Epätasa-arvoiset sopimukset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Epätasa-arvoisilla sopimuksilla viitataan Kiinan historiassa lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joilla Kiina pakotettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella luopumaan suvereniteetistaan ja alueistaan imperialististen länsimaiden ja Japanin hyväksi. Sopimusten toisina osapuolina olivat pääasiassa Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat.[1] Nimityksen "epätasa-arvoiset sopimukset" käyttö yleistyi Kiinassa 1920-luvulla osana kansallismielistä propagandaa.

1800-luvun puolivälissä myös Japani joutui tekemään vastaavia sopimuksia länsimaiden kanssa.

Sopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epätasa-arvoisten sopimusten alkuna oli Kiinan ja Ison-Britannian välillä 1839–1842 käyty ensimmäinen oopiumisota ja sen päätteeksi 29. elokuuta 1842 solmittu Nankingin rauha, joka määräsi Kiinan maksamaan sotakorvauksia, luovuttamaan Hongkongin Isolle-Britannialle sekä purkamaan kaupan rajoituksia. Aiemmin eurooppalaiset kauppiaat olivat saaneet käyttää Kiinan satamista vain Kantonia, mutta Nankingin sopimus määräsi kaupalle avattaviksi viisi niin sanottua sopimussatamaa, joihin kuuluivat Nanking ja Shanghai. Rauhansopimusta täydennettiin lokakuussa 1843 Humenin sopimuksella, joka antoi Ison-Britannian kansalaisille Kiinassa eksterritoriaaliset oikeudet, eli asetti heidät Kiinan oikeusjärjestelmän ja lainsäädännön ulkopuolelle omien konsuliensa alaisuuteen. Humenin sopimus sisälsi myös suosituimmuuspykälän, jonka mukaan Kiinan pitäisi myöntää Isolle-Britannialle kaikki sellaiset edut, joita se vastaisuudessa mahdollisesti myöntäisi muille maille. Seuraavina vuosina Kiina joutui solmimaan vastaavansisältöiset sopimukset muidenkin suurvaltojen kanssa, esimerkiksi vuonna 1844 Wanghian sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa sekä Whampoan sopimuksen Ranskan kanssa. Sopimuksiin sisältyneet eksterritoriaaliset oikeudet loivat Kiinassa asuville ulkomaalaisille vähitellen oman laki- ja oikeusjärjestelmän, viranomaiskoneiston ja verotuksen.[1]

Kiina joutui solmimaan lisää epätasa-arvoisia sopimuksia hävittyään 1856–1860 käydyn toisen oopiumisodan Isolle-Britannialle ja Ranskalle. Vuoden 1858 Tianjinin sopimus antoi ulkomaalaisille oikeuden liikkua Kiinan sisämaassa ja lähestyssaarnajille luvan toimia Kiinassa sekä määräsi Kiinan avaamaan 10 uutta satamaa ulkomaisille kauppialle ja Jangtse-joen kansainväliselle vesiliikenteelle, vapauttamaan oopiumin kaupan sekä luovuttamaan Pekingistä residenssit ulkomaisille lähettiläille. Samana vuonna Venäjä ja Kiina solmivat Aigunin sopimuksen, joka määräsi valtioiden välisen rajan kulun Mantšuriassa. Kiinan hallitus kieltäytyi ratifioimasta Tianjinin ja Aigunin sopimuksia, jolloin Ranska ja Iso-Britannia käynnistivät sotatoimet uudestaan ja miehittivät Pekingin. Kiina pakotettiin allekirjoittamaan Pekingin rauhansopimus, joka sisälsi aiempien sopimusten ehtojen voimaansaattamisen. Lisäksi Kiina joutui luovuttamaan Venäjälle myös Ussuri-joen itäpuoliset alueet. Tätä seurasi taas sarja muiden maiden kanssa tehtyjä vastaavia sopimuksia.[1]

Kun eräs brittiläinen matkailija oli vuonna 1876 surmattu Kiinassa, joutui Kiina Isoa-Britanniaa lepytelläkseen solmimaan 1876 Yantain sopimuksen, joka sisälsi lisää myönnytyksiä Kiinalta ja velvoitti sen jälleen uusien sopimussatamien avaamiseen. Epätasa-arvoisten sopimusten sarjaan katsotaan kuuluviksi myös Kiinan–Ranskan sodan päätteeksi 1885 solmittu Tianjinin rauha, jolla Kiina joutui luovuttamaan Annamin alueen Vietnamissa Ranskalle, sekä Kiinan–Japanin sotaa 1895 seurannut Shimonosekin rauha, jolla Kiina joutui luovuttamaan Japanille Taiwanin ja Pescadorit, avaamaan yhä lisää satamia sekä myöntämään japanilaisille etuoikeuksia Kiinassa. Kun Kiina boksarikapinan yhteydessä yritti huonolla menestyksellä karkottaa ulkomaalaiset maasta, se joutui vuonna 1901 allekirjoittamaan boksaripöytäkirjana tunnetun rauhansopimuksen, jonka mukaan Pekingin ja rannikon väliselle alueelle sijoitettaisiin pysyvästi ulkomaisia miehitysjoukkoja.[1] Sopimus sisälsi monia muitakin rangaistuksia Kiinalle.

Järjestelmän purkautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vallankumouksen jälkeen Venäjän neuvostohallitus luopui useimmista Venäjän etuoikeuksista Kiinassa. Iso-Britannia, Ranska ja Yhdysvallat luopuivat kansalaistensa eksterritoriaalioikeuksista vasta vuonna 1946. Iso-Britannia palautti Hongkongin Kiinalle vuonna 1997 ja Portugali Macaon vuonna 1999.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Unequal Treaty (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 15.3.2014.