Venäjän valtakunnanneuvosto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Venäjän keisarikunnassa toiminutta elintä. Nyky-Venäjällä toimiva samanniminen elin on suomeksi Venäjän federaation valtioneuvosto.
Ilja Repinin maalaus Valtakunnanneuvoston juhlaistunto sen perustamisen satavuotispäivän merkiksi 7. toukokuuta 1901 (1903).

Valtakunnanneuvosto (ven. Госудáрственный совéт, Gosudarstvennyi sovet) oli Venäjän keisarikunnassa ensin vuosina 1810–1906 keisarin tukena lainvalmistelussa toiminut neuvoa-antava elin, ja vuosina 1906–1917 parlamentin ylempi kamari.

Neuvoa-antavana elimenä (1810–1906)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen valtakunnanneuvostoa Venäjän keisarilla oli ajoittain erilaisia ylimyksistä muodostettuja neuvoa-antavia elimiä. Tunnetuin näistä oli vuosina 1726–1730 toiminut 6–8 henkilön ylin salaneuvosto (Verhovnyi tainyi sovet), jonka valta kasvoi hyvin suureksi, kunnes se lakkautettiin.

Valtakunnanneuvoston perusti keisari Aleksanteri I, ja se aloitti toimintansa 13. tammikuuta (J: 1. tammikuuta) 1810. Sitä oli edeltänyt Aleksanterin vuonna 1801 perustama ”erottamaton neuvosto”.[1] Valtakunnanneuvosto oli ainoa toteutunut osa valtiosihteeri Mihail Speranskin suunnittelemasta suuresta Venäjän hallinto- ja lainsäädäntöjärjestelmän uudistuksesta, johon olisi sisältynyt myös vaaleilla valittavia elimiä.[2] Speranski oli ajatellut valtakunnanneuvoston koko valtiokoneiston ylimmäksi portaaksi lainsäädäntö- ja toimeenpanoelinten sekä oikeuslaitoksen yläpuolelle. Valtakunnanneuvoston kaikki jäsenet olivat keisarin nimittämiä, ja heitä oli alkujaan 35. Puheenjohtajana oli teoriassa keisari itse, mutta hän nimitti sijaisekseen toisen puheenjohtajan.[1] Ensimmäinen puheenjohtaja oli Nikolai Rumjantsev.[3] Vuosina 1812–1865 valtakunnanneuvoston puheenjohtaja johti samalla myös Venäjän ministerineuvostoa.[1] Valtakunnanneuvostoon kuuluivat virkansa puolesta kaikki Venäjän ministerit. Jäsenten määrä kasvoi vähitellen ja oli vuonna 1890 jo 60.[4]

Pietarin Mariinskin palatsi, valtakunnanneuvoston kokoontumispaikka vuodesta 1885 aina sen lakkauttamiseen asti.

Vuoden 1905 vallankumoukseen asti valtakunnanneuvosto oli keisarikunnan ylin neuvoa-antava lainsäädäntöelin. Sen tehtävänä oli tarkastaa kaikki ministerien valmistelemat lakiesitykset ennen kuin ne annettiin keisarin hyväksyttäviksi. Se tarkasti myös valtion laitosten budjetit ja henkilökuntanimitykset sekä tutki senaatin päätöksistä tehdyt valitukset. Neuvoston yhteydessä toimi valtakunnansihteerin johtama valtakunnanvirasto, joka laati lakiesitysten sanamuodot ja vastasi myös lakien promulgoinnista. Keisari saattoi mielensä mukaan hyväksyä joko valtakunnanneuvoston enemmistön tai vähemmistön kannan tai ei kumpaakaan.[1] Aleksanteri I:n kuoltua vuonna 1825 valtakunnanneuvosto julisti hänen veljensä, suuriruhtinas Konstantin Pavlovitšin uudeksi hallitsijaksi, mutta tämä kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan.[5]

Vuosina 1899–1905 sovelletun helmikuun manifestin mukaan Suomen kenraalikuvernöörillä, ministerivaltiosihteerillä ja erikseen nimetyillä Suomen senaatin edustajilla oli oikeus osallistua Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevien yleisvaltakunnallisten lakien käsittelyyn valtakunnanneuvostossa.[6]

Valtiopäivien ylähuoneena (1906–1917)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vuoden 1906 perustuslaki teki valtakunnanneuvostosta parlamentin ylemmän kamarin, kun taas alemmaksi kamariksi perustettiin vaaleilla valittava valtakunnanduuma.[7] Lait piti hyväksyä molemmissa kamareissa ennen niiden esittelyä keisarin vahvistettaviksi.[1]

Perustuslain mukaan keisari nimitti tästä alkaen vain puolet valtakunnanneuvoston jäsenistä yhdeksi vuodeksi kerrallaan. Toinen puolisko muodostui erilaisia yhteiskuntapiirejä edustaneiden korporaatioiden valitsemista edustajista. Nämä edustajat valittiin yhdeksäksi vuodeksi siten, että kolmasosa vaihtui aina kolmen vuoden välein. Heidän piti olla vähintään 40-vuotiaita. Valittavia edustajia oli yhteensä 98, ja he edustivat seuraavia tahoja:[7]

  • 40 zemstvojen edustajaa, yksi jokaisesta kuvernementista
  • 16 suurmaanomistajaa niistä kuvernementeista, joihin zemstvo-laitos ei ulottunut (10 muualta Venäjältä ja 6 Puolasta)
  • 18 kuvernementtien aateliskokousten edustajaa
  • 6 ortodoksisen kirkon edustajaa
  • 10 yliopistojen edustajaa
  • 6 Venäjän tiedeakatemian edustajaa
  • 12 kauppakamarien, pörssikomiteoiden ja kauppiasyhdistysten edustajaa (joista 6 teollisuuden ja 6 kaupan edustajia)

Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä määräsi myös Suomen eduskunnan valitsemaan kaksi edustajaa Venäjän valtakunnanneuvostoon sekä neljä edustajaa duumaan. Eduskunta kieltäytyi valitsemasta Suomen edustajia, sillä kyseistä lakia pidettiin Suomessa laittomana.[8] Valtakunnanneuvostoon kuului kuitenkin joitain suomalaisia keisarin nimittäminä edustajina.[9]

Valtakunnanneuvosto lakkautettiin vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen.[1] Neuvostoliitossa parlamentin ylempänä kamarina toimi kansallisuuksien neuvosto. Nykyisessä Venäjän federaatiossa vastaavassa asemassa on Venäjän liittoneuvosto.lähde?

Puheenjohtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia valtakunnanneuvoston jäseniä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suluissa jäsenyyden alkuvuosi.

Suomen aateliin nimellisesti kuuluneita venäläisiä

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Imperial Russia State Council established (englanniksi) Boris Jeltsinin presidentin kirjasto. Viitattu 18.5.2014.
  2. ↑ Jesse Dunsmore Clarkson: Mikhail Mikhaylovich, Count Speransky (englanniksi) Encyclopedia Britannica. Viitattu 18.5.2014.
  3. ↑ Nikolay Petrovich, Count Rumyantsev (englanniksi) Encyclopedia Britannica. Viitattu 13.5.2023.
  4. ↑ Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 234. WSOY, Helsinki 2004.
  5. ↑ Lyhyt Venäjän historia (Arkistoitu – Internet Archive) Matti Vuorikoski. Viitattu 18.5.2014.
  6. ↑ Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa – N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 109. WSOY, Helsinki 1984.
  7. ↑ a b Nordisk familjebok (1904), s. 1420, 1498 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 18.5.2014.
  8. ↑ Pieni Tietosanakirja (1925–1928), s. 495 Runeberg.org. Viitattu 18.5.2014.
  9. ↑ Matti Klinge: Keisarin Suomi, s. 350 (suom. Marketta Klinge). Schildts, Helsinki 1997.
  10. ↑ Armfelt, Gustaf Mauritz Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  11. ↑ Johanna Aminoff-Winberg: Ättartavlor för de på Finlands Riddarhus inskrivna ätterna: Fjärde delen, Q–S, s. 64–65. Finlands Riddarhus, Helsingfors 2021.
  12. ↑ von Daehn, Johan Jakob Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  13. ↑ Kotivuori, Yrjö: kreivi Alexander Armfelt. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu 2005.
  14. ↑ Kristiina Kalleinen: Haartman, Lars Gabriel von (1789 - 1859) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 5.3.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  15. ↑ Munkkiniemen paroonit. Suomen Sotilas, 01.12.1935, nro 25-26, s. 29. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.08.2023.
  16. ↑ von Kraemer, Johan Fredrik Oskar Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  17. ↑ Gripenberg, Oskar Ferdinand Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  18. ↑ Kalleinen, Kristiina: Linder, Constantin (1836–1908). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001 (päivitetty 12.11.2009). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  19. ↑ Matti Klinge: Avellan, Theodor (1839 - 1916) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 17.2.2003. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  20. ↑ Menschikoff, Alexander Sergejevitsch Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  21. ↑ Zakrewsky, Arseni Andrejevitš Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  22. ↑ Berg, Fredrik Wilhelm Rembert Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  23. ↑ Rokassowskij, Platon Ivanovitš Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  24. ↑ Freedericksz, Adolf Andreas Woldemar Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)
  25. ↑ Roediger, Alexander Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (Viitattu 20.8.2023)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Venäjän_valtakunnanneuvosto&oldid=22692964”