeutui helposti myös afrikkalaisiin paimentolaisyhteiskuntiin kuten berberien, fulbekansojen ja somalien keskuuteen. Islamilaista kuukalenteria oli helppo noudattaa, sillä kuun vaihtumista saattoi seurata taivaalta tarvitsematta sen vaativampia instrumentteja ajanlaskuun.[45]

Paimentolaisuuteen kuuluva sukulinjojen tärkeys alkoi ilmetä siinä, että omaa yhteiskunnallista asemaa alettiin Afrikassakin mitata sukulaisuutena Muhammediin tai hänen seuraajiinsa. Arvostetuinta oli olla Muhammedin suora jälkeläinen eli šarif. Sellainen oli esimerkiksi Idris ibn Abdullah, joka perusti ensimmäisen islamilaisen valtion Marokkoon. Seuraavaksi arvostetuinta oli sukulaisuus Mekassa valtaa pitäneeseen quraiš -heimoon tai Muhammedin kumppaneihin. Kolmantena tuli yhteys ensimmäisen tai toisen sukupolven muihin muslimeihin.[46]

Jotkut katsoivat, että heillä oli sukulaisyhteys Bilaliin, joka perimätiedon mukaan oli ollut Muhammedin musta orja ja islamin ensimmäinen muessin. Malin kuningaskunnan hallitsijat katsoivat polveutuvansa Bilalista. Sukuluettelot saattoivat olla keksittyjä, mutta ei niitä vääriksikään voitu todistaa. [47] Uskonoppineiden arvostus liittyi vastaavalla tavalla heidän opettajaketjuihinsa, jotka johtivat mahdollisimman arvostettuihin oppineisiin. [46]

Naisen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musliminaisia Somaliassa 2012

Islam ei sisältänyt aineksia, jotka olisivat olleet selvästi ristiriidassa paikallisten heimokulttuurien kanssa.[48] Afrikkalaisten perinnäistapojen ja islamilaisen lain yhteensopivuudesta esimerkkinä on naisen sukuelinten silpominen. Kyseessä on afrikkalainen perinne, mutta toisaalta myös islamin lakikoulukunnat pitävät silpomista suositeltavana ja shafi'i -koulukunta jopa pakollisena.[49][50] Tavan yleisyydessä on kuitenkin suuria eroja myös saman koulukunnan hallitsemilla alueilla. Vaikka maliki-koulukunta suosittelee naisten silpomista, se on silti harvinaista Marokossa, Algeriassa ja Tunisiassa. Sen sijaan saman koulukunnan hallitsemassa Sudanissa tapa on syvään juurtunut. Shafi'i -koulukunnan alueista Egyptissä, Somaliassa ja Jemenissä tapa on vallitseva, mutta ei Palestiinassa, Libanonissa tai Syyriassa. Nämä erot viittaavat siihen, että paikalliset tavat ovat olleet tärkeämpiä kuin uskonto säätelemään naisten sukuelinten silpomista.[51]

Toinen esimerkki on polygamia. Se on Afrikassa perinteisesti yleinen avioliiton muoto, mutta kuuluu myös islamiin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Al-Misri, Ahmad ibn an-Naqib: Reliance of the Traveller and Tools of the Worshipper. Teoksessa: Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law "Umdat al-Salik" by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller, s. 47-648. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017 (alkuteos n. 1368). ISBN 0-915957-72-8. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)
  • Anderson,Glaire D., Corisande Fenwick, & Mariam Rosser-Owen: The Aghlabids and Their Neighbors: An Introduction. The Aghlabids and Their NeighborsArt and Material Culture in Ninth-Century North Africa. Toim. Glaire D. Anderson, Corisande Fenwick & Mariam Rosser-Owen s. 1–32, 2018. Brill. Artikkelin verkkoversio.
  • Campo, Juan Eduardo: Kafir. Teoksessa: Encyclopedia of Islam, s. 420–422. Infobase Publishing, 2009. ISBN 978-0-8160-5454-1.
  • Denny, Frederock, M.: Islamic Ritual: Perspectives and Theories. Teoksessa: Richard S. Martin (toim.) Approaches to Islam in Religious Studies, s. 63-77. Oneworld, 1985.
  • Diamond, Jared: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2013. ISBN 978-952-5697-62-9.
  • Fenwick, Corisande: The Arab Conquests and the End of Ancient Africa? Teoksessa: Htichner, R. B. (toim.) A Companion to North Africa in Antiquity from the Vandal Kingdom to the Arab Conquest (439-711 CE), s. 424-438. Hoboken: Wiley & Sons, 2022.
  • Klein, Martin A.: Historical Dictionary of Slavery ans Abolition. 2nd edition. Bowman & Littlefield., 2014.
  • Lewis, Bernard: Race and Slavery in the Middle East. Oxford University Press, 1990. ISBN 978-0-19-596283-0. Teoksen verkkoversio.
  • Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2.
  • Ohlig, Karl-Heinz: Weltreligion Islam. Eine Einführung. Mathias Grünewald Verlag, 2000. ISBN 3-7867-2273-0. (saksaksi)
  • Roald, Anne-Sofie: Women in Islam. The Western Experience. Routledge, 2001. Teoksen verkkoversio.
  • Robinson, David: Muslim Societies in African History. Cambridge University Press, 2011 (1. painos 2004). ISBN 978-0-521-53366-9. (englanniksi)
  • Schacht, Joseph: An Introduction to Islamic Law. Clarendon Press, 1982. ISBN 978-0-19-825473-7. (englanniksi)
  • Webb, Peter: Imagining the Arabs. Arab Identity and the Rise of Islam. Edinburgh University Press, 2016. ISBN 978 1 4744 2643 5. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Robinson 2004, s. xviii
  2. ↑ Robinson 2011, s. 41
  3. ↑ a b Saleh, Mariam: Share of Muslim population in Africa 2019, by country 11.2.2022. Statista. Viitattu 21.2.2022.
  4. ↑ Diamant, Jeff: The countries with the 10 largest Christian populations and the 10 largest Muslim populations 1.4.2019. Pew Research Center. Viitattu 21.2.2022.
  5. ↑ Fenwick, 2022, s. 431-432
  6. ↑ a b Fenwick, 2022, s. 432-433
  7. ↑ a b c Robinson 2004, s. 28
  8. ↑ Ohlig, 2000, s. 238
  9. ↑ a b c d e Ohlig, 2000, s. 240–241
  10. ↑ Diamond 2013, s. 397
  11. ↑ a b Gil, Moshe: The Jewish Merchants in the Light of Eleventh-Century Geniza Documents. Journal of the Economic and Social History of the Orient, 2003, 46. vsk, nro 3, s. 273–319. Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ Robinson 2004, s. 32–33
  13. ↑ Robinson 2004, s. 36
  14. ↑ Robinson 2004, s. 38–40
  15. ↑ Nevo & Koren, 2003, 233–235
  16. ↑ Groß, M., Ohlig, K-H. & Kerr, Robert M. (toim.): Die Entstehung einer Weltreligion I-VI. Berlin: Hans Schiler, 2010-2021.
  17. ↑ Webb 2016, s. 44–48
  18. ↑ Vandal Encyclopaedia Britannica. Viitattu 21.2.2022.
  19. ↑ Anderson, ym., 2018, s. 2
  20. ↑ Fulani African People & Culture. Viitattu 26.5.2012.
  21. ↑ Fulani Information Art & Life in Africa. 1998. University of Iowa. Viitattu 26.5.2012.
  22. ↑ Narody i religii mira: Entsiklopedija, s. 586–587. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1999. ISBN 5-85270-155-6.
  23. ↑ Schacht, Joseph: An Introduction to Islamic Law. Clarendon Press, 1982. ISBN 978-0-19-825473-7. (englanniksi) s. 86–88
  24. ↑ a b Who are the Fulani? WorldWatch Monitor. Viitattu 16.1.2022.
  25. ↑ Odoh, S.i. & Chilaka Francis Chigozie: Climate Change and Conflict in Nigeria: A Theoretical and Empirical Examination of the Worsening Incidence of Conflict Between Fulani Herdsmen and Farmers in Northern Nigeria. Arabian Journal of Business and Management Review (Oman Chapter), 2012, 2. vsk, nro 1, s. 111–124. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.1.2022.
  26. ↑ Hanne-Mari Tarvonen: Nigeriassa verinen viikonloppu Yle uutiset. 9.7.2012. Viitattu 17.1.2022.
  27. ↑ STT: Yli 80 kuollut Nigerian viljelijöiden ja paimentolaisten välisissä levottomuuksissa Ilta-Sanomat. 25.6.2018. Viitattu 17.1.2022.
  28. ↑ Milla Suonio: Fulani-heimo jatkaa iskuja Nigeriassa: 75 kristittyä kuollut Seurakuntalainen. 9.2.2018. Viitattu 17.1.2022.
  29. ↑ David Cook: The Rise of Boko Haram in Nigeria Combating Terrorism Center. Arkistoitu 25.1.2012. Viitattu 12.9.2014. (englanniksi)
  30. ↑ Who are the Fulani? WorldWatch Monitor. Viitattu 16.1.2022.
  31. ↑ a b c d Ohlig, 2000, s. 240–241
  32. ↑ Robinson 2004, s. 33
  33. ↑ Steven Mintz, Digital History Slavery, Facts & Myths (Arkistoitu – Internet Archive)
  34. ↑ Miller, John J.: The Unknown Slavery: In the Muslim world, that is – and it's not over. National Review, May 20, 2002. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.8.2009.
  35. ↑ Patlagean, Évelyne: A History of Private Life: From Pagan Rome to Byzantium V. 1. Harvard College Press, 1985. ISBN 978-0674399747. (englanniksi)
  36. ↑ Bernard Lewis: Race and slavery in the Middle East: an historical enquiry. Oxford University Press, 1990. ISBN 0-19-506283-3. (englanniksi)
  37. ↑ Natasja Broström: Orjakauppa kukoisti Afrikassa. Tieteen Kuvalehti Historia, 2011, nro 8, s. 442–47. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  38. ↑ Klein, 2014, s. xxiv
  39. ↑ Campo 2009
  40. ↑ a b Robinson 2004, s. 43–44
  41. ↑ Geertz 1968, s. 49
  42. ↑ Denny 1985, s. 74
  43. ↑ Kiviranta, Varpu: Vanhoilliset tuhosivat suufien muistomerkkejä Libyassa YLE Uutiset. 25.6.2012. Viitattu 17.3.2023.
  44. ↑ Robinson 2004, s. 45
  45. ↑ Robinson 2004, s. 44
  46. ↑ a b Robinson 2004, s. 49–54
  47. ↑ Robinson 2004, s. 50–52
  48. ↑ Ohlig 2000, s. 238: "Lukuisia esi-islamilaisia rituaalisia käytäntöjä omaksuttiin länsiafrikkalaiseen islamiin. Sen enempää teologisesti, eettisesti kuin rituaalisestikaan siirtyminen sunni-islamiin ei vaatinut ratkaisevia muutoksia - - "
  49. ↑ Al-Misri 2017, s. 59, e4.3
  50. ↑ Aldeeb Abu-Salieh, Sami A.: To Mutilate in the Name of Jehovah or Allah: Legitimization of Male and Female Circumcision. Medicine and Law, 1994, 13. vsk, nro 7–8. Artikkelin verkkoversio.
  51. ↑ Roald 2001, s. 244
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Islam_Afrikassa&oldid=21774310”