Keltahierakka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Keltahierakka
RumexMaritimus.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Tatarkasvit Polygonaceae
Suku: Hierakat Rumex
Laji: maritimus
Kaksiosainen nimi
Rumex maritimus
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Keltahierakka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Keltahierakka Commonsissa

Keltahierakka (Rumex maritimus) on kosteissa kasvupaikoissa viihtyvä, Euraasian lauhkeiden alueiden tatarkasvi. Suomessa laji on harvinainen.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi- tai kaksivuotisella keltahierakalla on pysty varsi, joka kasvaa 10–60 cm korkeaksi. Hierakaksi kasvi onkin pienikokoinen. Yleisväritykseltään se on vaaleanvihreä, hedelmäasteella väri vaihtelee keltaisesta ruskeaan. Varsi on tyvestä kohenevahaarainen ja yläosastaan hieman karvainen. 8–20 cm pitkät lehdet ovat lyhytruotisia, tasasoukan suikeita ja suippotyvisiä. Lehdet ovat joskus poimulaitaisia, kaljuja tai alapinnoiltaan hieman papillikkaita. Tähkämäinen kukinto on lähes latvaan saakka lehdekäs. Hedelmäperä on hyvin ohut ja noin kolme kertaa hedelmäverhiön pituinen. Hedelmäverhiön liuskat ovat leveänpuikean kolmiomaisia, rihmamaisia, teräväkärkisiä ja kaksihampaisia. Keltahierakka kukkii Suomessa heinä-syyskuussa. Hedelmä on noin 1,5 mm pitkä vaaleanruskea pähkylä.[1].

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltahierakkaa tavataan yleisesti Brittein saarilta ja Ranskasta läpi Keski- ja Itä-Euroopan Uralin yli Länsi-Siperiaan. Pohjoisessa levinnäisyysalue ulottuu Fennoskandian keskivaiheille. Satunnaisemmin sitä tavataan muuallakin Siperiassa aina Tyynelle valtamerelle Japaniin saakka. Lajia kasvaa paikoin myös Pohjois-afrikassa. Keltahierakan toista alalajia kasvaa Pohjois-Amerikassa.[2]

Suomessa keltahierakkaa on tavattu satunnaisesti koko maasta Pohjois-Suomea lukuun ottamatta. Havainnot ovat pääasiassa satama- ja sisämaakaupungeista, joissa esiintymät eivät ole olleet pysyviä.[3] Vakiintuneena lajina keltahierakkaa tavataan Suomesta vain muutamalta paikalta, muun muasta Helsingin Huopalahdella ja Parikkalan Siikalahdella.[4] Keltahierakka on Suomen itärajan tuntumassa ja ehkä myös Helsingissä alkuperäiskasvi, mutta muualla maassa tulokaslaji, joka on tullut maahan esimerkiksi ulkomailta tuodun viljan mukana, laivojen painolastina tai sotatulokkaana.[5][6]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltahierakka viihtyy kosteilla, muhevamaisilla paikoilla, kuten järvien ja murtovesilahtien liejuisilla rannoilla tai jopa matalassa vedessä. Lajia on tavattu myös kaatopaikoilla.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kurtto, Arto: Keltahierakka. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 231.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Retkeilykasvio 1998, s. 151.
  2. Den virtuella floran: Strandskräppa (ruots.) Viitattu 7.1.2010.
  3. Lampinen, R. & Lahti, T. 2009: Kasviatlas 2008. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Kasviatlas 2008: Keltahierakan levinneisyys Suomessa Viitattu 7.1.2010.
  4. Penkereiden poiston vaikutus Parikkalan Siikalahden harvinaisiin kasvi- ja sudenkorentolajeihin (sivu 10–11) Eurowetlands. Viitattu 7.1.2010.
  5. Kurtto 1997, s. 231.
  6. Oulun kasvit 2005, s. 448–449.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]