A. H. Tammsaare

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
A. H. Tammsaare

Anton Hansen Tammsaare (synt. Anton Hansen; 30. tammikuuta 1878 Albu, Järvamaa1. maaliskuuta 1940 Tallinna) oli virolainen kirjailija. Hänen viisiosaista teostaan Totuus ja oikeus (1926–1933) pidetään Viron kirjallisuuden merkittävimpänä teoksena. Viron 25 kruunun setelissä oli Tammsaaren kuva.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A. H. Tammsaare syntyi Järvamaalla Albun kunnassa. Hänen perheensä oli köyhä, mutta Anton pääsi kuitenkin opiskelemaan oikeustiedettä Tarton yliopistoon. Vuonna 1903 hän työskenteli Teataja-lehden toimittajana aloittaen näin kirjallisen uransa. Opiskeluaikoinaan tutustui Noor-Eesti-ryhmään ja kirjoitti joitakin opiskeluelämää kuvaavia novelleja, jotka herättivät jonkin verran huomiota. Hänen opiskelunsa katkesivat tuberkuloosiin vuonna 1911. Hän vietti vuoden Kaukasuksella parantolassa ja sitä seuraavat kuusi vuotta veljensä maatilalla Koitjärvellä, jossa hän luki Cervantesia, Shakespeareä ja Homerosta.

Vuonna 1919 A. H. Tammsaare muutti Tallinnaan ja avioitui. Vuonna 1922 voidaan Tammsaaren varsinaisen luomiskauden katsoa alkavan. Sinä vuonna ilmestyi hänen maaseudusta kertova romaaninsa Korpiojan isäntä. Vuonna 1926 ilmestyi ensimmäinen osa hänen suuresta romaanisarjastaan Totuus ja oikeus (Tõde ja õigus). Kirja herätti huomiota, ja Tammsaarta kutsuttiin esiintymään eri tilaisuuksissa ja vierailemaan Suomessa, mutta hän kieltäytyi niistä kaikista vedoten heikkoon terveyteensä. Hän täytti 50 vuotta vuonna 1928, jolloin hänellä oli Totuus ja oikeus -romaanin toinen osa kirjoitettavana. Hänen kunniakseen järjestettiin suuri juhlatilaisuus Estonia-teatteriin, mutta päivänsankari ei koskaan saapunut juhliinsa. Niinä kesinä, joina hän kirjoitti kirjojaan hän lähetti perheensä Narva-Jõesuun kylpylöihin ja keskittyi täydellisesti kirjallisiin töihinsä tai, rahatilanteen niin pakottaessa, kävi palkkatöissä.

Totuus ja oikeus -romaanin toinen osa ilmestyi vuonna 1929, samana vuonna kun ilmestyi hänen virontamansa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Kolmas osa ”Surmatulet” ilmestyi ensi kerran viroksi vuonna 1931. Totuuden ja oikeuden jälkeen Tammsaarelta ilmestyivät romaanit Elämä ja rakkaus vuonna 1934 ja ”Rakastin saksalaista” vuonna 1935. Tämän jälkeen Tammsaare uudistui: seuraavaksi ilmestyi näytelmä Kuninkaalla on kylmä vuonna 1936. Viimeinen teos, romaani "Hornanperän uusi paholainen" ilmestyi 1939. Sekä näytelmä Kuninkaalla on kylmä että viimeinen romaani antoivat ymmärtää, että Tammsaare oli löytänyt uuden tyylin kirjoittaa. Ne tulkitsivat ja ajankohtaistivat ikivanhoja myyttejä; näytelmä raamatun, romaani kansanperinteen aiheista. Uusi luomiskausi päättyi, kun kirjailija kuoli kotonaan työpöytänsä ääreen ensimmäisenä maaliskuuta 1940.

Tammsaare oli laajalti lukenut mies ja hyvin selvillä aikansa aatteista. Hän suhtautui kriittisesti kirkkoon ja oli siviilivihkimisen edelläkävijöitä kotimaassaan. Hän pilkkasi armotta kaikenlaista tärkeilyä ja asioiden paisuttelua. Tammsaaren maailmankuva saattaa monista tuntua synkähköltä- hän on kuitenkin halunnut näyttää teoksissaan, että ihminen on aina suhteessa johonkin itseään suurempaan, luontoon tai historiaan.

Totuus ja oikeus -romaanisarjan osat ”Maan lupaus”, ”Koulutie” , ”Surmatulet” , "Kuolemantanssi" sekä "Kotiinpaluu" on suomeksi kääntänyt Juhani Salokannel, ja ne on julkaistu vuosina 20022013. Vuosina 1932 ja 1935 ilmestyivät "Totuuden ja oikeuden" ensimmäinen ja viimeinen osa suomeksi Erkki Reijosen suomentamina. Vaikka tuolloin elettiin heimohengen aikaa, saivat kirjat melko heikon myyntimenestyksen. Mika Waltari ja Lauri Viljanen arvostelivat ne ja totesivat Tammsaaren olevan eurooppalaista tasoa olevan kirjailijan ja kertojan.

Tammsaaren teoksia on käännetty saksaksi, venäjäksi, bulgariaksi, ranskaksi, latviaksi, liettuaksi, unkariksi, puolaksi, slovakiaksi, tšekiksi ja hollanniksi.

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Triik: A. H. Tammsaaren muotokuva.

Erityisesti Totuus ja oikeus -romaanisarjansa ansiosta Anton Hansen Tammsaare on saavuttanut Viron kansalliskirjailijan aseman. Se on virolaisten perusteksti jonka tapahtumat ja henkilöt on tunnettava. Tammsaare itse kuvaili, että Totuuden ja oikeuden ensimmäinen osa kuvaa ihmisen kamppailua maan, toinen osa Jumalan, kolmas osa yhteiskunnan, neljäs oman itsen ja elämänonnen hankinnan kanssa, viides ja viimeinen alistumista. Tammsaare tähdensi, että romaanisarja yrittää tavoittaa ihmiskunnan yleisen kehitystarinan.

"Maan lupaus"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Totuus ja oikeus-romaanin ensimmäinen osa ”Maan lupaus” alkaa 1870-luvulla. Mäen Andres on juuri ostanut Vargamäen tilan ja saapuu sinne vaimoineen. Maatila on vielä täysin raivaamaton ja kaikki on aloitettava aivan alusta; suo ojitettava, pellot raivattava ja rakennukset rakennettava alusta alkaen. Näin teos on samankaltainen kuin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Taustalla on tilanne, jossa virolaiset on juuri vapautettu maaorjuudesta ja tilojen ostaminen on tullut mahdolliseksi. Yritteliäisyys ja raivaajahenki elävät nousukauttaan. Samalla sivistyneistö aloittaa kansallisen herättämisen ja kansalaisaktivismia alkaa esiintyä jo syrjäkylissäkin.

Työ uudistilalla on ankaraa ja melko ilotonta raatamista. Viljelijän työ on luonnon kiertokulun noudattamista, mutta vähitellen Anders kartuttaa omaisuuttaan. Mäen Anders on vakava ja totinen mies, mutta naapurinaan hänellä on iloisempi supliikkimies Orun Pearu, jonka kanssa tulee väkisinkin riitaa. Sekä Mäen Anders että Orun Pearu ovat niitä hahmoja, joihin Virossa tavataan verrata julkisuuden henkilöitä.

Virolaisen korvenraivaajan elämästä suomalainen lukija löytää paljon tuttua, kuten vihamielisen ja kitsaan luonnon. Arkielämään liittyy kuitenkin suomalaiselle vieraita piirteitä muun muassa rakennuskulttuurista ja siitä, että kylän keskuksena on olutkrouvi. Andres ja Orun Pearu puivat riitansa pitäjänoikeudessa, ei käräjillä.

”Maan lupauksen” rakenne kuljettaa aikaa välillä pitkin hyppäyksin, välillä pysähdytään tuokiokuviin. Sävyiltään se on välillä kansankomediaa, välillä ollaan jylhän synkissä sävyissä. Toisinaan kuvaillaan luontoa runollisesti ja kerran kuvataan julmaa eläinrääkkäystä. Teokseen on vaikuttanut Raamatun Vanha Testamentti. Alussa on paratiisimainen tila, johon ihmiset saapuvat. Viattomuus särkyy ja ihmiset kokevat syyllisyyttä. Orun Pearu on kiusaaja, Mari tutkii hyvän ja pahan tiedon puuta, Mökin-Madis on profeetta, jonka suusta kuulee totuuden. Linnut ja käärme saavat osansa huomiosta. Andres sulkeutuu lukemaan Raamatustaan kertomusta hurskaasta Jobista. Andreksen elämä täyttyy kivien raivaamisella, suon ojittamisella ja peltojen viljelyllä, hän haluaa työlleen siunauksen. Lopussa Andreksen poika Indrek lähtee kaupunkiin opiskelemaan. Hän on myös teoksen seuraavien osien päähenkilö.

Teoksen tapahtumapaikan,Vargamäen, esikuva oli Tammsaaren oma lapsuuskoti Albussa. Paikka on nykyään museona.

"Koulutie"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Totuuden ja oikeuden toinen osa ”Koulutie” sijoittuu rehtori Mauruksen lukioon Tarttoon. Teoksen päähenkilönä on edellisen osan päähenkilön, Mäen Andreksen poika, Indrek. Teoksen muut henkilöt ovat koululaisia, opettajia ja kaupungin muita asukkaita. Osa sen henkilöistä on hyvin erikoisia, osa traagisia. Koulupoikien kepposissa lentää hiki ja veri. Koulussa opiskellaan venäjäksi ja myös osa oppilaista on peräisin Venäjältä. Rehtori Maurus on alkujaan pappi, mutta Baltian saksalainen aateli on estänyt häneltä pappisviran saamisen kansallismielisyyden takia; niinpä Maurus on ryhtynyt koulunpitäjäksi. Kirjan tapahtumat osuvat 1890-luvun jälkipuolelle. Koulun interiöörit ja ihmiset esitellään nopean luonnosmaisesti, mutta sen henkinen ympäristö kuvataan tarkasti. Omia näkemyksiään Tammsaare esittelee välillä hassujen oppilaiden, juoppojen venäläisten tai kovia kokeneiden Baltian saksalaisten puheissa. Muutenkaan henkilöt eivät ole mitenkään siloteltuja: henkilöt ovat resuisia ja he istuvat kapakassa vodkaryyppyjen ja suolakurkkujen parissa. Terävimmin hän kuitenkin suomii virolaisten omia kansallisia pyrintöjä.

Teoksesta käy ilmi Tammsaaren kirkonvastainen asenne. Hänen mielestään kirkko oli pölyttynyt ja jäykistynyt organisaatio. Uskonnon sijasta Indrek taistelee itsensä Jumalan kanssa ja aivan lopussa Indrekille tapahtuu todellinen ihme.

Teoksen taustalla näkyy 1890-luvun Viro. Maassa eletään orastaneen kansallisen nousun sijasta venäläistämiskautta. Tartto tunnetaan nimellä Jurjev. Maaseudulla ponnistellaan irti feodaalisuudesta ja takapajuisuudesta, kaupungeissa väitellään loputtomasti Euroopan aatesuuntauksista, perustetaan tehtaita ja elinolot paranevat. Kuitenkin siinä kuvataan vielä sääty-yhteiskuntaa: Indrekin koulun naapurissa käsityöläismestarin leski vajoaa pyykkäriksi.

Kirjailija käsittelee teoksessa myös saksalaistumista. Jos 1800-luvun Virossa halusi nousta yhteiskunnassa, piti ottaa saksalainen nimi ja opetella saksan kieli. Tämä näkyy Indrekin ihastuksen, Ramilda-neidin hahmossa. Saksalaistuneista virolaisista käytettiin nimeä ”kadakasaks”, katajasaksalainen. He ärsyttivät ja askarruttivat kirjailijaa.

Virossa yleinen kouluromaanin laajityyppi puuttuu suomalaisesta kirjallisuudesta lähes täysin. ”Koulutiellä”-teoksen lukion esikuvana oli tarttolainen Treffnerin lukio, jota Tammsaare kävi 18981903. Lukio näytteli merkittävää osaa Viron kansallisessa heräämisessä.

"Surmatulet"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Totuuden ja oikeuden kolmas osa ”Surmatulet” sijoittuu vuoteen 1905. Koko Venäjän valtakuntaa ja siihen kuuluneita Suomea ja Viroa ravisteli vallankumous. Vallankumouksen syyt olivat moninaiset, mutta hävitty Japanin sota oli kansalle viimeinen pisara.

Teoksen päähenkilö Indrek on reputtanut ylioppilaskirjoituksissa ja ajelehtii miettien mitä tekisi. Yhdessä vuokraisäntänsä tyttären Kristin kanssa hän innostuu sosialismista ja vallankumouksesta. Työläiset lakkoilevat, kaupungissa on mielenosoituksia ja vallankumouksellisia kokouksia. Kasakat hajottavat mielenosoituksia väkivalloin, sotilaat ampuvat väkijoukkoa ja ihmisiä menehtyy. Indrekin saa ruoskaniskun kaulaansa ja on mukana mielenosoituksessa, missä ihmisiä kuolee. Lopulta hallitus suostuu mielenosoittajien ja lakkolaisten vaatimuksiin.

Mistä vapaudessa ja vallankumouksessa oli oikein kyse? Kukaan ei tunnu tietävän tarkalleen. Indrek käy yhdessä Kristin kanssa porvarisperheen luona kahvitilaisuudessa, missä keskustellaan vallankumouksesta ja sosialismista oppivaiseen ja opettavaiseen sävyyn. Keskustelussa vilahtavat nimet Marx, Plehanov ja Lenin. Yksinkertaisissa oloissa eläneisiin Indrekiin ja Kristiin tekevät myös vaikutuksen huoneiston kauneus ja tarjotut herkut: omenoita Krimiltä, joita tarjoiltiin kristallivadilta. Kristi toteaakin: ”Kuulittehan miten hän toisti: me sosiaalidemokraatit, me sosiaalidemokraatit? Se oli rohkeaa, se oli kaunista, se oli vapaata.”

Indrek päätyy työhön Kansan ystävä -lehteen, jonka numeroita hän lähettää luettavaksi myös kotiinsa Vargamäelle. Hallitus kiristää otteitaan ja ilmapiiriä myrkyttävät keskinäiset epäilyt nuuskijoista. Kuka kertoo asioita ohranalle?

Vallankumouksellisen kuohunnan keskellä Indrek saa kotoaan kirjeen. Äiti on vakavasti sairaana. Vallankumoukselliset päättävät lähteä maaseudulle takavarikoimaan kartanonherrojen rahoja ja aseita sekä kertomaan aatteesta maalaisille. Indrek liittyy joukkoon, sillä hän aikoo poiketa myöhemmin reitiltä mennäkseen Vargamäelle. Retkestä tulee toisenlainen kuin mitä Indrek kuvitteli. Kaupungissa ryöstetään viinakauppa. Sitä ei polteta, sillä sen yläkerrassa asuu lapsia. Maaseudulla estot häviävät: ensimmäisen kartanon sisustus hävitetään ja rakennuksia poltetaan. Isäntäväki oli saanut vihiä ja paennut, joten alustalaiset ryöstävät tavaroita itselleen. Maalaiset toivovat, että paronien pellot, metsät ja niityt palautetaan kansalle. Eräässä toisessa kartanossa sama toistuu, täällä vain on isäntä, vanha kenraali, kotona. Vallankumoukselliset häpäisevät isäntää ja nähdessään, miten vanha ja miten vaikeaa hänen on liikkua, Indrekin valtaa suuttumus. Hänen mieleensä palautuu oma raihnas isä ja hän tajuaa, että me kaikki ihmiset, riippumatta asemastamme yhteiskunnassa olemme samanlaisia. Myös järjetön ryöstely ja hävittäminen saavat hänet suuttumaan, turhaan hän yrittää estää väkijoukon mellakoinnin.

Kun Indrek viimeinkin pääsee kotiinsa Vargamäelle, hän kohtaa ikävän yllätyksen: sotilaat ovat käyneet pidättämässä hänen isänsä ja veljensä. Joku hänen vallankumouksellisista ystävistään on ollut ilmiantaja ja hänen perheenjäseniään kuulustellaan, jotta päästäisiin selville hänen aikeistaan. Indrekin äiti on erittäin sairas ja joulua vietetään ankeissa tunnelmissa. Isä palaa pahoinpideltynä ja katkeroituneena takaisin ja puhkeaa katkeraan vuodatukseen:”...Mutta missä sitten on Jumala? Missä hän on, kun ei näe tätä maailman kieroutta?...Vargamäen Andres, kaikki elämäsi päivät olet tehnyt turhaa työtä. Olet siittänyt tyttäriä ja poikia, mutta heistä sinulle ei ole apua, koska tyttäret menevät miehelle ja pojat vie sota tai herrat ne surmaavat...”

”Surmatulien” teemana on ihmisen kamppailu yhteiskunnan kanssa. Kirjassa on myös nuorten haaveita paremmista ajoista sekä keski-ikäisten lemmenhuolia. Huvittavat sivuhenkilöt luovat tarinaan myös huumoria: paksu kauppias on aluksi vallankumouksen kannattaja, mutta luettuaan vallankumouksellisten lehtisistä riistävistä, ihraisista kauppiaista hän loukkaantuu. Hän ei ole lihava, hänellä on vain kehittynyt vartalo. Vanhapoika Bystryi pohtii, onko vapautta syödä aina samassa ravintolassa samaan aikaan?

Tammsaare kirjoitti ”Surmatulet” nopeasti vuoden 1931 kesän aikana. Sen ilmestyttyä sekä kritiikki että kirjailija olivat teokseen tyytymättömiä. Tammsaare tilasi teoksen varastokappaleen itselleen ja merkitsi siihen poistettavat ja muutettavat kohdat. Romaanin uusi versio ei saapunut kustantamoon, sillä Tammsaare kuoli vuonna 1940. Ulkomaille paenneet virolaiset julkaisivat Totuuden ja oikeuden Saksassa ja Ruotsissa vuosina 19461948. Stalinismin ajan Virossa tästä ei tiedetty mitään. Kun ”Surmatulet” ilmestyi Virossa uudelleen vuonna 1954 komeana kuvitettuna laitoksena, haluttiin siitä osa neuvostokirjallisuutta. Sen loppuun liitettiin laaja kirjoitus teoksen poliittisista virheistä sekä "oikeaoppinen" kuvaus tapahtumista Lenin-sitaatteineen. Vuonna 1968 ”Surmatulet” ilmestyi Virossa jälleen, nyt Tammsaaren perikunnalta saadun kirjailijan itsensä muokkaaman käsikirjoituksen mukaan toimitettuna. Vuonna 1982 ilmestyi tutkijoiden toimittama tekstikriittinen versio, jonka katsotaan parhaiten täyttävän tekijän näkemyksen teoksesta. Siihen perustuu myös vuonna 2007 ilmestynyt suomennos.

"Kuolemantanssi"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Totuuden ja oikeuden" neljäs osa, "Kuolemantanssi" ilmestyi vuonna 1932. Ajallisesti siinä hypätään 1920-luvulle, ensimmäinen maailmansota on muuttanut ihmisten elämän ja Viro on itsenäinen tasavalta.

Indrek Paas on ollut Karinin kanssa naimisissa kymmenen vuotta. Heillä on kaksi tytärtä ja kolmas lapsi, poika, on kuollut. Hetken hurmassa solmittu avioliitto on muuttunut keskinäisen syyttelyn ja ymmärtämättömyyden aiheuttamaksi painajaiseksi.

Suomalainen Maria Jotuni kirjoitti samoihin aikoihin sijoittuvan avioliittoromaaninsa "Huojuva talo". Siinä mies on syyllinen perheen vaikeuksiin. Tammsaaren romaanissa asiat ovat toisin, syyllinen on vaimo. Karin on lapsellinen, häilyväinen ja mustasukkainen. Indrek säilyttää kaikissa riidoissa malttinsa ja yrittää elää oman totuutensa ja oikeutensa mukaan. Toisaalta Karinin tempoilussa voi nähdä myös oikeudettoman ihmisen nousun peräämään oikeuksiaan, hän on sentään perijätär ja perheen kotitalon omistaja. Toisaalta hän jotenkin aina päätyy pohdinnoissaan syyttämään Indrekiä kaikesta kurjasta, mitä hänen elämässään on. Riitelyyn kyllästynyt Indrek päättää muuttaa takaisin Vargamäelle. Virossa on vuosien varrella paljonkin pohdittu sitä, miten paljon Tammsaare on käyttänyt romaaninsa aineistona omaa suhdettaan puolisoonsa Kätheen.

Tammsaaren pilkka osuu 1920-luvun Viron uuden liikemiespolven nousukasmaisuuteen. Autojen takapenkit sopivat miesten ja naisten kohtaamisille, puhelin pitää ihmiset jatkuvassa valmiudessa. Funktionalistista tyyliä edustavia valkoisia, tasakattoisia uudistaloja, joita voi edelleen ihailla Tallinnan Nõmmen kaupunginosassa, Tammsaare kuvaa lumipalatseiksi. Naiset tarkkailevat omaa ja toistensa ulkomuotoa ja miehet innostuvat urheilusta, yhteistä molemmille on nuoruuden palvonta. Rouvat viihtyvät kahviloissa ja heidän sivistyksensä ohuus selviää viimeistään silloin, kun rouvat puhuvat loitsimisesta ja rukoilusta sairaan lapsen parantamisessa. Tammsaare vihjaa happamasti, että modernisaatio on tuhonnut naisten äidinvaiston ja tilalle on tullut palvelijoiden määräily sekä narsistinen usko seurapiirilääkäreiden hemmotteluihin.

Onnen löytäminen osoittautuu mahdottomuudeksi tässä Tammsaaren teoksessa. Indrekin ote asioista kirpoaa ja hän havaitsee kamppailunsa toivottomuuden. Onni pakenee, mutta voiko ihminen pysyä omana itsenään?

"Kotiinpaluu"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indrek saapuu yön pimeydessä lapsuuskotiinsa Vargamäelle. Lehdet ovat leimanneet hänet murhamieheksi. Indrek asettuu asumaan isänsä Andreksen kanssa pikkumökkiin, minne isä on vetäytynyt viettämään vanhuudenpäiviään. Tilaa viljelee tytär yhdessä miehensä kanssa. Varsinaiselta ammatiltaan Andreksen vävy on puuseppä ja suhtautuu maanviljelyyn liiketoimena. Andrekselle se oli maahengen täyttämää kamppailua vihamielistä luontoa vastaan.

Indrek ryhtyy työhön, jota kutsuu pakkotyöksi. Hän ryhtyy kaivamaan auki umpeen päässeitä ojia läheiseltä suolta. Hän haluaa saada ruumiillisesta työstä maaseudulla mielenrauhaa jonka menetti kaupunkielämän ja epäonnistuneen, riitaisan avioliiton myötä. Ojia kaivaessaan hän päättää elvyttää isänsä haaveen läheisen joen perkaamisesta. Jos suot olisi kunnolla ojitetut ja joki perattu, maa kuivuisi ja saataisiin entistä suuremmat sadot, on ollut isän ajatuksena.

Isä Andres viettää vanhuuttaa pohtien ihmisen osaa ja Jumalaa. Naapurin isäntä, vanha riitakumppani Orun Pearu on myös luopunut isännyydestä ja viettää vanhuuttaan tekemällä kummallisia kaavailuja siitä kenelle tila kuuluisi testamentata, jotta hänen oma verensä säilyisi Vargamäellä. Orun Pearun pojanpoika Eedi on vammautunut onnettomuudessa eikä hänestä ole isännäksi. Vanhat isännät, jotka nuoruudessaan kiistelivät kovasti ja kiusasivat toisiaan muun muassa ojia täyttämällä, pohtivat sovintoa. Mentiinkö voiman tunnossa riitelyssä ja lakituvassa käynneissä kuitenkin liian pitkälle?

Kesärenki Ott ja kaupungista piikomaan tullut, Indrekin entinen lastenhoitaja, Tiina aiheuttavat Vargamäellä hämmennystä ja ikäviä tilanteita. Ott on urheilullinen nuorimies johon tytöt ja nuoret naiset ihastuvat. Tytöt kadehtivat Tiinan kaupunkilaista olemus ja kaikki pojat aina Orun Eediä myöden ihastuvat häneen, mutta kehen Tiina on oikeasti rakastunut ja mitä hän tekee Vargamäellä? Nuorten suhteet ajautuvat lopulta umpikujaan ja aiheuttavat tragedian.

Romaanin taustalla näkyy Viron maaseudun vähittäinen nykyaikaistuminen. Ihmiset lukevat sanomalehtiä ja keskustelevat niiden kirjoituksista, nuoret harrastavat urheilua, poliisi ja pappi liikkuvat autolla. Puhutaan itsenäistyneen Viron politiikasta, siitä mikä puolue on vallassa Toompealla.

Teoksen lopussa Andres näkee haaveensa toteutuvan, joen perkaaminen aloitetaan. Toteutuuko vanhuksen elämässä viimein totuus ja oikeus? Indrekille selviää, että Tiina on koko ajan ollut rakastunut häneen, sillä juuri Tiina on se tyttö, jolle Indrek "Koulutiellä" romaanissa teki aidon ihmeen. Indrek lähtee yhdessä Tiinan kanssa muualle lapsuusmaisemistaan. Onko Indrekin levoton elämä viimein saanut rauhan? Romaani ei vastaa kumpaankaan kysymykseen, vaan jättää lukijansa miettimään niitä.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salokannel, J.: Pentinkulmalta Vargamäelle. Artikkeli Anton Hansen Tammsaaren romaanin Totuus ja oikeus I: "Maan lupaus" lopussa.

Linkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]