Tämä on lupaava artikkeli.

The Searchers

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee musiikkiyhtyettä. Samannimisestä elokuvasta katso Etsijät.

The Searchers

The Searchers Nuorten tanssihetkessä vuonna 1964.
The Searchers Nuorten tanssihetkessä vuonna 1964.
Tiedot
Toiminnassa 1960–
Tyylilaji rock, pop, merseybeat, rock and roll, R&B, folk
Kotipaikka Liverpool, Iso-Britannia
Laulukieli englanti
Jäsenet

John McNally
Spencer James
Frank Allen
Scott Ottaway

Entiset jäsenet

Tony Jackson
Mike Pender
Chris Curtis
John Blunt
Billy Adamson
Eddie Rothe

Kotisivut

The Searchers on brittiläinen yhtye, joka perustettiin Liverpoolissa vuonna 1960.[1] Se oli 1960-luvun puolivälin suosituimpia niin sanotun brittiläisen invaasion yhtyeitä.[2] Yhtyeen tunnetuimpia hittejä ovat ”Sweets for My Sweet”, ”Needles and Pins”, ”Don’t Throw Your Love Away”, ”Sugar and Spice”, ”When You Walk in the Room” ja ”Love Potion No. 9”. Näistä kolme ensin mainittua ylsivät Britannian listaykkösiksi. Valtaosa Searchersin hiteistä oli alun perin pienelle huomiolle jääneitä yhdysvaltalaisia R&B-kappaleita, jotka yhtye sovitti menestyksekkäiksi cover-versioiksi.

Yhtye otti nimensä vuoden 1956 lännenelokuvan Etsijät mukaan. The Searchersin tavaramerkkejä ovat stemmalaulu ja kirkas kitarasoundi.

Yhtyeen historiassa on tapahtunut paljon kokoonpanomuutoksia, mutta suurimman suosion aikoina 1963–1964 siinä soittivat John McNally (kitara ja laulu), Mike Pender (kitara ja laulu), Tony Jackson (basso ja laulu) ja Chris Curtis (rummut ja laulu). McNally on heistä ainoana mukana nykyisessä kokoonpanossa. Pender on 1980-luvulta lähtien esiintynyt oman Mike Pender’s Searchers -nimisen kokoonpanon kanssa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen ja ensimmäiset vuodet: 1959–1963[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John McNally ja Mike Pender olivat innostuneet rock and rollista 1950-luvun lopulla muun muassa Buddy Hollyn innoittamana. He ryhtyivät esiintymään kapakoissa ja muissa julkisissa tiloissa Bootlessa ja Litherlandissa. Kaksikosta kasvoi pian yhtye, kun joukkoon liittyi laulusolisti Big Ron Woodbridge. Hän ei kuitenkaan viipynyt yhtyeessä pitkään, vaan hänet korvasi Johnny Sandon. Samalla siihen liittyivät basisti Tony Jackson ja rumpali Chris Curtis. Yhtye nimettiin John Waynen tähdittämän Etsijät-elokuvan mukaan Johnny Sandon & The Searchersiksi. Vaikka siitä muodostui merkittävä beat-yhtye Merseysiden ympäristössä, Johnny Sandon siirtyi yhtyeestä joulukuussa 1961 The Remo Fouriin.[3]

Sandonin lähtö merkitsi muutoksia lauluosuuksien jakoon. Jackson, Pender ja Curtis ryhtyivät kaikki päälaulajiksi, kun taas McNally vastasi taustaharmonioista. Yhtye harjoitteli muutaman kuukauden, minkä jälkeen siitä tuli liverpoolilaisen The Iron Door -klubin vakioesiintyjä. Toinen liverpoolilaisyhtye, The Beatles, nousi listoille marraskuussa 1962 kappaleellaan ”Love Me Do”, mikä innoitti Searchersin managerinsa Les Ackerleyn avittamana tekemään demon levytyssopimuksen toivossa. Iron Doorissa nauhoitetun äänitteen kolme lainakappaletta olivat The Driftersin hitti ”Sweets for My Sweet”, The Kingston Trion ”All My Sorrows” ja Bobby Comstockin ”Let’s Stomp”. Pye Recordsin Tony Hatch vakuuttui kuulemastaan ja teki sopimuksen Searchersin kanssa.[3]

The Beatlesin tavoin myös The Searchers esiintyi Hampurin Star-Clubilla. 1. maaliskuuta 1963 sen esiintyminen nauhoitettiin ja kappaleet julkaistiin myöhemmin albumilla.[3] Lisäksi Philips Records julkaisi ”Sweet Nothin’s” -nimisen singlen, joka nousi sijalle 48 lokakuussa 1963. Kyseessä oli cover-versio alun perin Brenda Leen esittämästä kappaleesta.[3][4]

Menestyksen huipulla: 1963–1964[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Searchers vuonna 1964.

”Sweets for My Sweet” -kappaleen demo vakuutti Tony Hatchin niin suuresti, että hän koki, ettei hänen tarvinnut muuta kuin nauhoittaa yhtyeen esitys paremmalla äänitystekniikalla. Merseybeat-yhtyeille tyypillisesti Searchers levytti oman versionsa The Driftersin alkuperäisversiota nopeatempoisempana. Kappale nousi Britannian listaykköseksi, mihin vaikutti erityisesti televisioesiintyminen ITV:n Thank Your Lucky Stars -ohjelmassa. ”Sweets for My Sweetin” seuraajaksi valittiin ”Sugar and Spice”, joka ylsi listakakkoseksi.[3] Kappaleen kirjoitti yhtyeen tietämättä tuottaja Tony Hatch salanimellä Fred Nightingale.[5]

The Beatlesin kaksi ensimmäistä albumia olivat nousseet Britannian listaykkösiksi kaikkiaan 51 viikon ajaksi, ja olosuhteiden vuoksi myös Searchers julkaisi ensimmäisen albuminsa Meet The Searchers, joka nousi listan toiselle sijalle. Neljä albumin kappaleista julkaistiin myös lokakuussa 1963 listaykköseksi nousseella EP:llä Ain’t Gonna Kiss Ya. ”Ain’t Gonna Kiss Yan” ja ykköshitti ”Sweets for My Sweetin” lisäksi albumille ja EP:lle sisältyivät muun muassa Don and Deweyn ”Farmer John” sekä The Cloversin ”Love Potion No. 9”, josta tuli vuonna 1965 yhtyeen suurin hitti Yhdysvalloissa sen noustua listan kolmannelle sijalle.[3]

Yhtyeen seuraavan albumin kanssa pidettiin kiirettä, ja Sugar & Spice ilmestyi esikoislevyn tavoin vuonna 1963. Sillä oli nimikkohitin lisäksi muun muassa alun perin The Coastersin esittämä ”Ain’t That Just Like Me”, joka saavutti Searchersin levyttämänä menestystä Yhdysvalloissa. Sugar & Spicen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu myös Richard Barrettin ”Some Other Guy”.[3]

Basisti Frank Allen liittyi yhtyeeseen vuonna 1964. Kuva vuodelta 2015.

Yhtyeen kolmas hitti oli Sonny Bonon ja Jack Nitzschen kirjoittama ”Needles and Pins”, joka nousi Britannian listaykköseksi vuoden 1964 alussa.[3][6] Searchersin jäsenet olivat kuulleet kappaleen ensi kerran Hampurissa, missä sen oli esittänyt Cliff Bennett and The Rebel Rousers.[7] Samoihin aikoihin Beatlesin manageri Brian Epstein lähestyi Searchersia, mutta yhtye ei halunnut itselleen manageria, jonka alaisuudessa se jäisi toisen yhtyeen varjoon. Yhtyeelle kaavailtiin myös osaa Synnin enkelit -elokuvasta, mutta tekijöiden kiinnostus Searchersia kohtaan hiipui, kun basisti Tony Jackson jätti yhtyeen. Hänen mielestään Searchers oli ajatunut alkuperäisestä rock and rollista liian kevyeen ja melodiseen ilmaisuun. Jacksonin korvasi yhtyeen jäsenten vanha ystävä, entinen Cliff Bennett and The Rebel Rousers -jäsen Frank Allen.[3][8][9]

Searchers saavutti kolmannen listaykkösensä neljän Pye Recordsin julkaiseman singlen aikana, kun ”Don’t Throw Your Love Away” nousi brittilistan kärkeen keväällä 1964.[3][6] Kappale oli alkujaan The Orlons -yhtyeen esittämä, ja sen esitteli Searchersille Pye Recordsin tiedottaja Pat Pretty. ”Don’t Throw Your Love Away” jäi samalla alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi singleksi.[7] Toukokuussa 1964 ilmestyi yhtyeen kolmas albumi It’s The Searchers, joka sisälsi muun muassa viimeisimmät listahitit ”Needles and Pins” ja ”Don’t Throw Your Love Away”. Mukana oli myös cover-versio Don Gibsonin country-laulusta ”Sea of Heartbreak”.[3]

Alkujaan Barbara Lewisin tulkitsema ”Someday We’re Gonna Love Again” ylsi myös Britannian top 20:een. Sitä seurasi Jackie DeShannonin ”When You Walk in the Room”, joka nousi kolmannelle sijalle, ja on säilyttänyt maailmanlaajuisesti suosionsa oldies-radiokanavien soittolistoilla. ”Bumble Bee” ylsi puolestaan Yhdysvaltain top 30:een. Rumpali Chris Curtisin suostuttelemana Searchers levytti uransa aikana myös lukuisia folk-lauluja. Yksi niistä oli Malvina Reynoldsin ”What Have They Done to the Rain”, jonka sanoitus käsitteli ydintuhoa. Searchersin levyttämänä sekin nousi Britanniassa top 20:een.[3]

Suosion taantuminen: 1965–1967[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Searchersin neljäs albumi Sounds Like Searchers ilmestyi maaliskuussa 1965.[10] Se nousi Britannian listasijalle kahdeksan ja oli viimeinen Britanniassa listalle noussut Searchersin studiolevy.[6] Yhtye saavutti myös top 10 -hitin amerikkalaista alkuperää olleella kappaleella ”Goodbye My Love”, jonka alkuperäinen sanoitus sisälsi homoseksuaalisia viittauksia. Ne kuitenkin poistettiin Searchersin versiosta. Yhdysvalloissa kappale julkaistiin nimellä ”Goodbye My Lover, Goodbye”, koska paikallisella julkaisijalla oli ennestään oikeudet samannimiseen lauluun. Vuonna 1965 julkaistiin myös Searchersin ensimmäinen single, jonka yhtyeen jäsenet olivat itse tehneet. Kyseessä oli Chris Curtisin ja Tony Penderin kirjoittama ”He’s Got No Love”. Curtis tosin myönsi myöhemmin, että kappaleen sävel oli varastettu The Rolling StonesinThe Last Timesta”.[3] ”He’s Got No Love” pääsi Britannian listasijalle kaksitoista.[6] Seuraava single, alkujaan Bobby Darinin esittämä ”When I Get Home”, ylsi sijalle 35. Sitä seurannut P. F. Sloanin ”Take Me for What I’m Worth” nousi sijalle 20 jääden samalla Searchersin viimeiseksi kahdenkymmenen myydyimmän joukkoon nousseeksi singleksi. Joulukuussa 1965 ilmestyi toinen albumi saman vuoden aikana, Take Me for What I’m Worth, jolla oli niin rock-, pop- kuin folk-laulujakin.[3][6] Tämän jälkeen Searchersilta ei ilmestynyt uutta studioalbumia ennen vuotta 1972.[11]

Vuoden 1966 keväällä Searchers julkaisi singlenä versionsa Rolling Stonesin kappaleesta ”Take It or Leave It”. Yleisön kiinnostus yhtyeeseen oli kuitenkin alkanut hiipua, eikä kappale noussut Britanniassa sijaa 31 korkeammalle. Saman vuoden Australian-kiertueella rumpali Chris Curtis riitanntui yhtyekavereidensa kanssa ja erosi yhtyeestä. Menetys oli huomattava, sillä Curtisilla oli merkittävä osuus niin levytettyjen kappaleiden valinnassa kuin lavaesiintyjänäkin. Samoihin aikoihin The Hollies oli antanut ”Have You Ever Loved Somebody” -kappaleensa Searchersin levytettäväksi. Uuden rumpalin John Bluntin kanssa äänitetty ”Have You Ever Loved Somebody” nousi lokakuussa sijalle 48, eikä Searchers sen jälkeen enää koskaan palannut Britannian singlelistalle.[3][6]

Tammikuussa 1967 ilmestynyt single ”Popcorn, Double Feature” oli psykedeelisvaikutteinen protestilaulu, jota on samalla pidetty osoituksena siitä, ettei yhtye ollut varma musiikillisesta suunnastaan. Sitä seurannut ”Western Union” oli hitti Ruotsissa. Marraskuussa 1967 ilmestynyt ”Second Hand Dealer” jäi yhtyeen viimeiseksi singleksi, jonka julkaisi Pye Records. Kappale oli yhtyeen jäsenten, Mike Penderin ja Frank Allenin yhdessä kirjoittama, ja se käsitteli Penderin mieltymistä vanhoihin esineisiin.[3]

Levy-yhtiön vaihdoksia: 1968–1972[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pye Recordsilta The Searchers siirtyi Liberty Recordsille, jonka usko yhtyeen kykyihin oli kuitenkin alhainen. Vuonna 1968 ilmestynyt single ”Umbrella Man” ei saanut osakseen radiosoittoa. Samoin kävi myös vuoden 1969 singleille ”Kinky Kathy Abernathy” ja ”Somebody Shot the Lollipop Man”, joista jälkimmäinen julkaistiin pseudonyymillä Pasha. Kaikki kolme edellä mainittua singleä kirjoitti Kenny Young, joka tunnetaan parhaiten The Driftersin ”Under the Boardwalk” -hitin tekijänä. Searchersin viimeinen Libertyn julkaisema single oli Andy Kimin ”Shoot ’Em Up Baby”, joka julkaistiin ainoastaan Länsi-Saksassa vuonna 1969.[3]

Searchersin uusi levy-yhtiö RCA Records oli Libertya selkeämmin perillä siitä, mitä se halusi yhtyeen kanssa tehdä. Ensimmäinen RCA:n julkaisema single oli vuonna 1971 julkaistu ”Desdemona”, joka nousi Yhdysvalloissa top 100:aan.[3][11] Se oli samalla ensimmäinen äänite, jolla oli mukana uusi rumpali Billy Adamson. Vuonna 1972 ilmestynyt karibialaistyylinen ”Vahevala” on puolestaan Searchersin ainoa kappale, jossa soitetaan steel pan -rumpua. Samana vuonna ilmestyi studioalbumi Second Take, joka sisälsi muun muassa uusia versioita yhtyeen vanhoista hiteistä. Vuonna 1973 julkaistiin singlenä Neil Sedakan kirjoittama ”Solitaire”, jonka levyttivät myöhemmin myös Andy Williams ja The Carpenters.[3]

Vuosina 1974–78 Searchersilta ei ilmestynyt lainkaan uutta materiaalia.[11] Keikkailu kuitenkin jatkui läpi vuosikymmenen niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa.[5][8]

Tauon jälkeen uudestaan levyttämään: 1979–1982[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Searchers palasi levytysten pariin vuonna 1979, jolloin ilmestyi Sire Recordsin julkaisema albumi Searchers.[3] Siltä julkaistiin singlenä The Recordsin Will Birchin kirjoitama ”Stars in Her Eyes”, joka päivitti ”Needles and Pins” -hitin soundia. Birch kirjoitti kappaleen myös yhtyeen seuraavalle albumille, vuonna 1981 ilmestyneelle Play for Todaylle. Levy-yhtiö Sire piti kyseistä ”Love’s Melodya” niin vakuuttavana, että albumi julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Love’s Melodies.[3] Sekä Searchers että Play for Today saivat kehuja kriitikoita, mutta eivät menestyneet kaupallisesti.[5] Play for Todayn kappale ”Radio Romance” oli kuitenkin pieni hitti Euroopassa.[8] Mike Penderin mukaan Sirelle oli tarkoitus tehdä vielä kolmaskin albumi, mutta muutokset levy-yhtiön organisaatiossa johtivat levytyssopimuksen purkamiseen.[9]

Vuonna 1982 Searchers siirtyi PRT Recordsille, joka omisti yhtyeen Pye-aikakauden materiaalin. Asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Yhtyeeltä ilmestyi samana vuonna single I Don’t Want to Be the One / Hollywood, mutta uutta studioalbumia ei koskaan saatu valmiiksi.[3]

Kaksi Searchersia: 1986–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäisjäsen John McNally vuonna 2015.

Searchersin jäsenet alkoivat lähestyä keski-ikää, joten Mike Pender päätti perustaa oman yhtyeensä nuorempien muusikoiden kanssa. Ero tapahtui katkerissa merkeissä. Penderiä kiellettiin esiintymästä The Searchersin nimellä, joten näistä ajoista lähtien on The Searchersin lisäksi esiintynyt myös erillinen Mike Pender’s Searchers.[3] Uudeksi solistiksi otettiin entinen The First Class -jäsen Spencer James, joka lauloi myös yhtyeen toistaiseksi viimeisellä, vuonna 1990 ilmestyneellä studioalbumilla Hungry Hearts.[3][9][12] Se sisälsi muun muassa uusioversiot ”Sweets for My Sweet”- ja ”Needles and Pins” -hiteistä. Albumi ei ollut suuri menestys, mutta auttoi yhtyettä pysymään julkisuudessa.[5] Kesällä 1989 The Searchers oli esiintynyt Lontoon Wembleyllä yli 75 000 ihmiselle, mikä oli sen uran suurin yleisö.[5]

Rumpali Billy Adamson lähti yhtyeestä vuonna 1998 siirtyen vaimonsa johtamalle catering-alalle. Adamsonin korvasi Eddie Rothe.[3]

Vuonna 2003 oli kulunut 40 vuotta yhtyeen ensimmäisestä ykköshitistä ”Sweets for My Sweet”, minkä kunniaksi The Searchers järjesti suosiota saavuttaneen Solid Silver 60s Tour -kiertueen.[5]

Yhtyeestä vuonna 1964 eronnut basisti Tony Jackson kuoli 18. elokuuta 2003 raskaasta alkoholin käytöstä seuranneeseen diabetekseen, sydänvaivoihin sekä kirroosiin. Alkuperäinen rumpali Chris Curtis menehtyi 28. helmikuuta 2005.[9]

The Searchers oli pääesiintyjä Joensuun Ilovaarirockissa 15. heinäkuuta 2011[13] ja seuraavana päivänä yksi Parikkalan Kovan päivän illan esiintyjistä.[14] Yhtye oli esiintynyt Suomessa myös joulukuussa 1964 kaikkiaan neljässä konsertissa Lahdessa, Helsingissä ja Tampereella. Lisäksi se soitti Nuorten tanssihetki -ohjelmassa.[15]

Musiikkityyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Searchersin juuret ovat skiffle-musiikissa sekä rock and rollissa, josta yhtyeen jäsenet John McNally ja Mike Pender olivat 1950-luvun lopulla kiinnostuneet.[3][5] Vuoden 1961 aikoihin The Searchersista oli muodostunut merkittävä beatmusiikkia esittävä yhtye Merseysiden ympäristössä. Uransa aikana yhtye esitti myös muun muassa rock-, pop- ja folk-lauluja.[3] Yhtyeen suurimmat hitit edustavat 1960-luvun melodista brittipoppia.[8] Yhtyeen tavaramerkkejä ovat stemmalaulu ja kirkas kitarasoundi.[16]

Suomalaisen musiikkitoimittaja Jake Nymanin mukaan Searchers oli taidoiltaan useimpia 1960-luvun puolivälin brittiyhtyeitä selvästi edellä. Vaikka yhtyeellä oli vain vähän omia sävellyksiä, se osasi etsiä itselleen sopivia kappaleita levytettäväksi amerikkalaisesta rock and rollista ja R&B:stä.[8] Sopivien kappaleiden löytämistä helpotti se, että kitaristi John McNally oli entinen merimies, joka oli tuonut matkoiltaan paljon amerikkalaisia rock and roll- ja R&B-levyjä.[17] Lisäksi yhtyeellä oli kyky sovittaa lainakappaleet luontevaksi ja sujuvaksi popmusiikiksi. Monet aikakauden brittiyhtyeet pyrkivät jäljitelemään amerikkalaisia afromusiikin levytyksiä, mutta Searchers muokkasi tällaiset kappaleet omaan tyyliinsä sopiviksi.[18] Yhtyeen heikkous piili Nymanin mukaan oman materiaalin vähyydessä sekä ulkopuolisen materiaalin epätasaisuudessa, sillä yhtye esitti kaikenlaista musiikkia R&B:n ja folkin väliltä. Erityisesti albumiensa materiaalin kokoamiseen Searchers olisi Nymanin mukaan tarvinnut näkemystä ja tyylitajua omaavan taustahahmon. Yhtyeen 1960-luvun albumit olivat ajalleen tyypillisiä teoksia, joissa yhden hitin ympärille oli koottu joukko tasoltaan vaihtelevia täytekappaleita.[8]

Suosio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun puolivälissä The Searchers oli maailmanlaajuisesti suosituimpia brittiläisen invaasion yhtyeitä.[2] Suosituimmillaan Searchers oli vuonna 1964, jolloin se oli Englannin toiseksi suosituin pop-yhtye The Beatlesin jälkeen. Yhtyeen vuositulot nousivat yli 150 000:een puntaan, ja sen ihailijakerho oli maan toiseksi suurin. Lisäksi The Beatlesin jäsenet mainitsivat The Searchersin omaksi suosikkiyhtyeekseen.[8] The Searchersin suosio alkoi hiipua vuonna 1966. The Beatles julkaisi nähin aikoihin albuminsa Rubber Soul ja Revolver, jotka näyttivät esimerkkiä muuttuneesta musiikkimausta. Searchers pysyi kuitenkin uskollisena vanhalle tyylilleen, mitä on pidetty syynä tuolloin kadonneeseen menestykseen.[5]

Encyclopedia of Rock -kirjan (1977) kirjoittaneiden Phil Hardyn ja Dave Laingin mukaan The Searchers voidaan merseybeat-yhtyeistä puhuttaessa asettaa kakkossijalle The Beatlesin jälkeen niin musiikin kuin paikallisen suosion suhteen.[19]

Kotimaassaan Britanniassa Searchers saavutti kolmetoista top 50 -hittiä vuosina 1963–1966. Listaykkösiä olivat ”Sweets for My Sweet” (1963), ”Needles and Pins” (1964) ja ”Don’t Throw Your Love Away” (1964). Lisäksi neljä albumia nousi top 10:een vuosina 1963–1965. Vuonna 2008 kokoelma-albumi The Very Best of The Searchers ylsi vielä sijalle 11.[6] Yhdysvaltain Billboard Hot 100 -listalle The Searchers sai neljätoista kappaletta vuosina 1964–1971. Parhaiten menestyi vuonna 1965 kolmanneksi yltänyt ”Love Potion No. 9”. Kuitenkaan albumeista yksikään ei ole noussut Billboard 200 -listalle.[20]

Last.fm-musiikkiyhteisöverkkosivustolla kuunnelluimmat The Searchersin kappaleet ovat järjestyksessään ”Needles and Pins”, ”Sweets for My Sweet”, ”Sugar and Spice”, ”Don’t Throw Your Love Away”, ”When You Walk in the Room” ja ”Love Potion No. 9”.[21]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960 – elokuu 1964

elokuu 1964 – maaliskuu 1966

  • John McNally – kitara, laulu
  • Mike Pender – kitara, laulu
  • Chris Curtis – rummut, laulu
  • Frank Allen – basso, laulu

maaliskuu 1966 – joulukuu 1969

  • John McNally – kitara, laulu
  • Mike Pender – kitara, laulu
  • Frank Allen – basso, laulu
  • John Blunt – rummut, laulu

joulukuu 1969 – tammikuu 1986

  • John McNally – kitara, laulu
  • Mike Pender – kitara, laulu
  • Frank Allen – basso, laulu
  • Billy Adamson – rummut

tammikuu 1986 – marraskuu 1998

  • John McNally – kitara, laulu
  • Frank Allen – basso, laulu
  • Billy Adamson – rummut
  • Spencer James – kitara, laulu

marraskuu 1998 – helmikuu 2010

  • John McNally – kitara, laulu
  • Frank Allen – basso, laulu
  • Spencer James – kitara, laulu
  • Eddie Rothe – rummut, laulu

helmikuu 2010–

  • John McNally – kitara, laulu
  • Frank Allen – basso, laulu
  • Spencer James – kitara, laulu
  • Scott Ottaway – rummut, laulu

[22]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Searchers' Story - The 60s and 70s Thesearchers.co.uk. Viitattu 18.12.2016. (englanniksi)
  2. a b The Searchers Biography Allmusic. Viitattu 18.12.2016. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa The Searchers: 40th Anniversary Collection -CD-levyn kansilehti, kirjoittanut Spencer Leigh (Sanctuary/Castle CMEDD 726)
  4. Nyman 1990: 237.
  5. a b c d e f g h The Searchers - British Invasion Bands Britishinvasionbands.com. Viitattu 25.12.2016. (englanniksi)
  6. a b c d e f g ChartArchive - The Searchers ChartArchive. Viitattu 21.1.2013. (englanniksi)
  7. a b Nyman 2009, s. 164.
  8. a b c d e f g Nyman 1990: 245.
  9. a b c d Liverpool Beat - The Searchers A History 5.4.2012. Liverpoolbeat.com. Viitattu 25.12.2016. (englanniksi)
  10. Sounds Like Searchers by The Searchers : Reviews and Ratings - Rate Your Music Rate Your Music. Viitattu 21.1.2013. (englanniksi)
  11. a b c Albums by The Searchers : Reviews and Ratings - Rate Your Music Rate Your Music. Viitattu 22.1.2013. (englanniksi)
  12. Hungry Hearts by The Searchers : Reviews and Ratings - Rate Your Music Rate Your Music. Viitattu 24.1.2013. (englanniksi)
  13. The Searchers Concert Setlist at Ilovaarirock 2011 Setlist.fm. Viitattu 26.12.2016. (englanniksi)
  14. Kovan päivän ilta 2011 Kovanpaivanilta.fi. Viitattu 25.12.2016. (englanniksi)
  15. Huhtamäki, Mikael: Live in Finland – kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979, s. 47. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-9593-2.
  16. Nyman 1990: s. 219.
  17. Nyman 2009: s. 135.
  18. Nyman 1990: 218–219.
  19. Nyman 1990: 218.
  20. The Searchers - Chart history - The Hot 100 Billboard. Viitattu 26.12.2016. (englanniksi)
  21. The Searchers Last.fm. Viitattu 26.12.2016. (englanniksi)
  22. The Searchers' Biography Thesearchers.co.uk. Viitattu 24.12.2016. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]