Bassokitara

Sähköbasso
Soitinryhmä	kielisoittimet
Alkuperämaa / -alue	Yhdysvallat 1930-luvulla
Soittimen ääniala	(standardiviritys)
Liittyvä musiikin tyylilaji	rock, metalli, jazz, blues, pop, country
Samankaltaisia soittimia	kitara, sähkökitara, kontrabasso
Infobox OK

"Bassokitara" ei ole kitara lainkaan, vaan sähköbasso, lyhyemmin basso. Se on on kielisoitin, jossa on yleensä neljä kieltä. Viisi- tai kuusikieliset instrumentit ovat myös varsin tavallisia. Harvinaisempia ovat esimerkiksi 8-, 12- ja 15-kieliset bassot. On olemassa myös 24-kielisiä bassokitaroita. Sähköbasso on sähkökitaran esimerkin mukaan tehty sähköinen versio akustisesta bassosta. Mikrofonit ovat kuten yksikelainen mikrofoni tai humbucker, mutta luonnollisesti suunniteltu instrumenttiin.

Sähköbasso korvasi suureksi osaksi kontrabasson ja nousi populaarimusiikin keskeisimpien soitinten joukkoon 1950-luvun lopussa. Alkuvaiheessa sähköbasson käsite oli sähkökitaran kaltainen, ja sitä soittivat sekä kontrabasistit että kitaristit tarpeen mukaan. Basson kieliä näppäillään yleensä sormilla, mutta plektran käyttö on myös yleistä. Plektra tuottaa hieman "terävämmän" ja selvemmän äänen, sormilla aikaan saa pehmeän äänen. Kieliä isketään myös peukalolla.

Rockyhtyeissä sähköbasso on mukana lähes aina. Tunnetuin esimerkki suuresta ja tunnetusta rockyhtyeestä ilman basistia lienee The Doors. Studiossa yhtye kuitenkin käytti useita eri basisteja sessiomuusikoina, mutta live-esiintymisissä Ray Manzarek soitti kappaleiden basso-osuudet kosketinsoittimilla (Fender Rhodes Piano Bass).

Basisti soittaa useimmissa musiikin tyyleissä säestäviä bassokuvioita pitäytyen taka-alalla. Basso tukee ja seuraa joko rumpujen, kitaran tai molempien komppikuviota. Basisteilla on erityisen merkittävä rooli intensiivistä rytmiä korostavassa funkmusiikissa ja usein myös jazzissa, jossa pitkät ja teknisesti vaativat improvisoidut bassosoolot ovat tavanomaisia. Eri musiikkityylien historiasta löytyy useita tunnustettuja virtuoosibasisteja.

Historia

Ensimmäiset sähköbassot olivat malliltaan ja periaatteeltaan tavallisia akustisia kontrabassoja, joiden soittajat asettivat sähkökitaran mikrofonin kontrabassonsa kielten alle ja yhdistivät tämän muunneltuun, bassotaajuuksia paremmin toistavaan kitaravahvistimeen. Vaihtoehtoisesti kitaristit soittivat kappaleiden basso-osuudet käyttäen kitaroidensa paksuimpia ja matalimmilla sävelillä soivimpia kieliä äänensävyn ollessa säädettynä mahdollisimman bassovoittoiseksi.

Paul Tutmarc kehitti 1930-luvulla kitaran tyylisen 4-kielisen basson, jota pidettiin sylissä kitaran tavoin, mikä poikkesi kontrabasson soittotavasta. Audiovox-merkin myyntikatalogissa (1935–36) oli ensimmäinen nauhallinen, 4-kielinen sähköbasso (Audiovox 736). Soitinta kuvailtiin: "Kitaran muotoisena tätä uutta soitinta on helpompi soittaa ja kuljettaa." Myös nauhat helpottivat äänten löytämistä ja tekivät uudesta soittimesta helpomman oppia.

Ensimmäisen kaupallisesti menestyneen sähköisen bassokitaran kehitti Leo Fender 1950-luvulla ja se sain nimen Fender Precision Bass. Precision, jonka merkitys englanniksi on tarkkuus tai täsmällisyys, viittaa nauhoilla merkittyyn sävelaskelten paikkaan otelaudalla.

Rakenne

Lähikuva nelikielisestä bassosta

Yleisimmissä bassoissa on neljä kieltä, jotka on viritetty kontrabasson tapaan säveliin E, A, D ja G, mutta muitakin yleisiä virityksiä (esimerkiksi A, D, G, C) alettiin käyttää. Raskaammassa musiikissa usein viritys voi olla sävelaskeleen matalampi ja käytetyt kielet paksumpia.

Aktiivinen elektroniikka taajuusalueiden säätöineen on yleinen bassoissa. Instrumentin voi näin mukauttaa eri musiikkityylien vaatimuksiin, ja se on häiriötön sekä erotteleva, mikä helpottaa bassotaajuuksien hallintaa.

Akustisia bassoja on myös olemassa, mutta niitä käytetään harvemmin, pääasiassa kevyessä akustisessa musiikissa.

Monikieliset bassot

Tyypillisen E-vireisen bassokitaran sävelskaala otelaudalla.

Myös viisi- ja kuusikieliset bassot ovat suhteellisen yleisiä. Viisikielinen on muuten kuin tavallinen nelikielinen, mutta siinä on tyypillisten E, A, D ja G kielten lisäksi matala H ennen E-kieltä. Kuusikielisissä on vastaavassa paikassa matala H, ja E, A, D ja G kielten jälkeen korkeampi C.

5-kielisissä bassoissa matalin kieli voi myös olla F#, 6-kielisissä myös C:n paikalla voi olla F.

Parikieliset bassot

Joiltakin valmistajilta löytyy myös parikielisiä bassoja. Yleisin on 8-kielinen, ja sitä soitetaan kuten tavallista nelikielistä bassoa, niissä kielet ovat kuitenkin pareittain kuten esimerkiksi 12-kielisessä kitarassa, ja jokainen kielipari vastaa yhtä kieltä. Kunkin kieliparin ensimmäinen kieli on normaali bassokieli, ja toinen kieli ohuempi, viritettynä bassokieltä oktaavia korkeammalle, luoden näin ainutlaatuisen soundin.

Parikielisiä bassoja käytetään harvoin, tunnetuin parikielistä bassoa käyttävä muusikko lienee Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka on soolouransa aikana käyttänyt paljon kahdeksankielistä bassoa.

Edelleen on bassosta on 12-kielisiä versioita. Näissä kuhunkin kielipariin on lisätty vielä kolmas, bassokieltä kaksi oktaavia korkeammalle viritetty kieli.

Kitarabassot

Nykyisin on alettu valmistaa myös erityisiä kitaran ja basson yhdistelmiä, joissa samalla kaulalla saattaa olla jopa kahdeksasta kahteentoista kieltä. Tällaisissa bassoissa skaalan paksuimmat kielet ovat bassokieliä, ja ohuimmat tavallisia sähkökitaran kieliä. Kahdeksankielisen kitara-bassoyhdistelmän teki tunnetuksi Charlie Hunter, jonka soittimessa on kolme basson ja viisi kitaran kieltä. Charlie Hunterin nimikkomallia valmistaa Novax Guitars. Samanlaisia soittimia valmistaa myös yhdysvaltalainen Conklin Guitars, ja molemmat valmistajat ovat erikoistuneet monikielisiin yhdistelmäsoittimiin, joiden nauhat ovat kaulalla toisiinsa nähden viuhkan muodossa, ja näin mahdollistaa paksujen ja ohuiden kielten vaatimien eripituisten mensuurien käytön samalla kaulalla.

Nauhattomat bassot

Useimmissa bassoissa on muiden kitaroiden tapaan nauhat otelaudalla erottamassa sävelet toisistaan. Jotkut basistit suosivat kuitenkin nauhattomia bassoja, joilla voi soittaa lukemattoman määrän mikrotonisia säveliä. Nauhattoman basson teki tunnetuksi kuuluisa yhdysvaltalainen jazzbasisti Jaco Pastorius. On malleja, joissa nauhat on maalattu. Näin saadaan merkityllä otelaudalla nauhattoman basson sointi, ja tämän basson soitolle ominaiset liu´utukset on helpompi tehdä. Mick Karn, Pino Palladino ja Ian Maidman ovat sekä pop- että kokeellisemman musiikin basisteja, joiden tyyli perustuu nauhattomaan bassoon.

Piccolobassot

Piccolobassoksi kutsutaan yhden oktaavin ylemmäs viritettävää bassokitaraa. Tällöin kaula voi olla normaalia soitinta lyhyempi ja kielet ohuempia. Halvin ja yksinkertaisin tapa on vaihtaa tavalliseen bassoon tätä tarkoitusta varten valmistetut kielet, jotka muuttavat sen piccolobassoksi. Soinnin ero sähkökitaraan verrattuna perustuu soittotapaan ja basson kitaraa pidempään mensuuriin.

Jotkut muusikot käyttävät piccolobassossa omia virityksiään. Piccolobassosta on olemassa erikseen kahdeksankielinen versio. Piccolobasson teki tunnetuksi 1970-luvulla Stanley Clarke. Tenoribasso on muunnos, joka on viritetty A-D-G-C, vrt. tavanomainen E-A-D-G.

Mensuurit

Bassot jaetaan yleensä lyhytskaalaisiin, normaaliskaalaisiin ja pitkäskaalaisiin soittimiin sen mukaan, miten pitkä kielen soiva osa eli mensuuri on. Lyhytskaalaisen bassokitaran (esimerkiksi Fender Mustang Bass, Gibson EB-3 ja Höfner 500/1) kaula on tavallisia bassokitaroita lyhyempi ja nauhojen väli kapeampi. Pitkäskaalaisen basson kaula on usein tavallista pitempi. Pitkäskaalainen basso voidaan helpommin virittää alavireiseksi, jolloin matalamman rekisterin nuotit soivat tarkemmin kieleen kohdistuvan kovemman jännityksen ansiosta. Lyhytskaalaisten bassojen mensuuri on yleensä 30–33 tuumaa, normaaliskaalaisten 34 tuumaa ja pitkäskaalaisten 35 tuumaa tai enemmän.

Slap bass ja muut soittotekniikat

Musiikkinäytteet

Wherever I Lay My Hat

Nauhaton basso + flanger, soittaja Pino Palladino

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Funkin myötä tunnetuksi tuli myös slap bass, joka tunnetaan myös nimellä "peukutus" (engl. slapping). Siihen liittyy kahdenlaista tekniikkaa. Alempia kieliä (E, A) isketään peukalolla, jolloin saadaan aikaan perkussiivinen efekti (engl. thumping). Tämä tekniikka yhdistetään ylempien kielten näppäykseen, jossa etu- tai keskisormella vedetään kieliä alhaalta päin, jolloin kieli iskeytyessään otelautaan saa aikaan hyvin terävän äänen (engl. popping). Näiden tekniikkojen yhdistelyjen lisäksi slap bass -tyyliin kuuluu myös tiettyjen äänten vaimennus sormien (engl. damping) tai kämmensyrjän (engl. palm muting) avulla sekä äänen muodostaminen pelkästään 'vasaroimalla' se vasemmalla kädellä (engl. hammer-on). Peukutuksessa voidaan myös käyttää plektran kaltaisia apuvälineitä, kuten Funk Fingers.

Peukutuksen tärkeimpänä pioneerina on pidetty usein Larry Grahamia. Nykyaikaista slap-tekniikkaa ovat tehneet tunnetuksi yhdysvaltalainen Marcus Miller, Level 42 - yhtyeen laulaja-basisti Mark King, Stuart Hamm sekä Red Hot Chili Peppersin basisti Flea. Moderneja slap- ja muita tekniikoita yhdisteleviä basisteja ovat esimerkiksi Béla Fleck and the Flecktones - yhtyeen Victor Wooten sekä Larry Carltonin triossa soittava Travis Carlton.

Useimmiten sähköbassolla tuotetaan puhdasta ja matalaa ääntä, mutta basistit voivat myös hyödyntää etuasteeseen yliohjattua äänisignaalia, joka tuottaa putkivahvistimilla särön, tai transistorivahvistinten kanssa käytettyjä erillisiä efektipedaaleja sähkökitaristien tapaan. Hyvänä esimerkkinä tällaista soundia käyttävästä basistista on Motörheadin Lemmy Kilmister, jonka lähes koko bassosoundi perustui yliohjaukseen.

Chorus tai flanger - efektillä bassoon saadaan hieman "laulava" sointi, mistä esimerkkinä yhdessä nauhattoman basson kanssa on Paul Youngin "Wherever I Lay My Hat" - kappaleen intro, jonka soittaa Pino Palladino.

• 
  Tyypillinen nelikielinen sähköbasso.
• 
  Silikonikielinen ja nauhaton Ashbory-basso.
• 
  Mike Porcaro soittamassa viiskielistä sähköbassoa.
• 
  Viisikielinen LTD-sähköbasso.
• 
  Elektroakustinen viisikielinen basso.
• 
  Tyypilliset sähköbasson mikrofonit.

Katso myös

• Luettelo bassokitaristeista
• Akustinen bassokitara

Lähteet

• Suuri kitarakirja – Ralph Denyer (ISBN 951-0-20072-7)
• Bacon Tony, Moorhouse Barry: The Bass Book – A complete illustrated history of bass guitars. Balafon Book, 1995. ISBN ISBN 1-871547-84-9.

Viitteet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bassokitara Wikimedia Commonsissa