Uhraaminen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Uhraus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusanat ”uhraus” ja ”uhri” ohjaavat tänne. Uhraus on myös shakkitermi. Uhrin muita merkityksiä luetellaan erillisellä täsmennyssivulla.
Asteekkien ihmisuhritoimitusta kuvaava piirros 1500-luvun puolivälin käsikirjoituksesta.
Kirkkolaiva on yleensä votiivilahja (Limingan kirkko).

Uhraaminen on uskonnollinen rituaali, jossa ihminen luovuttaa jonkin uhriesineen jumaluudelle tarkoituksella luoda, säilyttää tai ennallistaa toivottu oikea suhde pyhiin voimiin. Uhraaminen on ikiaikainen tapa, jota harjoitetaan ympäri maailman.[1]

Latinan sana sacrificium ("uhri") tarkoittaa pyhäksi tekemistä. Arkikielessä uhraaminen tarkoittaa jostain arvokkaasta luopumista, jotta vielä arvokkaampi asia toteutuisi; ihminen voi esimerkiksi uhrautua lastensa tai isänmaan edun vuoksi. Sanan alkuperäinen merkitys on kuitenkin uskonnollinen.[1] Uskontojen yleismaailmallisin ja perustava tekijä on pyhyyteen kohdistuva palvonta. Sen tärkeimmät muodot ovat rukous ja uhri. Niiden avulla ihminen lähestyy tuonpuoleista ja keskustelee sen kanssa.[1]

Ranskalainen sosiologi Marcel Mauss rinnastaa uhraamisen lahjan antamiseen. Lahjojen antaminen on perustava yhteisöllinen teko, jonka tarkoitus on luoda ja vahvistaa ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta. Lahjan keskeinen piirre on, että se velvoittaa aina vastalahjaan, ja tällä tavalla molemmat osapuolet hyötyvät.[2] Uhraamalla jumaluudelle ihminen muodostaa siteen pyhyyden voimien kanssa. Jumalalle annettu uhrilahja velvoittaa vastalahjaan, jossa jumala auttaa ihmistä jossakin asiassa.[3] Uhri voi olla myös sovitusuhri, jolla hyvitetään jo tehtyjä tekoja tai vastalahja eli votiivilahja, joka on etukäteen luvattu palkkioksi jonkin toiveen toteutumisesta. Kiitoslahja on lahja jumalan osoittamasta hyvyydestä.

Uhritoimituksen suorittaja toimii omasta puolestaan tai edustaa jotain yhteisöä. Häneltä voidaan myös vaatia erityisominaisuuksia, kuten pyhyyttä. Uhriesine edustaa elämää ja uhraajalle mahdollisimman arvokasta asiaa tai sellaisen symbolia. Muinaisajan uskonnoissa suosittiin veriuhreja, joissa uhrieläin tai ihminen surmataan. Yleensä uhri tarjotaan jumalalle rituaalin määräämässä erityisessä uhrauspaikassa ja tiettynä aikana. Luonnonuskonnoissa uhrin vastaanottajana ovat usein esi-isien henget.

Uhritoimituksen suorittaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhritoimituksen suorittaja voi olla yksittäinen henkilö tai kollektiivi, kuten perhe, klaani, heimo tai kansakunta. Toimituksen suorittajalta voidaan kuitenkin vaatia erityistä pyhyyden tilaa tai pyhyyden ominaisuuksia. Uhraaminen saattoi kuulua perheenpäälle tai kuninkaalle tai erityisille uhripapeille.[1]

Perheuhrit ovat olleet käytössä vainajainpalveluksen yhteydessä.[4][5] Juutalaisuudessa oli tapana uhrata vuosittain uhri koko kansan puolesta.[6] Kristillisessä teologiassa Kristuksen ristinuhrin katsotaan koskevan koko ihmiskuntaa.[7]

Uhriesine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abraham uhraamassa poikaansa Iisakia (Caravaggio 1603, Galleria degli Uffizi, Firenze)

Uhriesineet edustavat elämää ja ovat siten tyypillisesti eläviä olentoja, jotka ensin joudutaan teurastamaan. Niiden tilalla voidaan kuitenkin uhrata jotain muita elämää kuvastavia tai elämälle tarpeellisia asioita.[1]

Ihmisuhri oli kalleinta, mitä jumalille voitiin antaa. Ihmisuhreja on harjoitettu niin Euroopassa kuin muuallakin, ja satunnaisista tapauksista kerrotaan edelleen. Julmista ja verisistä uhrimenoistaan kuuluisat asteekit saattoivat uhrata kerrallaan tuhansiakin ihmisiä.[1] Myös kelttien ja viikinkien uskotaan uhranneen ihmisiä.[8][9][10] Antiikin Kreikassa ihmisuhrien on väitetty olleen käytössä historiallisen ajan alussa, joskaan arkeologisia todisteita siitä ei tunneta.[11][12] Mooseksen 5. kirjassa kerrotaan tapauksista, joissa juutalaisten valloittamien alueiden koko väestö tapettiin Herralle kuuluvana uhrina (esim. 5. Moos, 2:34). Vanha Testamentti kertoo Abrahamista, joka oli uhraamassa poikansa Jumalalle. Uusi Testamentti kertoo Jeesuksen Kristuksen, Jumalan pojan, ristikuolemasta uhrina, joka sovitti ihmiskunnan synnit.

Eläinuhrit ovat olleet yleinen uhraamisen muoto. Eläinuhri on voinut liittyä myös hautajaismenoihin. Tämä tapa tunnetaan myös Pohjoismaista. Miehelle on voitu antaa mukaan ratsu tai metsästyskoira, naiselle arvokas lehmä, lapselle seuraksi koiranpentu.

Sen sijaan, että jumaluudelle uhrattaisiin kaikkein arvokkaimpia asioita, kuten ihmiselämää, uhriesineeksi voidaan valita arvokasta lahjaa symbolisoivia uhrilahjoja. Ihmisen sijaan voidaan uhrata eläin, mihin esimerkiksi Intiassa siirryttiin brittiläisten siirtomaaherrojen vaatimuksesta.[1] Koska buddhalaisuus kieltää eläinten tappamisen, se on korvattu eläimiä esittävillä kuvilla, pantomiimilla tai muilla uhrilahjoilla, kuten ruoalla tai juomalla. Niistä suosituimpia ovat olleet maito, hunaja, kasvikset, olut sekä etenkin viini ja vesi. Kasvikset ovat voineet olla keittiökasveja, juureksia, viljaa tai kukkia.[1] Kiinalaisessa manismissa ruoka uhrataan esi-isille, mutta se syödään itse. Myös kristillistä ruoan siunausta voidaan pitää uhrina, jossa ruoka on uhraajan käytettävissä. Rahauhrissa annetaan rahaa. Kristinuskossa tällainen uhri on kolehti. Kaakkois-Aasian buddhalaisuudessa lahjojen symbolinen muuntuminen on mennyt vielä askeleen pidemmälle, jolloin uhrilahjoina voivat olla myös arvoesineiden pahvikuvat tai leikkiraha.

Ihmisuhrin symbolinen muoto on myös pidättäytyminen elämän iloista, kuten sukupuolielämästä. Inkoilla oli temppelialueelle lukittuja auringon neitsyitä, joiden puhtaus miellytti jumalia. Antiikin Roomassa tunnettiin Vestan neitsyet. Kristityillä vastaava tapa on askeesi ja luostarilaitos. Jumaluudelle uhrattuja sanoja eli rukousta voidaan pitää uhrina. Ajatus korostuu ortodoksisessa ehtoollisessa, jossa siitä käytetään ilmaisua sanallinen (tai: järjellinen) uhri.[13] Tällöin uhrina on varsinaisesti itse jumalanpalvelus, joka uhrataan Jumalalle. Haudoille tuodut kynttilät ja kukat ovat jäänteitä uhritoimituksista ja hautalahjoista. Ne on annettu uskotulle yliluonnolliselle taholle, vainajan sielulle. Ortodoksit voivat tuoda haudoille ruokaa. On epäselvää, missä määrin kyse on kristillisestä pyhimyskultista ja missä määrin pakanuuden jäänteistä. Länsimaissa monilla on tapana heittää kolikkoja suihkulähteisiin hyvän onnen toivossa. Teko rinnastuu rahauhriin.

Jumala itse voi myös olla uhriesine. Meksikolaisen auringonjumalan Huitzipochtlia esittävä punajuuritahnasta tehty ja verellä valeltu patsas jaettiin syötäväksi uskovien kesken. Hindujen somarituaalissa jumaluutta edustavan soma-kasvin mehua nautittiin rituaalina.[1] Roomalais-katolisessa uskossa Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri on ”todella, reaalisesti ja olemuksellisesti” läsnä ehtoollisessa.[14] Tämä reaalipreesens selittyy transsubstantiaatiosta eli substanssin muuttumisesta.[15]

Aika ja paikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalainen jumala Asklepios istumassa Delfoin omfaloksella. Reliefi 400 eaa.

Uhraaminen voi olla säännönmukaista tai erityistapauksiin liittyvää. Säännölliset uhrit voivat sijoittua ajankulun mukaisesti tai ihmiselämän käännekohtiin. Erityistapaukset voivat koskea esimerkiksi vaaratilanteita, sairautta, katoa, rakennushankkeen valmistumista tai voittoa sodassa.[1]

Uhripaikkoina on käytetty muun muassa uhripuuta, uhrikiveä tai uhrilähdettä. Vesistöt, kosteikot, lähteet ja kaivot ovat usein olleet tärkeitä uhripaikkoja. Lähteeseen tai kaivoon uhraamisesta on säilynyt tietoja jo antiikin ajoilta, vaikka perinne lienee paljon vanhempi. Tapa heittää kolikoita suihkulähteeseen edustaa nykyaikaista vesiuhria.

Etenkin helleenisissä ja seemiläisissä kulteissa uhritoimitus on vaatinut paikakseen alttarin. Se on usein ollut pystyyn nostettu kivi. Kivi on sijainnut paikassa, jossa jumaluus on ilmestynyt. Alttaria on kutsuttu nimellä bet el ("jumalan talo"), mistä tulee nimi betyyli. Alttari on voitu myös ymmärtää maailmankaikkeuden keskukseksi tai sen kuvaksi. Antiikin kreikkalaiset käyttivät siitä nimeä omphalos (maan napa). Intian Veda-kultissa se oli mikrokosmos, kuva maailmasta. Alttarin rakentaminen tulkittiin tällöin tekona, jossa maailman luominen toistettiin.[1]

Uhraamistavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jerobeamin uhrialttari. Uhritoimituksen suorittaa kuningas.

Uhraamiseen liittyy normaalisti uhrilahjan tuhoaminen. Keinona voivat olla uhriesineen polttaminen, hylkääminen, hajottaminen, tappaminen, upottaminen tai syöminen. Uhratun asian täytyy kadota antajan maailmasta voidakseen kuulua jumaluudelle.

Eläinuhrissa eläin, yleensä mahdollisimman täydellinen yksilö, uhrataan tappamalla se. Yleensä tähän liittyy eläimen ruhon osien käyttäminen rituaalisesti, kuten veren pirskottaminen tai juominen tai yhteisen juhla-aterian valmistaminen uhrieläimen lihasta. Polttouhrissa (lat. holocaustum) uhrattava poltetaan ja se onkin ollut tavallinen tapa.[16][1]

Suitsutus liittyy usein uhraamiseen. Historiallisesti se on liittynyt veriuhrin hajun peittämiseen, ja saanut sitä kautta oman merkityksensä uhrina. Kristinuskossa suitsutuksella merkitään tai osoitetaan uhrin toimittamista: katolisuudessa suitsutetaan ylistysuhrin merkiksi kiitosvirren ja evankeliumin lukemisen aikana. Jumalanpalveluksen ehtoollisosan offertorio-osassa suitsutetaan alttari, pappi ja koko kansa.

Uhrin vastaanottaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhri voidaan osoittaa jumaluudelle tai muille henkiolennoille tai esi-isien hengille. Joidenkin tutkijoiden mielestä yleisin uhraamisen kohde luonnonuskonnoissa ovat esi-isien henget.[1]

Uhraaminen eri uskonnoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonuskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhraaminen kuuluu luultavasti kaikkiin luonnonuskontoihin eli esikirjallisiin uskontoihin. Myös suomalaiseen muinaisuskoon kuului uhraaminen.

Antiikin uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhrialttari keisari Galeriuksen kaaressa Thessalonikissa.

Homeroksen runot sisältävät tarkkoja kuvauksia uhritoimituksista antiikin Kreikassa. Niihin kuului polttouhreja sekä uhratun eläimen syöminen yhteisellä juhla-aterialla. Virallisten riittien ohella yksityisiin uhritoimituksiin käytettiin kaikenlaisia eläimiä, kasviksia, hedelmiä, juustoa ja hunajaa.[12] Roomalaisilla jumalille uhraaminen oli välttämätön valtiollinen toimenpide, minkä ohella perheillä oli omat kotialttarinsa.[17]

Juutalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläin­uhrit kuuluivat Raamatun ajan juutalaisuuteen. Viidennessä Mooseksen kirjassa määrättiin, että polttouhreja sai uhrata vain yhdessä paikassa:

"Varokaa uhraamasta polttouhreja missään itse valitsemassanne paikassa. Niitä saatte uhrata vain yhdessä ainoassa paikassa, siinä, jonka Herra valitsee jonkin teidän heimonne alueelta. Siellä teidän on tehtävä kaikki se, mistä olen antanut teille määräykset."[18]

Joosian ajasta lähtien juutalaiset keskittivät uhritoimitukset Jerusalemin temppeliin. Sen papit olivat ainoita, jotka saivat toimittaa uhreja. Heitä avusti alempi papisto (leviitat). Pappeja ja leviittoja oli Jerusalemissa yhteensä noin 20 000, mutta kukin toimitti uhreja vain muutamina viikkoina vuodessa, mitä varten heidät oli jaettu 24 divisioonaan.[19] Monet profeetat kuitenkin korostivat, ettei uhrien pitänyt olla uskonnossa pää­asia, vaan tärkeämpää oli ihmisen oikea mielen­laatu.[20] Sen jälkeen, kun temppeli tuhoutui ensimmäisessä juutalais­sodassa vuonna 70, eläinuhrit jäivät pois juutalaisten jumalan­palveluksesta.[21] Kolmannessa Mooseksen kirjassa on yksityis­kohtaisia ohjeita siitä, miten uhrit oli toimitettava.[22]. Muuan erityisen tärkeä uhri oli suurena sovitus­päivänä (Jom kippur) suoritettu kauriin uhraaminen kansan syntien sovittamiseksi.[6] Tähän viittaa nykyisinkin käytössä oleva sanonta "syntipukki". Ihmis­uhreihinkin on Vanhassa testamentissa viittauksia:

Te ette saa Herraa, Jumalaanne, palvellessanne noudattaa näiden kansojen tapoja, sillä kaikki se, mitä ne ovat tehneet palvoessaan jumaliaan, on Herralle iljetystä, jota hän vihaa. Ne kansat ovat uhranneet jumalilleen polttouhreina jopa poikiaan ja tyttäriään.[23]

Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Jumala käski Abrahamin uhrata poikansa Iisakin, mutta peruutti käskyn viime hetkellä ennen kuin Abraham olisi toteuttanut sen. Jumala halusi tällä testata Abrahamin kuuliaisuutta. Testin jälkeen Jumala antoi Abrahamille oinaan uhrattavaksi.[24]

Kristinusko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jeesus ristillä (Carl Bloch 1870)

Kristinuskon käsitys, joka perustuu erityisesti Heprealaiskirjeeseen[25], on että Kristuksen kuolema oli lopullinen ja täydellinen uhri syntien sovittamiseksi, minkä vuoksi mitään muita syntiuhreja ei enää tarvita.[21]. Muita uhreja on kristinuskossa on edelleen, esimerkiksi rukous on uhri. Teologiassa myös sakramentteja on voitu nimittää uhreiksi. Erityisesti Katolisessa kirkossa ehtoollinen on käsitetty eräänlaiseksi Jeesuksen sovittavan ristinuhrin representaatioksi, läsnä olevaksi tekemiseksi, minkä vuoksi sitä nimitetään messu-uhriksi.[26] Protestanttiset kirkkokunnat ovat perinteisesti suhtautuneet negatiivisesti ajatukseen Kristuksen uudelleen uhraamisesta.[27] Tästä ei kuitenkaan katolisessa käsityksessä ole kyse.

Islam[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamiin on jäänyt muistumia uhraamisesta siinä määrin, että jokainen kotieläimen teurastus ymmärretään samalla uskonnolliseksi toimitukseksi. Toimenpide vaatii uskonnollisia rituaaleja, jotta eläimen liha olisi hyväksyttävää ravinnoksi eli halal. Muslimien vuotuiseen pyhiinvaelluksen päättymisjuhlaan id al-adhaan kuuluu yhtenä rituaalina jonkin suuren uhrieläimen kuten lampaan teurastus.[12]

Lapsen syntymän yhteydessä šaria suosittelee uhrilahjan (aqiqa) antamista. Lapsen hiukset voidaan leikata seitsemäntenä päivänä ja lahjoittaa hiusten painon verran hopeaa tai kultaa hyväntekeväisyyteen. Jos lapsi on poika, on suositeltavaa teurastaa kaksi shahia. Yksi shah tarkoittaa yksivuotiasta karitsaa tai kahta kaksivuotiasta vuohta. Jos lapsi on tyttö, suositellaan teurastettavaksi yksi shah. Eläin keitetään makeassa kastikkeessa ja lihat jaetaan köyhille.[28]

Aasian uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alttari buddhalaisessa luostarissa Myanmarissa 2006.

Kiinassa esi-isille uhraaminen oli osa uskontoa. Kukat ja suitsukkeet olivat tavallisia uhrilahoja idässä. Japanissa alttarille pantujen uhrilahjojen kirjo oli erittäin laaja ja saattoi käsittää erilaisia jokapäiväisiä käyttöesineitä.[12] Esineiden sijaan voidaan Kaakkois-Aasian buddhalaisuudessa uhrata myös symbolisia esineitä, kuten leikkirahaa tai pahvisia mobiilipuhelimia, jotka siten poltetaan.[29]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Al-Misri, Ahmad ibn an-Naqib: Reliance of the Traveller and Tools of the Worshipper. Teoksessa: Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law "Umdat al-Salik" by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller, s. 47-648. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017 (alkuteos n. 1368). ISBN 0-915957-72-8. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)
  • Faherty, Robert L.: Sacrifice Encyclopaedia Britannica. 30.1.2022. Viitattu 13.2.2022.
  • Mauss, Marcel: Lahja. Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. Suomentanut Jouko Nurmiainen. Tutkijaliitto, 2006 (alkuteos 1950). ISBN 952-5169-10-3.
  • Mustakallio, Katariina: Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-061-9.
  • Sanders, E.P.: The Historical Figure of Jesus. Penguin Books, 1995. ISBN 978-0-140-14499-4.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Faherty 2022
  2. Mauss 2006, s. 7
  3. Mauss 2006, s. 11
  4. Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1909–1919, hakusana perheuhrit.
  5. Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939, hakusana perheuhrit.
  6. a b 3. Moos. 16:1–34
  7. Catechism of the Catholic Church, § 605 scborromeo.org. 2009. Viitattu 20.12.2021.
  8. James Owen: Druids Committed Human Sacrifice, Cannibalism? 20.3.2009. National Geographic. Viitattu 4.9.2014.
  9. Human sacrifices? Tanskan kansallismuseo. Viitattu 4.9.2014.
  10. The Viking blót sacrifices Tanskan kansallismuseo. Viitattu 4.9.2014.
  11. Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti. 1. osa, s. 26, 3. painos WSOY 1992, ISBN 951-0-17867-5
  12. a b c d Faherty 2022
  13. Ks. esim. Johannes Krysostomoksen liturgia kirjassa Jumalallinen liturgia, Ortodoksisen kirjallisuuden neuvosto 2003 (ISBN 951-8979-32-4), s. 80.
  14. Tück, Jan Heiner: A Gift of Presence: The Theology and Poetry of the Eucharist in Thomas Aquinas, s. 170. The Catholic University of America Press, 2018.
  15. Teinonen, Seppo, A.: Symboliikan peruskurssi, s. 80. Gaudeamus, 1971. ISBN 951-662-041-8.
  16. Ks. esim. 2. Moos. 29.
  17. Mustakallio 2008, s. 12, 15, 95
  18. 5. Moos. 12:5–14
  19. Sanders 1995, s. 41
  20. esim. Jes. 1:5–12, Jer. 6:20, Aam. 5:21–24
  21. a b Otavan iso tietosanakirja, 9. osa (Tse-Visc), art. Uhri
  22. 3. Moos. 1.-7.
  23. 5. Moos. 12:31
  24. 1. Moos. 22:1–13
  25. Hebr. 7 - 10
  26. Katolisen kirkon katekismus, artikla 1357-1366.
  27. Ks. esim. Augsburgin tunnustus, luku XXIV
  28. Al-Misri 2007, s. 360
  29. Kaukonen, Hertta-Mari: Hanoi on täynnä eksotiikkaa ja alttareita – vainajille uhrataan jopa televisioita Seura. 2.2.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uhraaminen.