Ero sivun ”Aleksanteri I” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
mainitaan tämä |
|||
| Rivi 37: | Rivi 37: | ||
== Keisarina == |
== Keisarina == |
||
Aleksanteri oli keisari Paavali I:n ja [[Maria Fjodorovna (Sofia Dorotea)|Sofia Dorotean (Maria Fjodorovna)]] poika ja [[Katariina Suuri|Katariina Suuren]] ja [[Pietari III (Venäjä)|Pietari III]]:n pojanpoika. Aleksanterin kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä keisarinna Katariina, ja he olivat hyvin läheiset, kun taas Katariinan välit poikaansa Paavaliin olivat |
Aleksanteri oli keisari Paavali I:n ja [[Maria Fjodorovna (Sofia Dorotea)|Sofia Dorotean (Maria Fjodorovna)]] poika ja [[Katariina Suuri|Katariina Suuren]] ja [[Pietari III (Venäjä)|Pietari III]]:n pojanpoika. Aleksanterin kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä keisarinna Katariina, ja he olivat hyvin läheiset, kun taas Katariinan välit poikaansa Paavaliin olivat etäiset. Katariinan kerrotaan jopa suunnitelleen Aleksanterin nimeämistä seuraajakseen Paavalin sijasta. Katariinan kuoltua Paavalista tuli keisari, mutta hän kuoli pian salaliiton uhrina, jossa myös Aleksanteri oli osallisena. Aleksanterista tuli keisari 23. maaliskuuta 1801 isänsä kuoltua, ja hänet kruunattiin keisariksi 15. syyskuuta samana vuonna. Aleksanteri katui osallisuuttaan isänsä kuolemaan koko loppuelämänsä, vaikkei suorasti osallistunutkaan murhaan. Omien sanojensa mukaan hän oli mukana isänsä vastaisessa salaliitossa muttei ollut tietoinen aikeesta murhata keisari, vaan kuvitteli tulevansa sijais- tai kanssahallitsijaksi isänsä rinnalle. |
||
Aleksanterin valtakaudella [[Napoleon I|Napoleonin]] kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen [[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannian]] ja [[Itävallan keisarikunta|Itävallan]] rinnalle [[Napoleonin sodat|Napoleonia vastaan]]. Napoleon löi koalition [[Austerlitzin taistelu]]ssa 1805 ja voitti venäläiset uudelleen [[Friedlandin taistelu]]ssa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla [[Tilsitin sopimus|Tilsitin sopimuksella]] hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen [[Ruotsi]]n Britannian-vastaiseen saartoon hän valloitti Suomen [[Suomen sota|Suomen sodassa]] 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 [[osmanien valtakunta]]a vastaan vallaten [[Bessarabia]]n. |
Aleksanterin valtakaudella [[Napoleon I|Napoleonin]] kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen [[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannian]] ja [[Itävallan keisarikunta|Itävallan]] rinnalle [[Napoleonin sodat|Napoleonia vastaan]]. Napoleon löi koalition [[Austerlitzin taistelu]]ssa 1805 ja voitti venäläiset uudelleen [[Friedlandin taistelu]]ssa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla [[Tilsitin sopimus|Tilsitin sopimuksella]] hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen [[Ruotsi]]n Britannian-vastaiseen saartoon hän valloitti Suomen [[Suomen sota|Suomen sodassa]] 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 [[osmanien valtakunta]]a vastaan vallaten [[Bessarabia]]n. |
||
Versio 16. lokakuuta 2019 kello 22.19
| Aleksanteri I | |
|---|---|
.png) Aleksanteri I. Stepan Štšukinin maalaama muotokuva vuodelta 1809. | |
| Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas | |
| Valtakausi |
23. maaliskuuta 1801 – 1. joulukuuta 1825 |
| Kruunajaiset | 15. syyskuuta 1801 |
| Edeltäjä | Paavali I |
| Seuraaja | Nikolai I |
| Syntynyt |
23. joulukuuta (J: 12. joulukuuta) 1777 Pietari, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut |
1. joulukuuta (J: 19. marraskuuta) 1825 (47 vuotta) Taganrog, Venäjän keisarikunta |
| Puoliso | Elisabet Aleksejevna |
| Lapset |
Maria Elisabet |
| Suku | Romanov |
| Isä | Paavali I |
| Äiti | Maria Fjodorovna |
| Uskonto | Venäjän ortodoksinen kirkko |
| Nimikirjoitus |
 |
.jpg)
Aleksanteri I (23. joulukuuta (J: 12. joulukuuta) 1777 Pietari – 1. joulukuuta (J: 19. marraskuuta) 1825 Taganrog) oli Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas ja Puolanmaan kuningas.
Aleksanteri nousi keisariksi vuonna 1801 isänsä Paavali I:n murhan jälkeen. Hänet oli kasvatettu valistusajan hengessä, mutta hän oli myös taipuvainen romantismiin ja mystiikkaan, etenkin valtakautensa loppuvaiheissa. Aleksanterin valtakaudella Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja hän oli ensimmäinen Venäjän hallitsija, joka toimi Suomen suuriruhtinaana. Aleksanterin johtamalla Venäjällä oli Napoleonin sotien lopulla merkittävä rooli Napoleonin kukistamisessa, ja Napoleonin sotien päätyttyä hän solmi liiton Itävallan ja Preussin kanssa. Myös Puola liitettiin Venäjään 1815. Aleksanteri korvasi Pietari Suuren perustamat kollegiot ministeriöillä ja perusti Venäjän valtakunnanneuvoston, mutta menetti kiinnostuksensa suurempiin hallintouudistuksiin.
Keisarina
Aleksanteri oli keisari Paavali I:n ja Sofia Dorotean (Maria Fjodorovna) poika ja Katariina Suuren ja Pietari III:n pojanpoika. Aleksanterin kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä keisarinna Katariina, ja he olivat hyvin läheiset, kun taas Katariinan välit poikaansa Paavaliin olivat etäiset. Katariinan kerrotaan jopa suunnitelleen Aleksanterin nimeämistä seuraajakseen Paavalin sijasta. Katariinan kuoltua Paavalista tuli keisari, mutta hän kuoli pian salaliiton uhrina, jossa myös Aleksanteri oli osallisena. Aleksanterista tuli keisari 23. maaliskuuta 1801 isänsä kuoltua, ja hänet kruunattiin keisariksi 15. syyskuuta samana vuonna. Aleksanteri katui osallisuuttaan isänsä kuolemaan koko loppuelämänsä, vaikkei suorasti osallistunutkaan murhaan. Omien sanojensa mukaan hän oli mukana isänsä vastaisessa salaliitossa muttei ollut tietoinen aikeesta murhata keisari, vaan kuvitteli tulevansa sijais- tai kanssahallitsijaksi isänsä rinnalle.
Aleksanterin valtakaudella Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja voitti venäläiset uudelleen Friedlandin taistelussa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian-vastaiseen saartoon hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 osmanien valtakuntaa vastaan vallaten Bessarabian.
Venäjän–Ranskan-liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiin Bosporinsalmen ja Dardanellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisen Varsovan suuriruhtinaskunnan tarkoitusta. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia eikä inhimillisiä etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutteivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli jäljellä enää 30 000 miestä.
Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä vuonna 1815 pidetyssä Wienin kongressissa, jossa Euroopan rajat piirrettiin uudelleen.
Wienin kongressin jälkeen Aleksanteri perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Allianssin takaisi Aleksanterin mukaan monarkkien kristillinen ja veljellinen yhteiselo. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan suuresta vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksinvaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tuli neliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen 1818. [1]
Aleksanterin perustelut hankkeelle herättivät kummastusta ja jopa pilkkaa. Niitä pidettiin hölynpölynä jotka perustuvat mystiikkaan. Britannian lähettiläs Castlereagh jopa raportoi hallitukselleen, että epäilee tsaarin henkistä terveyttä. Osaksi tämän vuoksi Britannia pysyi paljolti syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa 1821 ja Espanjassa 1823.[2]
Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen. Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan perustuslaillinen monarkki. Aleksanteri oli järjestänyt Suomessa Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.
Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ajatukset ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja kansanvallasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Jyrkimmät olivat jopa valmiit itsevaltiuden väkivaltaiseen päättämiseen vallankumouksella. Etenkin se herätti kummastusta, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakreiville, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja. Tilanne herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat jo valmistautumassa kapinaan, kun keisari Aleksanteri kuoli yllättäen 1825. Aleksanterin veli, Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta ja valtaistuimelle nousi hänen toinen veljensä Nikolai I. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3 000 miehen joukot, kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaati sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan sitä kutsutaan dekabristikapinaksi. Dekabristit esiintyivät Konstantinin liittolaisina ja vaativat hänen ympärilleen muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.
Aleksanteri I:n rintakuva, joka aikaisemmin sijaitsi Kansalliskirjaston pihapuistikossa, on siirretty Helsingin yliopistomuseon kokoelmiin.
Perhe
Aleksanterin puoliso vuodesta 1793 lähtien oli Elisabet Aleksejevna, alkujaan Badenin prinsessa Louise. He saivat kaksi tytärtä, jotka kuitenkin molemmat kuolivat nuorina.
Kuolema ja legenda erakosta
Aleksanteri I koki Napoleonia vastaan käymänsä pitkät sodat paitsi ruumiillisesti, myös henkisesti erittäin raskaina. Hän alkoi kiinnostua uskonnosta ja luki paljon Raamattua. Kun hänen veljensä, tuleva tsaari Nikolai I sai pojan, Aleksanteri I kävi onnittelemassa veljeään. Hän totesi vierailulla useaan otteeseen, että on tyytyväinen tavasta, jolla Nikolai suorittaa velvollisuuksiaan ja että hänen pitää valmistautua pian nousemaan valtaistuimelle. Aleksanteri I jatkoi, että aikoo luopua tehtävistään ja vetäytyä maailmasta. Nikolai oli luonnollisesti järkyttynyt ilmoituksesta.[3]
Marraskuun alussa 1825 Neva- joki tulvi aiheuttaen Pietarissa paljon vahinkoa. Keisari johti pelastustöitä henkilökohtaisesti valvoen pitkiä aikoja. Samaan aikaan hänen vaimonsa Elisabet sairastui. Kun akuutein tulvakriisi oli ohi Aleksanteri I päätti lähteä puolisoineen etelään, Taganrogiin, lepäämään ja hoitamaan terveyttä. Mukana seurasi poikkeuksellisen pieni seurue, vain kolme henkilöä. Myös oleskeluun varattu huvila oli tavanomaista vaatimattomampi.[4]
Tsaari vilustui melko pian saavuttuaan Taganrogiin ja kuume vaivasi häntä pitkään. Marraskuun 14. päivänä Aleksanteri I pyörtyi kesken aamutoimiensa. Paikalle saapui lääkäri, joka totesi, että aikaa ei ole paljoakaan jäljellä. Kuolema seurasi viisi päivää myöhemmin, 19 marraskuuta. Tsaari oli kuollessaan 47-vuotias.[5]
Kuoleman jälkeen Britannian suurlähettiläs ilmoitti, että keisari oli lähtenyt laivalla Englantiin. Tämä jäi kuitenkin vahvistamattomaksi. Venäjällä jäi sitkeästi elämään legenda jonka mukaan Aleksanteri I ei kuollutkaan tuolloin vaan vetäytyi uskonnolliseen mietiskelyyn. Legendaa vahvistivat tiedot siitä, että Aleksanteri I oli kuollut syrjäseudulla ja että perinteisiä tsaarin kuolemaan liittyneitä hoviseremonioita ei tehty. Lääkärit yrittivät palsamoida vainajan ruumiin, mutta heillä ei ollut käytössään kaikkia vaadittavia aineita. Tsaarin ruumis alkoi nopeasti mädäntyä ja kasvot muuttuivat tunnistamattomiksi.[6]
Vuonna 1838 Permin kaupungin poliisi pidätti erään pyhänä miehenä pidetyn vanhuksen. Hänen nimensä oli Fjodor Kuzmitš. Hän oli suurin piirtein saman ikäinen kuin tsaari olisi ollut, myöskin sinisilmäinen ja myös hänen toinen korvansa oli kuuro, kuten Aleksanterin oli ollut. Hän osasi ranskaa ja tiesi kertoa hovista asioita, joita vain siellä ollut voi tietää. Poliisi pahoinpiteli häntä, mutta edes pahoinpideltynä hän ei suostunut kertomaan mitään menneisyydestään. Tapauksen jälkeen Kuzmin jatkoi elämäänsä maata kiertävänä erakkona joka opetti kansalle Raamattua. Hän kuoli vuonna 1864 ja monet uskoivat, että hän oli tsaari Aleksanteri I.[7] [8]
Tarina sopii venäläiseen kulttuuriympäristöön täydellisesti. Siinä on kertomuksia pyhästä tsaarista joka pakenee hovin pahoja aristokraatteja ja ryhtyy tekemään hyviä töitä. Tapaus kiinnosti myös tsaari Aleksanteri III:tta. Hän määräsi Aleksanteri I:n haudan avattavaksi ja hauta paljastui tyhjäksi.[9]
Vallanperimys
Aleksanteri I:tä seurasi valtaistuimelle hänen veljensä, Nikolai I. Aleksanterilla ei ollut poikaa, joten vallanperimyksestä oli päätettävä veljesten kesken. Vuoden 1821 alkuvuodesta Aleksanteri I:n veli Konstantin ilmoitti, että ei ole kiinnostunut ryhtymään hallitsijaksi ja luopuu perintöoikeudestaan. Elokuun 16. päivänä vuonna 1823 Aleksanteri I antoi manifestin, jossa Nikolai julistettiin vallanperijäksi. Aleksanteri I vain vihjaili asiasta veljelleen, sillä manifestia ei julkistettu. Tämä aiheutti vallansiirron yhteydessä ongelmia.[10]
Muuta
Aleksanteri I:n mukaan on nimetty Eteläisellä jäämerellä sijaitseva Aleksanterinsaari, jonka venäläinen tutkimusmatkailija Fabian von Bellingshausen löysi vuonna 1821.[11]
Lähteet
- ↑ Montefiore, S., S.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 415
- ↑ Montefiore, S., S.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 415
- ↑ Montefiore, S. S.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 423
- ↑ Montefiore, S. S.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s.425-426
- ↑ Montefiore, S. S.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s.428
- ↑ Montefiore, S. S.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 428
- ↑ The Emperor and the Hermit: Tsar Alexander & Feodor Kuzmich Hermitary & Meng-hu
- ↑ Montefiore, S. S.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 428
- ↑ Montefiore, S. S.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 428
- ↑ Montefiore, S. S:: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 423–424
- ↑ Alexander Island (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 3.10.2019.
Kirjallisuutta
- Ekman, Torsten: Aleksanteri I: Keisari ja isänmaa. (Kejsare och fosterland, 2011). Helsinki: Schildts & Söderströms, 2013. ISBN 978-951-52-3032-4.
- Аммон Ф. Г. В фаворе у кесаря: Александр I и Аракчеев
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksanteri I Wikimedia Commonsissa
- Matti Klinge: Aleksanteri I (1777–1825) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu 23.6.2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Aurén, Petter Wilhelm: Keisari Alexander I:sen matka Pohjanmaalla v. 1819, DIGI – Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, viitattu 7. heinäkuuta 2015.
|
Edeltäjä: Paavali I |
Venäjän keisari 1801–1825 |
Seuraaja: Nikolai I |
| ||||||
| ||||||||||||||||||||||||||
