André Kertész

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
André Kertész
André Kertész New Yorkissa 1982
André Kertész New Yorkissa 1982
Syntynyt 2. heinäkuuta 1894
Budapest, Unkari
Kuollut 28. syyskuuta 1985 (91 vuotta)
New York, Yhdysvallat
Kansallisuus unkarilainen
Ammatti valokuvaaja

André Kertész, alk. Andor Kertész, (2. heinäkuuta 1894 Budapest, Unkari28. syyskuuta 1985 New York, Yhdysvallat) oli unkarilaissyntyinen valokuvaaja, joka tunnetaan uraauurtavasta panoksestaan valokuvien sommittelussa ja ponnistelustaan luoda ja kehittää valokuvaesseistiikkaa. Kertészin pitkän uran alkuvuosina hänen silloin epäortodoksiset kuvakulmansa ja haluttomuutensa tehdä myönnytyksiä omassa kuvatyylissään estivät hänen työtään saamasta laajempaa arvostusta. Vielä elämänsä loppupuolellakaan Kertész ei tuntenut saavansa ansaitsemaansa maailmanlaajuista arvostusta. Nykyisin häntä pidetään yhtenä valokuvajournalismin, ellei ylipäänsä peräti koko valokuvauksen, merkittävistä hahmoista.[1][2]

Kertész, josta perhe odotti pörssivälittäjää, oli itseoppinut valokuvaaja, ja hänen nuoruudentöitään ilmestyi lähinnä lehdissä. Tilanne jatkui hyvin myöhäisiin vuosiin asti, jolloin hän ei enää ottanut vastaan työtarjouksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän oli jonkin aikaa sotapalveluksessa ja muutti 1925 Pariisiin vastoin perheensä toiveita. Siellä hän päätyi emigranttien ja dadaistien seuraan ja sai sekä kriitikoiden arvostusta että kaupallista menestystä. Toisen maailmansodan uhatessa hän siirtyi Yhdysvaltoihin, jossa elämä hankaloitui ja hän joutui rakentamaan maineensa uudestaan tilaustöillä. Hän pahastui muutamiin päätoimittajiin, jotka eivät hänen mielestään arvostaneet riittävästi hänen työtään. 1940- ja 1950-luvulla hän ei enää työskennellyt lehdille ja alkoi saada kasvavaa kansainvälistä menestystä. Huolimatta vuosien varrella saamistaan lukuisista palkinnoista hän ei tuntenut saavansa arvostusta, eikä tämä näkemys muuttunut hänen kuolemaansa mennessä. Hänen uransa jakautuu yleisellä tasolla neljään kauteen sen mukaan, missä hänen ammatillinen toimintansa oli noina aikoina merkittävintä. Ne ovat unkarilainen kausi, ranskalainen kausi, amerikkalainen kausi ja elämän loppupuolella kansainvälinen kausi.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Andor Kertész syntyi kirjakauppias Lipót Kertészin ja tämän vaimon Ernesztin Hoffmannin[3] keskiluokkaiseen perheeseen. Andor, josta ystävät käyttivät nimeä "Bandi", oli kolmesta pojasta keskimmäinen. Kun Lipót kuoli 1908 tuberkuloosiin, leskeksi jäänyt Ernesztin jäi vaille tulolähdettä, jolla olisi huolehtinut kolmesta pojastaan Andorista, Imrestä ja Jenősta. Onneksi Ernesztinin veli Lipót Hoffmann oli Kertészille ja hänen veljilleen kuin isä. Perhe muutti pian Lipótin Szigetbecsessä omistamalle maatilalle, jossa Kertészin elämä maalaisympäristössä oli leppoisaa, mikä muovasi hänen myöhempää uraansa.[1][2][4][5]

Lipót kustansi Kertészin opinnot kauppaoppilaitoksessa siihen asti, kunnes tämä valmistui 1912, ja sitten hän huolehti tämän pääsystä töihin pörssiin.[5] Toisin kuin veljensä Imre, joka työskenteli Budapestin pörssissä kuolemaansa saakka 1957, Kertész ei juuri ollut kiinnostunut pörssiurasta. Sen sijaan häntä kiinnostivat kuvalehdet sekä kalastaminen ja uiminen Tonavassa enon maatilan lähellä. Kertészin ensi kohtaamiset lehtikuvauksen kanssa olivat ne, jotka saivat hänet uneksimaan valokuvaajanurasta. Häneen vaikuttivat myös eräät Lajos Tihanyin ja Gyula Zilzerin maalaukset sekä runot.[1][2][4][6]

Unkarilainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertész osti ensimmäisen kameransa, ICAn laatikkokameran, vuonna 1912, heti kun oli ansainnut riittävästi,[5][6] piittaamatta perheen toiveista pysytellä pörssiuralla. Hän alkoi vapaa-ajallaan kuvata paikallisia talonpoikia, mustalaisia ja ympäröivän pustan maisemia. Hänen ensimmäisenä valokuvanaan pidetään kuvaa "Nukkuva poika, Budapest, 1912", vaikkakaan kuvia ei julkaistu ennen kuin ensimmäisen maailmansodan aikana 1917, jolloin hän oli Itävalta-Unkarin armeijassa. Ne julkaistiin lehdessä Érdekes Újság.[5] Kertész opiskeli kameran käyttöä itsenäisesti, ja hänen omintakeinen ja kypsä tyylinsä oli näkyvissä jo niin varhain kuin 1914 (esimerkiksi "Eugene, 1914").[1][2][3][4][6]

Hän oli 20-vuotias, kun hän vuonna 1914 joutui rintamalle, missä hän otti valokuvia elämästä juoksuhaudoissa kevyellä kameralla (Goerz Tenax),[5] joka sopi kuljetettavaksi mukana taistelussa. Valitettavasti useimmat noista kuvista tuhoutuivat Unkarin vallankumouksessa 1919. Hän haavoittui luodista 1915, ja hänen oikea käsivartensa halvaantui tilapäisesti.lähde?

Kertész siirrettiin Budapestiin sotilassairaalaan, mutta myöhemmin hänet siirrettiin Esztergomiin, missä hän jatkoi kuvaamista. Hän otti muun muassa itsestään kuvia kilpailuun, jonka järjesti Borsszem Jankó.[5][6] Tältä työkaudelta hänen luultavasti tunnetuin kuvansa on "Uimari veden alla, Esztergom, 1917". Se on ainoa säilynyt kuva sarjasta, joka esittää uimaria, jonka kuvaa vesi vääristää. Valokuva herätti Kertészin kiinnostuksen vääristymiin, ja 1930-luvun alussa oli vuorossa valokuvasarja "Vääristymiä".[1][2][4][5][6]

Kertész pysyi poissa rintamalta siihen asti rauhan paluuseen 1918, jonka jälkeen hän vastahakoisesti palasi pörssiin.[5] Tulevan vaimonsa Erzsebet Salomonin hän kuitenkin tapasi pörssissä, jossa he molemmat työskentelivät, ja hän alkoi piirittää tätä. Erzsebet Salomon muutti nimensä muotoon Erzsebet Saly. Sen työskentelyvaiheen aikana ja läpi koko Kertészin uran Elizabeth oli hänen kuviensa mallina.lähde?

Hän omistautui valokuvaukselle vapaa-aikoinaan ja otti runsaasti kuvia, joissa aiheena oli hänen veljensä Jenő. Hän ei vieläkään viihtynyt työssään pörssissä ja luopui siksi 1920-luvun alussa pörssiurasta kokeillakseen maanviljelyä ja mehiläistenhoitoa. Kokeilu jäi lyhytaikaiseksi maaseudulla syntyneen poliittisen kuohunnan ja kommunismin heräämisen lähestyessä.lähde?

Hän palasi jälleen pörssiin mutta päätti lähteä Unkarista kokonaan, ensi sijaisesti päästäkseen eroon sen hetkisestä elämästä mutta myös päästäkseen opiskelemaan valokuvausta Ranskassa. Huolimatta Pariisin houkuttelevuudesta Kertészin äiti lopulta taivutti hänet toistaiseksi unohtamaan lähdön. Unelma Unkarista lähtemisestä ei toteutunut vielä vuosiin, joten hän jatkoi hiljakseen työtä pörssissä ja valokuvasi vain vapaa-aikana.lähde?

Vuonna 1923 Unkarin harrastelijavalokuvaajien yhdistys myönsi Kertészille hopeamitalin yhdestä hänen valokuvastaan, mutta sillä ehdolla, että hän painattaisi kuvan bromiöljy-tekniikalla. Kertész ei suostunut vaan hylkäsi mitalin ja otti mieluummin yhdistyksen kunniakirjan.lähde?

Hänet kuitenkin palkittiin, kun yhtä hänen kuvaansa käytettiin unkarilaisen uutislehden Érdekes Újságin 26. kesäkuuta 1925 ilmestyneen numeron kannessa. Lehti oli julkaissut yhden Kertészin valokuvan jo 25. maaliskuuta 1917 ilmestyneessä numerossa, mutta nyt oli ensimmäinen kerta, jolloin hänen kuvansa oli lehden kantena. Tuolloin hän oli jo tehnyt ratkaisun ja päättänyt lähteä kuvaamaan Pariisia ja käyttää hyväksi kaupungin taiteellisia aineksia.[1][2][4][6]

Ranskalainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertész muutti Pariisiin syyskuussa 1925 vastoin äitinsä toiveita ja jätti taakseen veljensä, tulevan vaimonsa ja setänsä Lipótin, joka kuoli vähän myöhemmin.[3] Myös Jenő lähti Unkarista ja muutti Argentiinaan, mutta Elizabeth jäi odottamaan, että hänen tuleva miehensä olisi asettunut Pariisiin ja he voisivat elää yhdessä. Kertészistä tuli yksi niistä monista unkarilaissyntyisistä taiteilijoista, jotka muuttivat pois Itävalta-Unkarista. Muita olivat François Kollar, Robert Capa, Emeric Fehér ja Brassaï, eivätkä he olleet ainoita Pariisiin muuttaneita taiteilijoita. Tuohon aikaan sinne muuttivat Man Ray, Germaine Krull, joka osallistui näyttelyihin yhdessä Kertészin kanssa, sekä Lucien Aigner. Pariisissa hän sai niin arvostelu- kuin kaupallistakin menestystä, kun hänen kuviaan julkaistiin lehdissä sen jälkeen kun hän oli tehnyt tilaustöitä useille lehdille eri puolilla Eurooppaa Saksassa, Ranskassa, Italiassa ja Britanniassa. Kertész oli ensimmäinen valokuvaaja, joka piti yksityisnäyttelyn. Jan Slivinsky järjesti vuonna 1927 Sacre du Printemps -galleriaan näytteille 30 kuvaa.[1][2][5] Seuraavina vuosina Kertészin kuvia oli monissa yksityisnäyttelyissä ja näyttelyissä muiden taiteilijoiden kanssa.[2][5][6] Vuonna 1932 Julien Levyn Galleriassa New Yorkissa pidetyssä näyttelyssä hänen yhden vedoksensa hinta oli 20 dollaria, joka oli suuri summa laman ajan Yhdysvalloissa.[4]

Kertész muutti etunimensä muotoon André ja käytti sitä nimeä koko loppuelämänsä. Dadaismi alkoi tuohon aikaan kiinnostaa monia valokuvaajia, ja siitä oli tulossa merkittävä suuntaus taiteilijoiden keskuudessa etenkin Ranskassa. Kertész tutustui pian suuntauksen jäseniin, ja yksi heistä, Paul Dermée, antoi hänelle nimeksi "Veli Näkijä" ja "Veli Näkevä silmä" hänen ensimmäisen yksityisnäyttelynsä aikana 1927. Se oli viittaus keskiaikaiseen luostariin, joissa kaikki munkit yhtä lukuun ottamatta olivat sokeita. Kertész jatkoi koko Pariisin-aikansa yhteyksien pitämistä muihin unkarilaisiin valokuvaajiin ja taiteilijoihin, ja myöhemmin hänestä tuli tähti heidän kanssaan pitämissään näyttelyissä. Hän vieraili useiden kuvanveistäjäystäviensä luona, ja kubismi teki häneen syvän vaikutuksen. Hän teki vapaa-aikaan muotokuvia muun muassa Piet Mondrianista[7] ja Marc Chagallista, kirjailija Colettesta[2] ja elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinista.[2] Vuonna 1928 Kertész lakkasi käyttämästä levykameroita ja siirtyi Leicaan, johon hän tottui varsin nopeasti.[6][7] Tämän kauden aikana hän oli epäilemättä tuotteliaimmillaan, sillä hän otti kuvia päivittäin ja sai niitä julkaistuksi lehdissä koko 1920-luvun lopun, jolloin hän jakoi aikansa hyvin tarkkaan tilaustöiden ja oman valokuvaustyönsä kesken.[1][2][5] 1930-luvulla Kertész sai hopeamitalin palveluksistaan valokuvauksen hyväksi Exposition Coloniale -näyttelyssä Pariisissa, johon hän osallistui.[5]

Kertészin kuvia julkaisivat sellaiset ranskalaiset lehdet kuin Vu ja Art et Médecine,[3] joille hän teki useita kansia.[2][5] Hänen merkittävin journalistinen yhteistyökumppaninsa oli Vun ranskalainen toimittaja ja kustantaja Lucien Vogel, joka julkaisi hänen kuviaan ilman selittävää tekstiä ja julkaisi myös kuvareportaaseja useista aiheista. Kertész nautti kuljeskelusta Pariisissa ja sen ympäristössä kuvaamassa erilaisia aiheita, joita Vogel hänelle ehdotti. Kertésziltä tilattiin yksi hänen maineikkaimpia kuvasarjojaan, "Vääristymiä"-valokuvat vuodelta 1933. Se oli noin 200 valokuvan sarja kahdesta alastomasta naismallista eri asennoissa ja heidän kuvajaisistaan vääristyinä peileissä, samanlaisia kuin ne, joita näkee huvipuistojen peilitaloissa. Toisinaan mallit Najinskaya Verackhatz ja Nadia Kasine olivat niin vääristyneitä, että raajat ja piirteet näkyivät peilikuvissa vain osittain. Muutamia kuvia ilmestyi 2. maaliskuuta ilmestyneessä numerossa niin sanotussa "tyttölehdessä" Le Sourire ja myöhemmin 15. syyskuuta 1933 Arts et métiers graphiques -lehdessä.[1][2][4] MYöhemmin samana vuonna Kertész julkaisi vääristymäkuvista kirjan.[2][6]

Lisää kirjajulkaisuja seurasi ensimmäisen valokuvakirjan Enfants ilmestyttyä. Hän omisti kirjan Elizabethille ja äidilleen, joka oli kuollut aiemmin samana vuonna[2][6] Seuraava kirja, Paris, ilmestyi 1934 ja oli omistettu hänen kahdelle veljelleen Imrelle ja Jenőlle. Nos Amies les bêtes ("Ystävämme eläimet") ilmestyi vuonna 1936 ja Les Cathédrales du vin ("Viinin katedraalit") 1937.[1][4][5]

Perheensä ja useimpien muidenkin tietämättä Kertész oli 1920-luvun lopulla mennyt naimisiin ranskalaisen muotokuvaajan Rosza Kleinin kanssa, joka käytti nimeä Rogi André.[2] Avioliitto oli lyhytaikainen, eikä hän puhunut siitä ennen kuin kuolinpäivänään pllakseen pahoittamatta Elizabethin mieltä. Vuonna 1930 hän lähti takaisin Unkariin tapaamaan perhettään. Kun hän 1931 palasi Pariisiin, Elizabeth tuli hänen mukaansa ollakseen elämänsä suuren rakkauden kanssa, vaikka tämän perhe vastusti sitä ankarasti. Sen jälkeen Elizabeth ja André eivät koskaan enää olleet erossa. Vaikka Kertészin äiti kuoli samana vuonna, Kertész ja Elizabeth avioituivat 17. kesäkuuta 1933. Sen jälkeen hänen sanotaan viihtyneen yhä vähemmän taiteilija- ja valokuvaajaystäviensä seurassa ollakseen uuden vaimonsa kanssa.[1][4][6]

Kertészin solmiessa avioliiton kansallissosialistien valta Saksassa oli kasvamassa. Tilanne sai lehdet julkaisemaan juttuja poliittisista aiheita, ja monet lakkasivat julkaisemasta hänen kuviaan niiden puolueettuuden ja epäpoliittisten aiheiden vuoksi. Siitä pitäen Kertész sai yhä vähemmän toimeksiantoja, ja Elizabethin suostumuksella hän alkoi suunnitella muuttoa New Yorkiin työskentelemään Keystonen toimistolle, jonka omisti Ernie Prince. Niinpä vuonna 1936, toisen maailmansodan uhan jo häämöttäessä työtön Kertész nousi Elizabethin kanssa SS Washingtoniin matkatakseen kohti Manhattania.[1][2][4][5][6]

Amerikkalainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertész saapui vaimonsa kanssa New Yorkiin 15. lokakuuta 1936 aikeenaan saada uutta innostusta ja luoda mainetta valokuvaajana Amerikassa.[2][3] Hän asui vaimonsa kaussa Beaux Arts Hotelissa Greenwich Villagessa.[5] Heti tulostaan alkaen Kertész totesi elämän Amerikassa kovemmaksi kuin oli kuvitellut, ja niin alkoi se, mitä hän myöhemmin luonnehti sanoin "absoluuttinen tragedia".[4] Hän oli joutunut eroon ranskalaisista taiteilijaystävistään, eivätkä amerikkalaiset suhtautuneet häneen yhtä ystävällisesti kuin pariisilaiset, kun heistä otettiin kuvia. Pian tulonsa jälkeen Kertész lähestyi Beaumont Newhallia, joka oli Museum of Modern Artin valokuvaosaston johtaja ja valmistelemassa näyttelyä Photography 1839–1937.[5] Kun Kertész tarjosi Newhallille näyttelyyn kuvia Vääristymä-sarjasta, Newhall arvosteli niitä, mikä loukkasi Kertésziä, joka ei antanut sitä anteeksi koskaan. Siitä huolimatta Newhall otti kuvat ja asetti ne näytteille.[6] Kertész avasi oman näyttelyn PM Galleryssa joulukuussa 1937. Viimeinen naula Kertészin arkun kanteen lyötiin, kun Keystonen toimisto, joka oli tarjonnut hänelle offsite-työtä, joka olisi vienyt hänet kuvajournalistina eri paikkoihin, sen sijaan työllistikin hänet koko työpäiviksi yrityksen studioon.[2] Kertész yritti päästä käymään Ranskassa, mutta hänellä ei ollut rahaa, ja kun hän oli saanut kasaan riittävästi, toinen maailmansota oli puhjennut ja matkustaminen Ranskaan oli lähes mahdotonta. Ponnistelu englannin kielen kanssa oli omiaan vaikeuttamaan hänen tilannettaan. Hän oli selviytynyt ranskan kielen taidottomuudesta Ranskassa, mutta New Yorkissa, jossa hän jo tunsi olevansa ulkopuolinen, kielimuuri pahensi tilannetta.[1][4]

Turhautumisen lisääntyessä kaupunkia kohtaan Kertész hylkäsi Keystonen ja ryhtyi etsimään muuta työtä sen jälkeen kun hänen esimiehensä Ernie Prince oli irtisanoutunut yhtiöstä 1937. Hän sai toimeksiannon Harper's Bazaarilta Saks Fifth Avenuen tavaralosta tehtävään juttuun huhtikuun 1937 lehteen.[3] Lehti antoi hänelle töitä vielä muutamissa numeroissa, ja tulojensa täydentämiseksi Kertész otti toimeksiantoja myös Town and Country -julkaisulta. Vogue kutsui hänet lehteen töihin,[3] mutta hän hylkäsi tarjouksen, koska pelkäsi, ettei voisi vilpittömän innostuneena kuvata sellaisia studiokuvia, joita muotimaailmassa nähdään. Sen sijaan hän valitsi Lifen ja aloitti jutulla The Tugboat. Määräyksestä huolimatta hän kuvasi muutakin kuin pelkästään aihetta eli hinaajia. Hän kuvasi koko satamaa ja sen tapahtumia. Siksi Life kieltäytyi julkaisemasta kuvia, ja Kertész tunsi jälleen turhautuvansa kaupunkiin ja sen valokuva-alan tukahtuneisuuteen.[1][2][4][6]

25. lokakuuta 1938 ilmestyneessä numerossaan Look lopulta julkaisi valokuvasarjan Palomies menee kouluun, mutta merkitsi kuvien tekijäksi Kertészin entisen esimiehen Ernie Princen.[5]. Raivostunut Kertész suunnitteli, ettei koskaan enää työskentelisi kuvalehdille. Hänen kuviaan julkaistiin kuitenkin Coronet-lehdessä 1937, mutta häntä kohdeltiin töykeästi, sillä kun lehti julkaisi erikoisnumeron, jossa oli Coronetin "ikimuistettavia valokuvia", niiden joukossa ei ollut hänen kuviaan. Myöhemmin hän katkaisi kaikki siteet lehteen ja sen päätoimittajaan Arnold Gingrichiin. Sama toistui Voguen kesäkuun 1941 numerossa, joka oli omistettu valokuvaukselle Condé Nast Publishingin johtajan Condé Montrose Nastin kunniaksi. Vaikka Kertész oli tehnyt yli 30 tilattua kuvaesseetä ja -artikkelia Voguelle ja House and Gardenille, häntä ei huomioitu valokuvaajaluettelossa. Koska Kertészillä ja Elizabethilla oli Unkarin passit, Kertész leimattiin viholliseksi toisen maailmansodan vuoksi, eikä hän saanut kuvata ulkona eikä mitään, mikä liittyi valtion turvallisuuteen,[5] ja myöhemmin häneltä otettiin sormenjäljet. Kertész ei halunnut joutua pidätettyksi eikä hankaluuksiin poliisin kanssa, sillä Elizabeth oli perustanut kosmetiikkayrityksen Cosmia Laboratories unkarilaisen ystävänsä kanssa, ja lopetti siksi tilaustyöt ja katosi valokuvausalalta kokonaan kolmeksi vuodeksi.[1][2][4][6]

Elizabeth sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden 20. tammikuuta 1944 ja Kertész 3. helmikuuta.[2][5] Huolimatta ankarasta kilpailusta muiden valokuvaajien, kuten Irving Pennin kanssa Kertész palasi toimeksiantotehtäviin. Vaikka hänet jätettiin ulkopuolelle Voguen 63 valokuvaajan "valokuvauksen sukupuusta", jossa lueteltiin ajan merkittäviä valokuvaajia, House and Garden, jolle hän oli työskennellyt aiemmin, palkkasi hänet joulujutun tekoon. New Bauhaus - American School of Designin johtaja László Moholy-Nagy tarjosi hänelle kesäkuussa 1944 paikkaa valokuvauksen opettajana. Osakseen tulleesta kunniasta huolimatta hän hylkäsi tarjouksen. Hän julkaisi 1945 uuden valokuvakirjan Day of Paris, jossa oli hänen juuri ennen Ranskasta lähtöään ottamiaan kuvia. Kirja oli arvostelumenestys. Kun Elizabethin kosmetiikkayritys menestyi, Kertész suostui, kun House and Gardenin uusi taiteellinen johtaja tarjosi vuonna 1946 hänelle pitkäaikaista yksinoikeussopimusta. Vaikka sopimuksella rajoitettiin hänen mahdollisuuttaan muokata kuvia ja hän joutui työskentelemään tuntikausiksi studioon, palkka, joka oli ainakin 10 000 dollaria vuodessa, oli tyydyttävä, ja negatiivinsa hän saisi takaisin puolen vuoden kuluttua.[1][4][5][6]

Vaikka aihealue oli rajatettu, Kertész pääsi kuitenkin kuuluisiin koteihin ja paikkoihin ja myös Eurooppaan, ja hän matkusti Englantiin ja vielä kerran myös Budapestiin ja Pariisiin. Vuosina 1945–1962 House and Gardenissa julkaistiin yli kolmetuhatta hänen kuvaansa, ja hän loi alalla itselleen maineen. Kertész kuitenkin teki hyvin vähän omaa kuvausta tuona aikana, ja hän kärsi taiteellisen luomistyön puutteen vuoksi.[1][2][4]

Myöhemmät vaiheet ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertész (oikealla) ja Robert Doisneau, Arles, Etelä-Ranska, 1975.

Vuonna 1946 Kertészillä oli Art Institute of Chicagossa jälleen yksityisnäyttely, joka koostui pääasiassa Day of Paris -sarjan kuvista. Kertész on usein maininnut sen olevan yksi hänen merkittävimpiä hetkiään Amerikassa.[5]. Vasta 1962 hänen kuviaan oli kuitenkin taas uudestaan näytteillä, tällä kertaa Long Islandin yliopistossa. Tämän tuottamattoman vaiheen aikana, jolloin Kertész työskenteli House and Gardenille, hän sai jälleen osakseen loukkauksen, sillä hänen työtään ei ollut esillä Edward Steichenin kuuluisassa näyttelyssä The Family of Man Museum of Modern Artissa vuonna 1955. Niinpä hän loppuvuodesta 1961 purki pienen kiistan jälkeen sopimuksen Condé Nast Publishingin kanssa. Kertész tunsi nyt olevansa vapaa lehden asettamista rajoituksista ja astui jälleen kansainväliselle valokuvan areenalle. Tästä hänen elämänsä myöhäisvaiheesta puhutaan usein "kansainvälisenä vaiheena"[4], jolloin hän sai jälleen maailmanlaajuista mainetta ja piti näyttelyjä useissa maissa. Hänellä oli kuvia näyttelyssä Venetsian biennaalin yhteydessä järjestetyssä neljännessä Mostra Biennale Internazionale della Fotografia, joka järjestettiin Venetsiassa 1963 hänen edellisen vuoden näyttelynsä jälkeen, ja kuvat olivat myöhemmin samana vuonna esillä Pariisissa Ranskan kansalliskirjastossa. Hänelle myönnettiin Venetsiassa kultamitali työstä valokuvauksen alalla, ja sen ansiosta hän tunsi saavansa sitä arvostusta, jota hän ei ollut kokenut saavansa työskennellessään House and Gardenissa. Myöhemmin hän kävi Argentiinassa tapaamassa veljeään Jenőa.[1][2][4][5][6]

Noina aikoina Kertész kokeili värivalokuvausta, mutta teki vain muutamia kuvia. Pian sen jälkeen kun John Szarkowskista vuonna 1964 tuli Museum of Modern Artin valokuvausosaston johtaja, Szarkowski järjesti Kertészin yksityisnäyttelyn.[5] Näyttely ja viimein myös Kertész saivat hyvät arvostelut, ja pian hänet tunnettiin valokuvauspiireissä merkittävänä valokuva-alan hahmona, mutta ei vielä sillä tasolla, jota hän oli koko ikänsä toivonut. Hän oli yhä sitä mieltä, että häntä ei arvostettu toden todella, ja siitä näkemyksestä hän piti kiinni kuolemaansa saakka. Kertész ja Elizabeth muuttivat vuonna 1952 11. kerroksen asuntoon lähelle Washington Square Parkia, ja siellä hän otti epäilemättä parhaat Amerikkaan tulonsa jälkeen ottamansa kuvat. Sarja esittää lumipeitteistä Washington Squarea, ja siinä on siluettihahmoja ja polkuja. André Kertész piti elämänsä jälkipuolella useita näyttelyjä eri puolilla maailmaa, vielä yli kahdeksankymmenvuotiaanakin. Uuden menestyksensä ansiosta Kertészin nimitettiin 1965 jäseneksi American Society of Media Photographers -järjestöön, ja 1974 hän sai Guggenheimin stipendin. Seuraavina Kertész piti näyttelyjä ja sai useita palkintoja. 1974 hänelle myönnettiin Ranskan Kunnialegioonan mitali Ordre des Arts et des Lettres ja 1977 New Yorkissa Mayor's Award of Honor for Arts and Culture. 1980 hän sai Pariisin kaupungin myöntämän mitalin ja samana vuonna New Yorkissa ensimmäisen Annual Award of the Association of International Photography Art Dealers. Vuonna 1981 hänelle myönnettiin taiteen kunniatohtorin arvo Bard Collegessa New Yorkissa, ja hän sai toistamiseen palkinnon Mayor's Award of Honor for Arts and Culture. Tämän kauden aikana Kertész teki useita uusia kirjoja ja sai takaisin negatiiveja, jotka hän oli vuosikymmeniä aiemmin jättänyt Ranskaan.[2][4][5][6]

Kameramalli A SX-70, jollaisella Kertész kokeili 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla.

Menestyksestään huolimatta Kertész yhä tunsi jääneensä valokuvaajana vaille arvostusta. Viimeiset elinvuotensa hän matkusteli näyttelyjen takia eri puolilla maailmaa, etenkin Japanissa, ja viritti uudestaan ystävyyssuhteita muihin taiteilijoihin. Elizabeth kuoli vuonna 1977 syöpään, ja hänet tuhkattiin. Toipuakseen menetyksestään Kertész turvautui uuteen ystäväverkostoonsa ja kyläili iltaisin heidän luonaan juttelemassa. Noina aikoina hänen sanotaan opiskelleen englannin kielen alkeita ja hän puhui kuten hänen ystävänsä sanoivat "kertésziaa", joka oli omituinen sekoitus unkaria, englantia ja ranskaa.[2][4] Polaroid Corporation lahjoitti hänelle 1979 uuden SX-70-kameran, jolla hän kokeili 1980-luvulle saakka. Maineen yhä kasvaessa Kertész sai Pariisissa Ranskan suuren valokuvauspalkinnon 1982 ja 21. vuosittaisen George Washington -palkinnon, jonka myönsi samana vuonna Amerikan unkarilainen säätiö. Hänen kuviaan välittävä Susan Harder pyrki edistämään hänen arvostustaan valokuvauksen alalla. Myöhemmin uransa aikana Kertész sai vielä Royal College of Artin kunniatohtorin arvon vuonna 1983, Chevalier de la Légion d'honneurin mitalin 1983, johon liittyi asunto Pariisin käyntien ajaksi, Maine Photographic Workshopin ensimmäisen Annual Lifetime Achievement Awardin vuonna 1984, Californian Distinguished Careerin Photography Awardin vuonna 1985, International Center of Photographyn myöntämän Annual Master of Photography Awardin 1985 sekä New School for Social Researchissa toimivan Parson's School of Designin myöntämän kunniatohtorin arvon. Eri puolilla maailmaa toimivien laitosten myöntämien tunnustusten lisäksi New Yorkin Metropolitan Museum of Art osti häneltä vuonna 1984 sata vedosta, mikä on museon laajin elävän taiteilijan valokuvien hankinta.[2][6] Kertészin negatiiveja ja kirjeenvaihtoa on talletettuna Pariisissa Mission du Patrimoine Photographiquessa. [8]

Kertész kuoli 28. syyskuuta 1985 kotonaan New Yorkissa rauhallisesti nukkuessaan. Hänet tuhkattiin, ja hänen tuhkansa haudattiin yhdessä hänen vaimonsa tuhkan kanssa.[2][4][6] Yli 70 vuoden mittaisen valokuvaajanuran aikana Kertész palkittiin saavutuksistaan valokuvauksen alalla runsain mitoin. Hän oli ensimmäinen valokuvaaja, joka piti yksityisnäyttelyn, ja sen jälkeen hän piti lukemattomia näyttelyjä eri puolilla maailmaa. Hän matkusteli kaikkialla maailmassa Unkarista alkaen ja sai lopulta arvostusta elämänsä loppupuolella ja erityisesti kuolemansa jälkeen. Nykyisin häntä pidetään valokuvajournalismin ja valokuvaesseistiikan ja ehkä koko valokuvauksen merkittävimpiin kuuluvana hahmona.[1][4]

Kritiikin arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertészin kuvat eivät huuda, ne kuiskaavat.

– Hannu Vanhanen, Unkarilaisten
valokuvaajien odysseia[9]

Läpi koko uran Kertésziä luonnehdittiin "tuntemattomaksi sotilaaksi", joka työskenteli valokuvauksen kulissien takana, ja hänet mainittiin työnsä ansiosta vain harvoin vielä hänen kuolemaansa edeltävänä aikana 1980-luvulla.[4] Vaikka Kertész sai runsaasti palkintoja, hän ei tuntenut saavansa tyylilleen ja työlleen sen enempää kriitikkojen kuin yleisönkään arvostusta. Vaikka Kertészin vuonna 1927 pitämä näyttely oli ensimmäinen valokuvaajan yksityisnäyttely, hän sanoi, että vasta vuoden 1946 näyttelystä Art Institute of Chicagossa hän tunsi saaneensa työnsä ansiosta myönteisiä arviointeja, ja hän mainitsee sen näyttelyn yhtenä Amerikan-aikansa hienoimmista hetkistä. Hänen ollessaan Yhdysvalloissa häntä luonnehdittiin hyvin intiimiksi taiteilijaksi, joka toi katsojan lähelle työtään, silloinkin kun kuva esitti niinkin pelottavaa aihetta kuin New York[10] ja hänen kuolemansa jälkeenkin tehdyt vedokset ovat saaneet myönteisiä arvioita. "Kertész oli ennen kaikkea tasaisen hyvä valokuvaaja".[8] Kertésziä kuvattiin usein työssään ensi sijaisesti valon käyttäjäksi, ja Kertész itsekin sanoi, että "kirjoitan valolla".[11] Hänen ei katsottu "kommentoivan" aihettaan vaan pikemminkin vangitsevan, millä usein perustellaan sitä, että hänen työtään on aika ajoin aliarvioitu. Hänellä ei ollut poliittista ohjelmaa, eikä hän tarjonnut valokuvillaan sen kummempia syvällisiä ajatuksia kuin pelkästään elämän. Taiteensa intiimin tunnelman ja nostalgisuuden kautta[10] Kertészin kuvat viittaavat ajattomuuteen, jota väistämättä arvostettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.[4] Muista valokuvaajista poiketen Kertész esitti kuvissaan kuvan elämästään ja näytti kronologisesti, missä hän vietti aikaansa,[8] esimerkiksi monet hänen Ranskan-kuvansa esittivät kahviloita, joissa hän istuksi odottelemassa taiteellista inspiraatiota.[4]. Vaikka Kertész vain harvoin sai huonoja arvosteluja, arvostelujen vähäisyys sai hänet tuntemaan jääneensä paitsi arvostusta. Häntä on kuitenkin usein pidetty valokuvajournalismin isänä.[12] Muutkin valokuvaajat mainitsevat Kertészin ja hänen kuvansa inspiraationsa lähteeksi. Henri Cartier-Bresson sanoi hänestä jo 1930-luvun alussa: "Olemme kaikki hänelle hyvin paljon velkaa."[4]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oheinen kirjaluettelo on teoksista Capa et al,[13] Corkin & Lifson[14] ja Könemann et al.[15]

  • 1933Enfants Éditions d'Histoire et d'Art, Paris. Kokoomateos, 54 äidille ja Elizabeth-vaimolle omistettua kuvaa.
  • 1934Paris Vu Par André Kertész Éditions d'Histoire et d'Art, Paris. Kokoomateos, 48 valokuvaa Kertészin Pariisin-ajalta.
  • 1936Nos Amies les Bêtes Éditions d'Histoire et d'Art, Paris. Kokoomateos, 60 valokuvaa eläimistä, omistettu Szigetbecselle, missä hän otti ensimmäiset valokuvansa.
  • 1937Les Cathédrales du Vin Etablissements et Brice, Paris. Kokoomateos, 28 valokuvaa.
  • 1945Day of Paris J. J. Augustin, New York. Kokoomateos, 126 valokuvaa, again of valokuvaa during his stay in Paris.
  • 1964André Kertész, Photographer Museum of Modern Art, New York. Kokoomateos, 64 valokuvaa saman vuoden näyttelystä MOMAssa.
  • 1966André Kertész New York Paragraphic Books, New York. Kokoomateos, 76 reprodusoitua valokuvaa.
  • 1968The Concerned Photographer Grossman New York, näyttelyn "The Concerned Photographer" jälkeen.
  • 1971On Reading New York by Grossman. A small number of valokuvaa all of various people reading.
  • 1972André Kertész: Sixty Years of Photography, 1912–1972 New York by Grossman. Kokoomateos, 250 valokuvaa.
  • 1974J'aime Paris: Photographs Since the Twenties New York by Grossman. Kokoomateos, 219 valokuvaa from his years in Paris and his later return trips there.
  • 1975Washington Square New York by Grossman. Kokoomateos, 104 valokuvaa of Washington Square which Kertész took using a telephoto lense.
  • 1976Distortions, Alfred A. Knopf, New York. Kokoomateos, 200 valokuvaa joissa kaksi alastonmallia huvipuiston naurupeilin edessä. Nämä valokuvat on otettu paljon ennen kirjan julkaisua.
  • 1976Of New York Alfred A. Knopf, New York. Kokoomateos, 184 valokuvaa New Yorkista, omistettu Elizabethille.
  • 1977André Kertész Aperture Inc, New York. Kokoomateos, 44 valokuvaa, History of Photography series, Aperture Inc.
  • 1979Americana Mayflower Books Inc, New York. Kokoomateos, 64 valokuvaa Kertészin koko uralta. Valokuvat esittävät amerikkalaista elämäntyyliä, ja kirja on yksi neliosaisesta sarjasta. Muut kirjat "Birds", "Landscapes" ja "Portraits" ilmestyivät saana vuonna, mutta Kertész ei pitnyt kuvien tasosta eikä suostunut kirjoittamaan nimeään siihen.
  • 1979Birds Mayflower Books Inc New York. Kokoomateos, 64 valokuvaa Kertészin uran kok oajalta.
  • 1979Landscapes Mayflower Books Inc, New York. Kokoomateos, 64 valokuvaa maisemakuvia Kertészin koko uran ajalta.
  • 1979Portraits Mayflower Books Inc, New York. Kokoomateos, 64 muotokuvaa Kertész uran koko ajalta.
  • 1981From My Window New York Graphic Society/Little Brown, Boston. Kokoomateos, 53 värivalokuvaa, harvoja Kertész värikuvia.

Näyttelyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä luettelossa on aineistoa teoksista Capa et al,[13] Corkin & Lifson, [14] Könemann et al, [16] and Naef et al.[17]

  • 1927 – Nimetön näyttely of thirty valokuvaa, Au Sacre do Printemps Gallery, Pariisi. The first one-man photographer exhibition ever.
  • 1927 – "III Salon International de Fotografie", Zaragoza.
  • 1927 – "XXIIIe Salon International de Fotografie", Pariisi.
  • 1928 – "1er Salon Indépendant de la Photographie", Theatre de Champs-Elysées, Pariisi.
  • 1928 – "Exposition de Photographie", Galeriee L'Epoque, Bryssel.
  • 1928 – "Internationale Foto-Salon", Rotterdam.
  • 1929 – "Svaz cs. Klubu Fotografu Amateru", Praha.
  • 1929 – "Fotografie der Gegenwart", Essen.
  • 1929 – "Der Internationl Ausstellung von Film and Foto", Stuttgart.
  • 1930 – "Das Lichtbild", a travelling show, Essen ja München.
  • 1930 – "Primer Salon Annual de Fotografia", Buenos Aires.
  • 1930 – "11e Salon de l'Araignée", G. L. Manuel Freres Gallery, Pariisi.
  • 1930 – "Photographies d'aujourd'hui", d'Art Contemporain Gallery, Pariisi.
  • 1931 – "Deuxieme Groupe de Photographes", d'Art Contemporain Gallery, Pariisi.
  • 1931 – "Association Belge de Photographie", Xe Salon de Photographie, Bryssel.
  • 1931 – "Photographies d'aujourd'hui", d'Art Contemporain Gallery, Pariisi.
  • 1931 – "Neue Sportbauten", Graphische Lehr-und Versuchsanstaldt, Wien.
  • 1931 – "An Exhibition of Foreign Photography", The Art Center, New York.
  • 1932 – "Palais des Beaux-Arts", Internationale de la Photographie, Bryssel.
  • 1932 – "Modern European Photography", Julien Levy Gallery, New York.
  • 1932 – "International Photographers", Brooklyn Museum, New York.
  • 1932 – "Modern Photography", Albright Art Gallery, Buffalo, New York.
  • 1932 – Nimetön näyttely, Museum Fokwang, Essen.
  • 1933 – "Deuxieme Exposition Internationale de la Photographie et Cinema", Bryssel.
  • 1933 – "Groupe Annuel des Photographes", Galerie de la Pléiade, Pariisi.
  • 1933 – "The Modern Spirit, Photography", The Royal Photographic Society of Great Britain, Lontoo.
  • 1934 – Nimetön näyttely, Leleu's Studio, Pariisi.
  • 1934 – "Groupe Annuel des Photographes", Galerie de la Pléiade, Pariisi.
  • 1934 – "Exposition de la société des artistes photographes", Studio Saint-Jacques, Pariisi.
  • 1934 – "The Modern Spirit, Photography and Advertising", The Royal Photographic Society of Britannia, Lontoo.
  • 1935 – Nimetön näyttely, Galerie de la Pléiade, Pariisi.
  • 1936 – "Exposition Internationale de la Photographie Contemporaine", Musée des Arts Décoratifs, Pariisi.
  • 1937 – "Photography 1839–1937", Museum of Modern Art, New York.
  • 1937 – Nimetön näyttely, P M Gallery, New York.
  • 1937 – "Pioneers of Modern French Photography", Julien Levy Gallery, New York.
  • 1942 – "Image of Freedom", Museum of Modern Art, New York.
  • 1946 – Nimetön näyttely, The Art Institute of Chicago, Chicago. Kertészin ensimmäinen yksityisnäyttely, josta Kertész usein sanoi, että se on hänen hienoimpia hetkiään Amerikassa.
  • 1963 – Nimetön näyttely, Modernage Photo Lab, New York.
  • 1963 – "André Kertész", Bibliothèque Nationale, Pariisi.
  • 1964 – "André Kertész, Photographer", Museum of Modern Art, New York.
  • 1967 – "The Concerned Photographer", Riverside Museum, New York. Näyttely kiersi ympäri maailmaa.
  • 1970 – "Expo '70", Yhdysvaltojen paviljonki, Osaka.
  • 1971 – Nimetön yksityisnäyttely, Hungarian National Gallery, Budapest.
  • 1971 – Nimetön yksityisnäyttely, Moderna Museet, Tukholma.
  • 1972 – Nimetön yksityisnäyttely, Valokuvataiteen museo, Helsinki.
  • 1977 – "André Kertész", Musée National d'Art Moderne du Centre Georges Pompidou, Pariisi.
  • 1978 – "André Kertész", The Silver Image Gallery, Seattle (Poster published)
  • 1979 – "André Kertész", Serpentine Gallery, Lontoo.
  • 1982 – "André Kertész, Master of Photography", Chrysler Museum, Virginia.
  • 1985 – "André Kertész: Of Paris and New York", Chicago Institute of Art, Chicago.
  • 1985 – Nimetön näyttely, Printemps, Tokio.
  • 2003 – André Kertész: The New York Period 1936–1985, Bruce Silverstein Gallery, New York.
  • 2005 – "The Early Years", Bruce Silverstein Gallery, New York.
  • 2005 - "André Kertész", National Gallery of Art, Washington.
  • 2007 – "The Polaroids", Bruce Silverstein Gallery, New York.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Naef, Weston J., Sandra S Phillips & David Travis: André Kertész: Of Paris and New York, s. 7–124. Chicago: The Art Institute of Chicago, 1985. ISBN 0-500-54106-X.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab Capa, C., Hal Hinson, Susan Harder & Hiroji Kubota: André Kertész:, s. 198–206. New York: Aperture Books, 1987. ISBN 0-89381-256-0.
  3. a b c d e f g Jeffrey, I.,: The Photography Book, s. 240. Phaidon Press Ltd, 1997. ISBN 0-714-83634-6.
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Borhan, Pierre: André Kertész: His Life and Work, s. 8–32. Boston: Bulfinch Press, 2000. ISBN 0-8212-2648-7.
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y Corkin, Jane, B. Lifson: André Kertész: A Lifetime of Photography, s. 9–11. Lontoo: Thames and Hudson, 1982. ISBN 0-500-54085-3.
  6. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Könemann,,: Aperture Masters of Photography: André Kertész, s. 5–22, 86–94. New York: Aperture Foundation Inc, 1997. ISBN 3-895-08611-8.
  7. a b Pasi, Alessandro: Leica: Witness To A Century, s. 54–55. New York: W.W. Norton, 2003. ISBN 0-393-05921-9.
  8. a b c Grundberg, Andy: Christmas Books '94; Photography The New York Times.. 4.12.1994.
  9. Hannu Vanhanen, Unkarilaisten valokuvaajien odysseia, s. 43
  10. a b Thornton, Gene: Photography View; Andre Kertesz's Romance with Paris The New York Times. 4.4.1976. (englanniksi)
  11. Capa et al, Diary of Light, sisäkansi.
  12. Smith, Craig S.: Her Budapest, From Synagogue to Café The New York Times. 7.10.2006.
  13. a b Capa et al, Diary of Light, s. 198–206.
  14. a b Corkin & Lifson, A Lifetime of Photography, s. 9–11.
  15. Könemann et al, Aperture Masters of Photography: André Kertész, s. 93–94.
  16. Könemann et al., Aperture Masters of Photography: André Kertész, s. 92.
  17. Naef et al., Of Paris and New York, s. 258.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Greenough, Sarah, Robert Gurbo & Sarah Kennel: André Kertész. Princeton: Princeton University Press, 2005. ISBN 0-691-12114-1. (Luotettava teos, jossa on käytetty vain alkuperäisvedoksia. Teos sisältää tuoreita esseitä, joissa korjataan valokuvaajasta esitettyjä väärinkäsityksiä).
  • Hannu Vanhanen, Unkarilaisten valokuvaajien odysseia. Tampereen museot ja Valokuvakeskus Nykyaika, 2009, ISBN 978-951-609-438-3

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]