Hyvinvointi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Hyvinvointi viittaa yleiskielessä vaurauteen ja hyvään terveydentilaan[1]. Yhteiskunnallisena käsitteenä hyvinvoinnille on erilaisia määritelmiä ja mittareita. Hyvinvointi koostuu useista tekijöistä, sekä mitattavista asioista että yksilökohtaisista arvostuksista ja tuntemuksista. Mitattaviksi hyvinvoinnin osatekijöiksi luetaan yleensä terveys, elinolot ja toimeentulo. Elinolojen käsitteellä voidaan kuvata hyvinvoinnin aineellista pohjaa[2]. Yksilöllisiksi hyvinvoinnin osatekijöiksi luetaan taas sosiaaliset suhteet, itsensä toteuttaminen ja onnellisuus. Nämä hyvinvoinnin eri osatekijät tukevat yleensä toinen toistaan.[3]

Hyvinvointipolitiikka ja hyvinvointitutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkisen vallan pyrkimyksiä edistää väestön hyvinvointia kutsutaan usein hyvinvointipolitiikaksi. Kuitenkin periaatteessa kaikki politiikan osa-alueet vaikuttavat väestön hyvinvointiin. Hyvinvointipolitiikan määrittely ja erottaminen muusta politiikasta on siten vaikeaa. Tämän vuoksi hyvinvointipolitiikan käsitettä käytetään usein myös suppeammin sosiaali- ja terveyspolitiikan synonyymina.[3] Julkisen vallan keinot hyvinvoinnin edistämisessä ovat kuitenkin rajalliset sen suhteen, kuinka perheet ja lähiyhteisöt omissa oloissaan toimivat hyvinvointinsa tuottamiseksi.[4]

Hyvinvointitutkimus tuottaa tietoa hyvinvoinnista ja yhteiskunnallisista ongelmista. Tämän tiedon avulla voidaan poliittisesti arvioida hyvinvointipalvelujen ja tulonsiirtojen vaikuttavuutta. Vaikuttavuudella tarkoitetaan sitä, kuinka panoksilla saadut tuotokset vastaavat asetettuja tavoitteita. Hyvinvointipolitiikan tai yksittäisen ohjelman tai toimen vaikuttavuutta voidaan arvioida vertailevalla tutkimuksella, toistomittauksella ennen tai jälkeen toimen tai mallintamalla. Usein ainoa keino on kuitenkin joko vertaileva tutkimus tai ennen ja jälkeen arviointi. Vertailujen ongelmana on, että eri tekijöiden suhteellisen merkityksen osoittaminen ilmiöiden kehityksessä on vaikeaa.[5]

Hyvinvointipolitiikan arvioinnissa hyödynnetään erilaisia osoittimia. Tyypillisesti käytetyt mittarit ovat kuvanneet määrällisesti mitattavia voimavaroja kuten tuloja.[6]

Keskeinen hyvinvoinnin arviointiin käytetty mittari bruttokansantuote asukasta kohti on osoittautunut huonoksi mittariksi, kun väestön elintaso ylittää tietyn rajan. Easterlinin paradoksilla viitataan havaintoon, että väestön tyytyväisyys elämään ei enää parane maan vaurastumisen mukana sen jälkeen, kun elintaso ylittää perustavat tarpeet.[6] Elintason kasvamisen sijaan ihmisten tyytyväisyys vauraissa teollisuusmaissa liittyy sellaisiin tekijöihin kuin ihmissuhteet, oikeudenmukaisuus yhteisössä ja mielekäs tekeminen. Suomessa kansalaisten tyytyväisyys elämäänsä on pysyi samalla tasolla vuosina 1966–2006, vaikka bruttokansantuote asukasta kohden kasvoi samalla ajanjaksolla kolminkertaiseksi.[7]

Tutkijoiden mielestä ympäristöpolitiikan, asuntopolitiikan ja tasa-arvopolitiikan merkitys hyvinvoinnin tuottajina kasvaa[7] Muun muassa Anthony Giddens on hahmotellut mallia jälkiteollisesta hyvinvointipolitiikasta, jonka tavoitteena on puutteen poistamisen sijasta yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen.[8]

Tuloerot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin mielestä tuloerojen tulisi olla suuret, jotta talouteen syntyisi kannustimia ja ostovoimaa palveluille. Monien mielestä tuloerojen kasvu ei ole ongelma niin kauan kuin köyhienkin reaalitulot kasvavat. Arvostelijoiden mielestä taas suuret tuloerot liittyvät mahdollisuuksien epätasa-arvoon. Suurten tuloerojen yhteiskunnassa sosiaalinen liikkuvuus vaatii ”pidemmän matkan” yhteisöllisesti ja kulttuurisesti. Tällöin yhteiskunnallisen aseman periytyvyys on voimakasta. Mahdollisuudet paremman elintason tavoitteluun ovat epätasaisesti jakautuneet.[9]

Gini-kerroin on yleisesti käytetty tuloeroja kuvaava mittari. Mitä suuremman arvon gini-kerroin saa, sitä epätasaisempi tulonjako yhteiskunnassa on. Gini-kerroin on pienten tuloerojen maissa kuten Pohjoismaissa 20–30 prosenttia ja keskisuurten tuloerojen maissa kuten Yhdysvalloissa 30–40 prosenttia. Hyvin suurten tuloerojen maissa Gini-kerroin on yli 50 prosenttia.[10]

Sosiaaliset tulonsiirrot ja progressiivinen verotus tasaavat tuloeroja ansio- ja pääomatuloissa. Ilman tulonsiirtoja ja progressiivista verotusta tuloerojen Gini-kerroin olisi ollut Suomessa 46 prosenttia 26,5 prosentin sijasta.[10]

Elämänlaatu ja koettu terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elämänlaatu kuvaa ihmisen kokemaa terveydellistä, psyykkistä, sosiaalista ja elinympäristöön liittyvää tyytyväisyyttä suhteessa hänen tarpeisiinsa. Koettu terveydentila on myös henkilökohtainen kokemus omasta fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista voimavaroista suhteessa päivittäisten tehtävien ja elämän asettamiin vaatimuksiin. Toinen läheinen sukulaistermi koetulle terveydentilalle on toimintakyky. Elämänlaatua voidaan mitata usealla eri mittarilla, kuten 15D, SF-36, EQ-5D, WHO-QOL-100 ja WHO-QOL-Bref. Usein terveystaloustieteessä puhutaan käsitteestä QALY (Quality adjusted life Years), eli laatupainotetuista elinvuosista, joiden perusteella esim. lääkehoitojen kustannus-vaikuttavuutta mitataan.

Elämänlaadun mittareista voidaan mainita Maailman terveysjärjestön WHO:n kehittämä WHO-QOL-100 -mittari, jossa elämänlaatu jaotellaan seuraavasti kuuteen eri elämänlaadun ulottuvuuteen:

1. Fyysinen terveydentila (esim. energisyys, kipu, unenlaatu) 2. Psykologinen terveydentila (esim. ajattelu, oppiminen, keskittyminen, tunteet) 3. Toimintakyky (liikuntakyky, päivittäiset toiminnot, työkyky) 4. Sosiaaliset suhteet (parisuhde, ystävyyssuhteet, seksuaalisuus, lähiympäristön tuki) 5. Ympäristö (ansiotulot, palvelujen toimivuus, harrastusmahdollisuudet, kotiolot) 6. Arvot (uskonnollisuus, asenteet, maailmankuva)

Lähde: http://depts.washington.edu/yqol/docs/WHOQOL_Info.pdf

Hyvinvointi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvinvointipolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa sosiaali- ja terveyspolitiikka kattaa 2000-luvulla noin puolet julkisista menoista. Tämä tarkoittaa noin 40 miljardia euroa vuodessa.[3] Sosiaalimenojen osuus bruttokansantuotteesta on EU-maiden keskitasoa[11].

Hallitukset arvioivat oman hallitusohjelmansa ja sen politiikkaohjelmien toteutumista hallituskauden lopussa julkaistavissa seurantaraporteissa. Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisee vuosittain Sosiaaliturvan suunta -raportin, jossa arvioidaan sosiaali- ja terveyspoliittisten tavoitteiden saavuttamista.[6]

Suomalaisten hyvinvointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väestön hyvinvointia ja elämänlaatua koskevissa kansainvälisissä vertailuissa Suomi ei sijoitu yhtä hyvin kuin muut Pohjoismaat. Keskeisiä yleisen tason selittäjiä tälle ovat luultavasti Suomen myöhäinen teollistuminen ja 1990-luvun syvä taloudellinen lama.[12]

2000-luvulla väestöryhmittäiset erot ihmisten hyvinvoinnissa ovat kasvaneet. Työttömyys on korkealla tasolla, väestöryhmien terveyserot ovat suuret ja tuloerot ovat kasvaneet. Työelämän vaatimukset ovat kasvaneet, minkä vuoksi osa väestöstä on syrjäytynyt pysyvästi työmarkkinoilta.[4] Nykyajan yhteiskunnallisia ongelmia ovat suhteellinen köyhyys ja syrjäytyminen. Yhteiskunnan monimutkaistuessa ovat kasvaneet myös vaatimukset siitä, mitä ja kuinka paljon voimavaroja yhteiskunnassa selviytymiseen tarvitaan.[13] Hyvinvointivaltion niin sanotun jakaumatavoitteen eli väestöryhmien välisten hyvinvointierojen tasoittamisen on nähty epäonnistuneen[14] Terveyden ja työllisyyden osoittimilla tarkasteltuna Suomi on 2000-luvulla sijoittunut alemmalle tasolle muiden teollisuusmaiden joukossa.[15]

Tutkimusten mukaan kansalaiset haluavat säilyttää sosiaaliturvan tason tai kasvattaa sitä. Väestön ikääntyminen ja työttömyys ovat kuitenkin haaste julkisen talouden kestävyydelle.[16] Sukulaisten ja naapurien huolenpito, auttaminen ja taloudellinen tuki ovat tutkimuksen mukaan edelleen suomalaisilla merkittävässä asemassa[17].

Arvostelijoiden mielestä hallitukset näyttävät olevan haluttomia tai kyvyttömiä estämään eriarvoisuuden kasvua. Raija Julkusen mukaan toteutettu vero- ja sosiaaliturvapolitiikka on lisännyt tuloeroja. Tulonsiirtojen reaalitaso on jäänyt jälkeen keskimääräisestä ansiotasosta. Verotuksen progressio on lieventynyt, ennen kaikkea eriytetyn ansio- ja pääomatulojen verotuksen myötä. Kun pääomatulojen määrä kasvaa suhteessa ansiotuloihin, verotuksen progressio heikkenee ja sitä kautta myös verotuksen tuloeroja tasaava vaikutus.[9]

Vertailtaessa väestön terveyden tasoa muihin teollisuusmaihin ongelmiksi nousevat elinajanodote ja kuolleisuuserot. Itsemurhien määrä on Suomessa korkeampi.[15] Sukupuolten ero eliniän odotteessa on suuri[18]. Ihmisten omakohtainen arvio terveytensä tilasta eli niin sanottu koettu terveys on pysynyt samana 1990-luvun alusta saakka, vaikka yleinen tulotaso ja varallisuus ovat kasvaneet.[19] Kansanterveyden suurimpina uhkina on nähty väestön ylipainoisuuden nousu, vähäinen liikunta ja kasvanut alkoholin kulutus[18]. Perusterveydenhuoltopalvelut kohdistuvat yhä enemmän työterveyspalvelujen kautta hyvässä työmarkkina-asemassa oleville.[11]

Alkoholin kulutuksen kasvusta seuranneet haitat näkyvät ennen kaikkea vähävaraisten suurkuluttajien keskuudessa. Tyttöjen alkoholinkäyttö on kasvanut. Kansalaisten keskuudessa on nähty halua entistä kireämpään alkoholipolitiikkaan.[20]

Palveluelinkeinoista toimeentulonsa saavien osuus on Suomessa lähes 70 prosenttia[21]. Väestö pakkautuu kasvukeskuksiin ja palvelut vähenevät tyhjenevillä haja-asutusalueilla. Kaupungistumisen ongelmia ovat asumisen kallistuminen, työmatkojen pidentyminen, lähiyhteisöjen avun puute ja yksinäisyys.[21] Asunnottomista yli puolet on pääkaupunkiseudulla[21].

Opiskelijoilla on runsaasti toimeentulo-ongelmia[22] Kansainvälisesti katsoen Suomessa muutetaan pois kotoa varsin nuorena, ja usein muutetaan asumaan yksin.[23] Nuoret aikuiset ovat kärsineet työmarkkinoiden epävakaistumisesta.[14] Työsuhteen määräaikaisuus on tutkimuksen mukaan nuorilla aikuisilla yhteydessä hyvinvoinnin vajeisiin.[24] Lastenhankintaa saatetaan siirtää siihen asti, kunnes ainakin jompikumpi puolisoista saa vakituisen työn. Tästä on tullut entistä vaikeampaa nuorten aikuisten työmarkkinatilanteessa.[25] Työuransa aloittajan pitää varautua tilanteeseen, jossa työura koostuu lyhytaikaisista työsuhteista ja ammatinvaihdoksista.[19]

Koulutustason noususta huolimatta liki kymmenen prosenttia nuorista jää pelkän peruskoulutuksen varaan.[21] Sukupuolten palkkaero on Suomessa pieni.[26]

Lapsiperheiden hyvinvoinnin erityisiä haasteita ovat tutkijoiden mukaan parisuhdeongelmat ja ansiotyön kuormittavuus.[4] Tutkijoiden mukaan lapsiperheiden peruspalvelut ovat rapautuneet. Neuvolatyön, koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon, oppilashuollon sekä perhe- ja kasvatusneuvoloiden voimavarat ovat enintään samalla tasolla kuin ennen 1990-luvun lamaa.[27]

Stakesin vuoden 2006 tutkimuksen mukaan ihmisten tyytyväisyyttä elämään ruokkivat terveys, ihmissuhteet ja stressittömyys.[28] Elämäänsä tyytymättömimpiä olivat pienituloiset, työttömät ja yhden hengen taloudet. Yksinäisyyttä ruokkivat pienituloisuus ja yhden hengen taloudet.[29] Miehillä perheytyminen lisäsi tyytyväisyyttä elämään. Naisilla vasta perheen pienet lapset edistivät sitä merkittävästi.[30]

Vuonna 2006 tehtyjen kyselyjen mukaan suomalaisten vakavimmat huolenaiheet ovat työttömyys, alkoholismi, huumeet ja rikollisuus. Suurimmat maailmanlaajuiset huolenaiheet olivat ympäristön tila, luonnonvarojen käyttö, ydinaseet ja kansainvälinen terrorismi.[31]

Suomalaisten elämänlaatu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset kokevat elämänlaatunsa voittopuolisesti hyväksi aina myöhäiseen ikään saakka, mutta terveys ja sosioekonomiset tekijät määrittävät kokemusta suuresti. Riski heikentyneeseen elämänlaatuun on suurin työttömillä ja vähän koulutetuilla nuorilla, ja 80 vuotta täyttäneillä leskinaisilla. Heikko fyysinen ja psyykkinen terveys sekä sosiaalisten suhteiden ohuus vähentävät elämänlaatua kaikenikäisillä, ja erityisesti työkyvyttömyyseläkkeellä olevilla ja ns. ”kolmatta ikäänsä” elävillä eli 60-79 –vuotiailla. Turvattu työpaikka, kolmen tai useamman hengen kotitalous, hyvät sosiaaliset suhteet ja hyvä terveys sekä riittävä toimeentulo lisäävät elämänlaatua. Onnistunut työ- ja eläkepolitiikka, nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen ja nuorisotyöttömyyden poistaminen, hyvin toimivat terveyspalvelut sekä 80 vuotta täyttäneiden avun saannin turvaaminen ovat elämänlaadun näkökulmasta niitä tavoitteita, joihin valtakunnan politiikassa tulisi pyrkiä.[32]

Työelämään osallistumisen merkitys, paitsi suomalaisten työikäisten toimeentulolle, niin myös elämänlaadulle näyttää tämän analyysin perusteella aivan keskeiseltä. Riittävä toimeentulo ja tulojen kasvu suojaa heikolta fyysiseltä elämänlaadulta, mikä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että aiemmissa tutkimuksissa mm. kuolleisuuserojen on havaittu korreloivan voimakkaasti tuloerojen kanssa . Tulokset sopivat hyvin yhteen myös aiemman tutkimuksen kanssa myös siinä, että huonoksi koettu terveys aiheuttaa työttömyys- ja eläkeriskin kasvua . Terveystaloustieteellisen kirjallisuuden perusteella tuloerojen voimakas kasvu liittyy kiinteästi hyvinvointierojen kasvuun.[33]

Suomalaisten hyvinvointi 2010-tutkimuksessa saatiin uutta tutkimustietoa elämänlaatuun yhteydessä olevista sosio-ekonomisista tekijöistä. Elämänlaatu on tyypillisesti korkein 25-59 –vuotiailla, työssäkäyvillä, perheellisillä ja 3-4 hengen talouksissa elävillä henkilöillä, jotka kokevat taloudellisen tilanteensa hyväksi ja terveytensä erittäin hyväksi. Heikon elämänlaadun ryhmässä on puolestaan paljon nuoria työttömiä, eläkeläisiä tai yksineläviä iäkkäitä henkilöitä. Työttömyys, työkyvyttömyys, heikko toimeentulo ja yksinäisyys ovat merkittävimmät elämänlaadun riskitekijät.[34]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Moisio, Pasi; Karvonen, Sakari; Simpura, Jussi; Heikkilä, Matti (toim.): Suomalaisten hyvinvointi 2008. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, 2008. ISBN 978-951-33-2106-2.
  • Vaarama, Marja; Moisio, Pasi; Karvonen, Sakari (toim.): Suomalaisten hyvinvointi 2010. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2010. ISBN 978-952-245-365-5.
  • Vaarama, Marja; Siljander, Eero; Luoma, Minna-Liisa; Meriläinen, Satu: Suomalaisten kokema elämänlaatu nuoruudesta vanhuuteen.. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2010. ISBN 978-952-245-365-5.

THL -internet http://groups.stakes.fi/HYRY/FI/Hypa/index.htm http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/8cec7cec-5cf3-4209-ba7a-0334ecdb6e1d

World health organization (WHO) - internet http://depts.washington.edu/yqol/docs/WHOQOL_Info.pdf http://www.who.int/mental_health/who_qol_field_trial_1995.pdf

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Moisio et al. 2008, s. 20.
  3. a b c Moisio et al. 2008, s. 14.
  4. a b c Moisio et al. 2008, s. 20.
  5. Moisio et al. 2008, s. 15.
  6. a b c Moisio et al. 2008, s. 16.
  7. a b Moisio et al. 2008, s. 26.
  8. Moisio et al. 2008, s. 17.
  9. a b Moisio et al. 2008, s. 144.
  10. a b Moisio et al. 2008, s. 146.
  11. a b Moisio et al. 2008, s. 233.
  12. Moisio et al. 2008, s. 143.
  13. Moisio et al. 2008, s. 24.
  14. a b Moisio et al. 2008, s. 76.
  15. a b Moisio et al. 2008, s. 35–36.
  16. Moisio et al. 2008, s. 19.
  17. Moisio et al. 2008, s. 23.
  18. a b Moisio et al. 2008, s. 142.
  19. a b Moisio et al. 2008, s. 97.
  20. Moisio et al. 2008, s. 25.
  21. a b c d Moisio et al. 2008, s. 30.
  22. Moisio et al. 2008, s. 83.
  23. Moisio et al. 2008, s. 89.
  24. Moisio et al. 2008, s. 88.
  25. Moisio et al. 2008, s. 88–89.
  26. Moisio et al. 2008, s. 36.
  27. Moisio et al. 2008, s. 68.
  28. Moisio et al. 2008, s. 99.
  29. Moisio et al. 2008, s. 101.
  30. Moisio et al. 2008, s. 107.
  31. Moisio et al. 2008, s. 33-34.
  32. Vaarama, Siljander, et al. 2010, s. 126-149.
  33. Vaarama, Siljander, et al. 2010, s. 126-149.
  34. Vaarama, Siljander, et al. 2010, s. 126-149.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]