Vuorimunkki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vuorimunkki
Jasione montana.jpeg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Mykerökukkaismaiset Asterales
Heimo: Kellokasvit Campanulaceae
Suku: Munkit Jasione
Laji: montana
Kaksiosainen nimi
Jasione montana
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Vuorimunkki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Vuorimunkki Commonsissa

Vuorimunkki (Jasione montana) on kellokasvien (Campanulaceae) heimoon ja munkkien sukuun kuuluva ruohovartinen, yksi- tai kaksivuotinen kasvi.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorimunkkikasvusto.
Vuorimunkin lehtiä.

Vuorimunkin varret ovat pystyjä tai kohenevia ja kasvavat 10–50 cm korkuisiksi. Varret ovat yksittäisiä, haarattomia tai tyviosastaan haarovia ja yläosastaan lehdettömiä. Kasvi on karvainen. Lehdet ovat tasasoukan suikeita tai kapean vastapuikeita, aaltolaitaisia, ehytlaitaisia tai harvaan matalahampaisia. Varsilehdet ovat kooltaan 10–40 mm pitkiä ja 2–5 mm leveitä. Ruusukelehdet lakastuvat varhain. Pallomainen kukinto on tiheä, 1–2,5 cm leveä mykerömäinen sarja, jonka tyvellä on suomumaisia ylälehtiä. Verhiönliuskat ovat äimämäisiä. Teriö on 6–15 mm pitkä ja väriltään yleensä vaaleansininen, joskus valkoinen tai vaaleanpunainen. Teriönliuskat ovat aluksi yhdessä, tyvestä alkaen erityviä. Verhiön ja teriön torvi on suora, ja kukkien luotit pistävät piikkeinä esiin torvista. Laji suosii ristipölytystä, ja sen kukissa vierailee runsaasti hyönteisiä.[1][2]

Suomessa vuorimunkki kukkii heinä-elokuussa. Hedelmä on kahdella kärkiraolla avautuva kota. Kookas kasvi voi hyvänä vuonna tuottaa tuhansia siemeniä, jotka voivat säilyttää itävyytensä maaperässä yli vuosikymmennen.[1][2] Vuorimunkki voi muodostaa tiheitä kasvustoja, mutta kasvin runsaus ja koko vaihtelee suuresti vuosittain.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorimunkkia tavataan Euroopassa Portugalista Romaniaan ja Ukrainan ja Venäjän länsiosiin. Etelässä levinneisyysalue rajoittuu Espanjan keskiosiin, Keski-Italiaan ja Kreikan pohjoisosiin, pohjoisessa Britteinsaarille ja Fennoskandian eteläosiin, jossa lajia esiintyy Tanskassa sekä Suomen, Ruotsin ja Norjan eteläosissa. Laji on levinnyt myös Turkin länsiosiin ja Pohjois-Afrikkaan Marokkoon ja Algerian pohjoisosiin. Tulokaslajina vuorimunkkia kasvaa myös muutamin paikoin Yhdysvaltain itä- ja länsirannikolla sekä Uudessa-Seelannissa.[4]

Suomessa vuorimunkki on alkuperäislaji. Sitä tavataan harvakseltaan Etelä- ja Itä-Suomessa. Levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Satakunnasta Pohjois-Karjalan eteläosiin.[5] Pohjois-Karjalan Pärnävaarassa on lajin pohjoisin tunnettu esiintymispaikka.[3]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorimunkin kasvupaikkoja ovat kalliot, kuivat hietikot ja soramaat, sorakuopat, dyynit, nummet ja mäenrinteet.[6] Suomessa kasvupaikkoja tunnetaan noin sata. Laji on harvinaistunut lähinnä kasvupaikkojen umpeenkasvun vuoksi, ja laji onkin Suomessa luokiteltu vaarantuneeksi. Vuorimunkki on taantunut monin paikoin myös Keski- ja Länsi-Euroopassa.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämet-Ahti, Leena et al.: Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Mossberg B. & Stenberg L: Suuri Pohjolan kasvio. (suom. S. Vuokko & H. Väre). Tammi, 2005 (2003). ISBN 951-31-2924-1.
  • Syrjänen, Kimmo: Vuorimunkki. Teoksessa Suomen uhanalaiset kasvit. Toim. Ryttäri, Terhi & Kalliovirta, Mika & Lampinen, Taina. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012, s. 210–212. ISBN 978-951-31-6593-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 404.
  2. a b Syrjänen 2012, s. 211.
  3. a b Syrjänen 2012, s. 210.
  4. Anderberg, Anna-Lena & Anderberg, Arne 2005: Den virtuella floran: Blåmunkar (myös levinneisyyskartat)(ruotsiksi) Viitattu 12.7.2012.
  5. Lampinen, R., Lahti, T. & & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Vuorimunkin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 12.7.2012.
  6. Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 586.
  7. Syrjänen 2012, s. 210, 212.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]