Antimoni
|
|||||
| Yleistä | |||||
| Nimi | Antimoni | ||||
| Tunnus | Sb | ||||
| Järjestysluku | 51 | ||||
| Luokka | Puolimetallit | ||||
| Lohko | p-lohko | ||||
| Ryhmä | 15 | ||||
| Jakso | 5 | ||||
| Tiheys | 6,697×103 kg/m3 | ||||
| Kovuus | 3,0 (Mohsin asteikko) | ||||
| Väri | Hopeanhohtoinen harmaa | ||||
| Löytövuosi | |||||
| Atomiominaisuudet | |||||
| Atomipaino | 121,760[1] amu | ||||
| Atomisäde, mitattu (laskennallinen) | 133 pm | ||||
| Kovalenttisäde | 138 pm | ||||
| Orbitaalirakenne | [Kr] 4d10 5s2 5p3 | ||||
| Elektroneja elektronikuorilla | 2, 8, 18, 18, 5 | ||||
| Hapetusluvut | -III, +III, +V | ||||
| Kiderakenne | Romboedrinen (trigonaalinen) | ||||
| Fysikaaliset ominaisuudet | |||||
| Olomuoto | Kiinteä | ||||
| Sulamispiste | 903,78 K (630,63 °C) | ||||
| Kiehumispiste | 1908 K (1635 °C) | ||||
| Höyrystymislämpö | 193,43 kJ/mol | ||||
| Sulamislämpö | 19,79 kJ/mol | ||||
| Äänen nopeus | 3420 m/s 293 K:ssa | ||||
| Muuta | |||||
| Elektronegatiivisuus | 2,05 (Paulingin asteikko) | ||||
| Ominaislämpökapasiteetti | 0,207 kJ/kg K | ||||
| Lämmönjohtavuus | (300 K) 24,4 W/(m×K) | ||||
| CAS-numero | 7440-36-0 | ||||
| Tiedot normaalipaineessa | |||||
Antimoni (lat. stibium) on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Sb ja järjestysluku 51. Antimoni luokitellaan usein puolimetalliksi, sillä se on muutoin metallin kaltainen ja muistuttaa erityisesti lyijyä, mutta johtaa huonosti sähköä.[2] Se on hopeanhohtoinen kova ja hauras aine. Sen sulamispiste on 630 °C ja kiehumispiste 1 635 °C.[3] Sen erikoinen ominaisuus on, että se laajenee jähmettyessään.[2]
Antimoni on käytössä lyijy- ja tinametalliseoksissa kovuuden lisäämiseen (laakerit ja kirjapainolaatat). Puhtaana antimonia käytetään infrapunailmaisimissa ja diodeissa. Antimonisulfidia on tulitikkujen sytytysmassassa, nalleissa ja väriaineena. Antimonioksidia lisätään muoveihin palamista hidastavaksi kemikaaliksi. Palon sattuessa se reagoi palavan aineen kanssa muodostaen tahmean kerroksen, joka tukahduttaa liekit.[2]
Antimoni ja sen yhdisteet ovat toisen luokan myrkkyjä. Myrkytys muistuttaa arseenimyrkytystä. Pieninä annoksina oireina on päänsärkyä, väsymystä ja masentuneisuutta. Suuret annokset aiheuttavat voimakasta ja taajaa oksentelua ja kuoleman muutamassa päivässä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Antimoni tunnettiin jo esihistoriallisena aikana. Egyptistä on löydetty 5. ja 6. dynastian aikaisia (noin 2400-2300 eaa.) antimonilla päällystettyjä astioita, ja myös Mesopotamiasta on löydetty lähes yhtä vanhoha antimonista valmistettuja esineitä.
Jo varhain tunnettiin myös luonnossa esiintyvä antimonisulfidi eli stibniitti, jota itämaiden naiset käyttivät kulmakarvojen maalaamiseen, jotta silmät näyttäisivät suuremmilta.[4]
Antimonin vanha nimi on stibium, josta myös sen kemiallinen merkki Sb on peräisin. Nykyinen nimi antimoni (anti-monakhos - munkkia vastaan, munkin myrkky) on perimätiedon mukaan saanut alkunsa 1400-luvulla tapauksesta, joissa erfurtilainen munkki Basil Valentine myrkytti useita virkaveljiään antimonilla.[4]
Myrkyllisyydestään huolimatta antimonia ja sen yhdisteitä on aikoinaan käytetty lääkeaineina, mutta tällöin ne saattoivat aiheuttaa myös kuolemantapauksia, Muun muassa Mozartin on epäilty kuolleen kaliumantimonyylitartraatin eli oksennusviinikiven aiheuttamaan myrkytykseen.[2]
Keskiajalla antimonia käytettiin jopa vatsalääkkeenä. Silloin ummetuksesta kärsivät ottivat noin herneen kokoisen antimonipillerin, ja vatsa tyhjentyi nopeasti. Pilleri otettiin ulosteesta uudelleen käytettäväksi.[2]
[muokkaa] Merkittävimmät esiintymisalueet
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Michael T. Wieser & Tyler B. Coplen: Atomic Weights of the Elements 2009 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2011, 83. vsk, nro 2. IUPAC. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.4.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Marko Hamilo: Antimoni koitui ehkä Mozartinkin kohtaloksi Helsingin sanomat (Alkuainesarjan artikkeli antimonista). Viitattu 2010-07-07.
- ↑ Antimonin kansainvälinen kemikaalikortti
- ↑ a b Anja Haavisto, Atso Hella, Osmo Hurmola, Vuokko Tuomi: Alkuaineiden kiehtova maailma. Otava, 1992. ISBN 951-1-12509-5.
