Hierakat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hierakat
Ahosuolaheinä (Rumex acetosella)
Ahosuolaheinä (Rumex acetosella)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Tatarkasvit Polygonaceae
Suku: Hierakat Rumex
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Hierakat Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hierakat Commonsissa

Hierakat (Rumex) on suku tatarkasvien heimossa. Useita hierakkojen sukuun kuuluvia kasveja kutsutaan suolaheiniksi. Hierakat esiintyvät lähinnä pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä. Sukuun kuuluu noin 200 lajia, joista Suomessa kasvaa liki kaksikymmentä[1][2]. Lajien välillä on lisäksi runsaasti risteymiä.

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hierakat ovat monivuotisia, harvoin yksivuotisia, usein kookkaita pystyvartisia ruohovartisia kasveja. Lehdet kasvavat kierteisesti. Alimmat lehdet ovat tavallisesti pitkäruotisia ja ne muodostavat usein lehtiruusukkeen. Ylemmät lehdet ovat lähes ruodittomia ja kapeampilapaisia. Korvaketupet ovat kalvomaisia ja varhain karisevia. Lehtilapa on ehyt ja laidoiltaan ehyt tai mutkainen, usein poimuinen. Kukinto on kerrannaisterttu. Sisemmät kehälehdet kovettuvat kukinnan jälkeen hedelmää ympäröiväksi hedelmäverhiöksi. Hedelmä on kolmesärmäinen pähkylä.[3][4]

Suolaheinät ovat saaneet nimensä siitä, että niiden lehdet maistuvat happamilta ja suolaiselta. Touko-heinäkuussa kukkivien suolaheinien kukat ovat punertavat ja heteet keltaiset, emiyksilöissä kukat ovat purppuranpunaiset. Ne voidaan jakaa kahteen alaryhmään: Acetosa-alaryhmän yleisin laji on monimuotoinen niittysuolaheinä (Rumex acetosa), Acetosella-alaryhmän lajeista tunnetuin on puolestaan ahosuolaheinä (Rumex acetosella). Lajinimien latinankielinen kantasana "acetum" tarkoittaa etikkaa.[1]

Kumpaankin suolaheinien alaryhmään kuuluu useita lajeja ja alalajeja, kuten Suomessa esiintyvät tulisuolaheinä (Rumex thyrsiflorus), lapinsuolaheinä (Rumex acetosa lapponicus), kaitasuolaheinä (Rumex acetosella tenuifolius) ja somersuolaheinä (Rumex acetosella arenicola). Tenonsuolaheinä (Rumex graminifolius) kuuluu silmälläpidettäviin lajeihin.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suolaheinän lehtien maku johtuu oksaalihapon vesiliukoisesta suolasta kaliumoksalaatista. Raparperistä tutun oksaalihapon vuoksi suolaheiniä pidetään lievästi myrkyllisinä, sillä oksaalihappo sitoo itseensä elimistön kalsiumia aiheuttaen puutosoireita. Suolaheinän lehtiä voi kuitenkin käyttää ravintona pieniä määriä. Oksaalihappo neutraloituu vaarattomaksi, kun samalla aterialla nautitaan maitotuotteita. Ryöppäyksessä oksaalihappo liukenee keitinveteen. Parhaimmillaan suolaheinät ovat alkukesästä ennen kukintaa, jolloin oksalaattipitoisuuskin on alhaisempi.

Etenkin Ranskassa suolaheinää on käytetty paljon ruoanvalmistuksessa. Muun muassa suolaheinäkeitto on siellä tunnettu ruokalaji. Niitty- ja tulisuolaheinän lehdistä on myös valmistettu salaattia ja suolaheiniä on jopa viljelty varhaisvihannekseksi. Lappalaiset ovat hapattaneet maitoa suolaheinien lehdillä saadakseen sen säilymään pitempään.

Suolaheinät sisältävät melko paljon C-vitamiinia, joten niitä on käytetty keripukin torjuntaan. Suolaheinien lehtiä, versonlatvoja ja juuria on myös käytetty rohtoina. Niiden juurissa oleva emodiini laajentaa verisuonia ja estää kudossiirrännäisten hylkimisreaktioita tuhoamalla bakteereja. Suolaheiniä onkin käytetty hauteina ihosairauksien hoidossa. Suolaheinillä on ulostamista ja virtsaneritystä lisäävä vaikutus. Niiden sanotaan myös lisäävän ruokahalua ja parantavan ruoansulatusvaivoja. Lönnrotin mukaan kasvin siemeniä on nautittu punataudissa.

Suolaheinien juurista voidaan valmistaa keltaista väriä. Happoisia lehtiä voi myös käyttää esimerkiksi hopean kiillotukseen tai mustetahrojen poistamiseen.[5]

Lajeja ja alalajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alppihierakka (Rumex alpinus)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Anderberg, A & A-L: Den virtuella Floran 2004-2009. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 10.7.2009. (ruotsiksi)
  2. Raassina, Palmgren, Hujala: Yrttitarha 2000. Länsi-Pirkanmaan Koulutuskuntayhtymä, Osara. Viitattu 10.7.2009.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Leena Hämet-Ahti et al.: Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  4. a b c d e f g Mossberg B. & Stenberg L: Suuri Pohjolan kasvio. (suom. S. Vuokko & H. Väre). Tammi, 2005. ISBN 951-3129-24-1.
  5. Raassina, Palmgren, Hujala: Yrttitarha 2000. Länsi-Pirkanmaan Koulutuskuntayhtymä, Osara. Viitattu 8.7.2009.
  6. a b c d e Ella Räty, Pentti Alanko: Viljelykasvien nimistö. Helsinki: Puutarhaliiton julkaisuja, 2004. ISBN 951-8942-57-9.
  7. http://www.luomus.fi/kasviatlas taxon=103503
  8. http://www.luomus.fi/kasviatlas taxon=104486

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]