The Carpenters

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Karen ja Richard Carpenter.

Carpenters oli yhdysvaltalainen lauluduo, jonka ura kesti 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Sen muodostivat sisarukset Karen (2. maaliskuuta 19504. helmikuuta 1983) ja Richard (s. 15. lokakuuta 1946) Carpenter. Richard soitti duossa kosketinsoittimia ja sovitti useimmat duon levyistä, ja Karen lauloi useimmat kappaleet ja soitti joissain kappaleissa rumpuja. Carpentersin tunnetuimpia hittejä ovat muun muassa ”Top of the World”, ”Please Mr. Postman” ja ”Yesterday Once More”. Yhtyeen tavaramerkki oli Karenin alttoääni, Richardin hienostuneet sovitukset, joissa hän käytti usein jousi- ja puhallinsoittimia, sekä heidän yhdessä tuottamansa lauluharmoniat. Carpenterit olivat hyvin suosittuja etenkin 1970-luvun alussa: heillä oli kolme listaykkössingleä, ja heidän albumejaan on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta[1].

Karen kuoli anoreksia nervosaan 32-vuotiaana. Sisarensa kuoleman jälkeen Richard on julkaissut kaksi sooloalbumia ja joitain Carpenters-kokoelmalevyjä.

Carpenterin sisarusten varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard (s. 15. lokakuuta 1946) ja Karen (s. 2. maaliskuuta 1950) olivat Agnes ja Harold Carpenterin ainoat omat lapset, mutta New Havenissä Connecticutissa asuneeseen perheeseen kuului myös adoptoitu Agnesin siskontytär Joanie. Agnes-äiti oli voimakastahtoinen, kovaa kuria pitävä nainen ja isä Harold säyseä ja hyväntahtoinen mies.[2]

Musiikista tuli hiljaisen ja varautuneen Richardin elämän tärkein sisältö jo nuorella iällä, ja hän kuunteli isänsä levyjä lakkaamatta. Richardin maku oli monipuolinen: hän kuunteli kaikkea Pjotr Tšaikovskista Spike Jonesiin, mutta ennen kaikkea 1950-luvun alun suosituimpia pop- ja jazz-artisteja kuten Frankie Lainea ja Red Nicholsia. Richard osoitti jo lapsena kiinnostusta erityisesti laulujen sovituksia kohtaan.[3] Kahdeksanvuotiaana Richard alkoi ottaa pianotunteja, jotka hän kuitenkin keskeytti vuotta myöhemmin, osittain koska hänen kaavoihin kangistunut opettajansa ei sallinut hänen improvisoida. Muutamaa vuotta myöhemmin Richard jatkoi pianonsoiton opiskelua sallivamman opettajan johdolla, ja soittamisesta tuli pian hänelle kaiken ajan nielevä intohimo. Hän aloitti pianonsoiton opinnot myös Yale Music School -koulussa.[4]

Viisitoistavuotiaana Richard perusti lukiokavereidensa kanssa yhtyeen ja alkoi myös soitella paikallisissa klubeissa vanhempien muusikoiden kanssa. Hänen ensimmäinen levytyksensä oli The Barries -nimisen yhtyeen riveissä 16-vuotiaana.[5]

Muutto Kaliforniaan ja uran alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1963 Carpenterin perhe muutti Downeyn pikkukaupunkiin Kaliforniaan, missä oli miellyttävämpi ilmasto kuin Connecticutissa, ja missä Richard voisi menestyä alkavalla muusikonurallaan.[6] Downeyssa Richard sai aluksi paikan metodistikirkon urkujensoittajana yhden vuoden ajaksi.[7]

Karen oli pitkään seurannut veljensä musiikkiharrastusta vierestä ihaillen, mutta ei itse osoittanut vielä kiinnostusta soittamiseen, vaan harrasti mielummin urheilua[8]. Kaliforniassa hän alkoi soittaa kellopeliä koulun marssiorkesteria, ja hänelle ostettiin sen jälkeen rummut. Hän harjoitteli ahkerasti ja kehittyi taitavaksi rumpaliksi.[9]

Vuonna 1964 Carpenterin sisarukset perustivat basson- ja tuubansoittaja Wes Jacobsin kanssa Richard Carpenter Trio -nimisen yhtyeen, joka soitti hiukan vanhanaikaista pop-musiikkia. Yhtye harjoitteli Carpenterien kotona ja soitti aluksi häissä ja tanssiaisissa, ja vuonna 1966 jo hetken ajan vakituisesti pihviravintolassa. Karen myös lauloi triossa rumpujen soittamisen lisäksi, ja kunnianhimoinen Richard ohjasi lahjakasta siskoaan tarmokkaasti muusikonuralle.[10]

Vuonna 1966 Karen teki sopimuksen Joe Osbornin Magic Lamp -levymerkille ja levytti singlenä kaksi Richardin kirjoittamaa laulua. Pienen yhtiön single ei käynyt kaupaksi, ja sitä painettiin vain 500 kappaletta.[11]

The Richard Carpenter Trio voitti kesäkuussa 1966 amatöörien kykykilpailun "The Battle of the Bands", ja trio sai paljon julkisuutta paikallisessa mediassa. Voiton jälkeen RCA Records tarjosi triolle levytyssopimusta, jonka Richard allekirjoittikin. Trio äänitti 11 kappaletta, mutta levy-yhtiö ei nähnyt sen jazzahtavassa musiikissa kaupallista potentiaalia, joten sopimus purettiin pientä korvausta vastaan.[12]

California State University -yliopistossa Richard tapasi John Bettisin, josta tuli Carpenterien laulujen sanoittaja pitkäksi aikaa[13]. Karen seurasi Richardia samaan yliopistoon myöhemmin. Richard menestyi opinnoissaan keskinkertaisesti, mutta huonosti menestyvä ja vain musiikista kiinnostunut Karen erotettiin koulusta lyhyeksi aikaa vuonna 1968.[14] Vuonna 1967 trion manageriksi palkattiin Ed Sulzer. Richard myös laajensi yhtyettä uusilla jäsenillä ja sen nimeksi vaihdettiin Spectrum. Miellyttävänkuuloista mutta epäkaupallista musiikkia soittanut ja tylsännäköinen yhtye ei kuitenkaan onnistunut saamaan levytyssopimusta sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta. Yhtyeen Beatles- ja Beach Boys -tyyliset harmoniat yhdistettynä Richardin hienostuneisiin sovituksiin nähtiin myös liian vaikeasti luokiteltavana mihinkään musiikin tyylilajiin.[15]

Richard ja Bettis soittivat olkihattuihin ja liiveihin pukeutuneina Disneylandissä vuoden 1967 kesällä kohtuullista viikkopalkkaa vastaan. Pitkästyneinä liikaa musiikillisia vapauksia ottaneet miehet erotettiin viiden kuukauden jälkeen.[16]

Carpenterit ottivat vihdoin neuvoista vaarin ja alkoivat hiukan kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Teini-ikäiseksi asti pullea Karen päätti laihtua ja aloitti Stillman-dieetin, jossa juodaan kahdeksan lasillista vettä päivässä ja vältellään rasvaisia ruokia. Dieetti hoikistikin Karenin, ja Richard luopui sangallisista silmälaseistaan ja alkoi käyttää piilolinssejä. Yhtye sai kaksi tarjousta levy-yhtiöiltä, mutta ne eivät johtaneet sopimukseen, ja Spectrum hajosi riitaisina. Carpenterit jatkoivat äänittämistä duona ja kehittivät soundiaan. Richard antoi duolle nimeksi Carpenters, ilman the-artikkelia.[17] Carpenters-duo pääsi vuonna 1968 suosittuun television yliopistokykyohjelmaan Your All American College Show, jossa he esiintyivät muutaman kerran puolentoista vuoden aikana.[18]

Levytysuran alku 1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1969 A&M Records -yhtiön tuottaja ja tunnettu trumpetisti Herb Alpert kuuli Carpenterien demonauhan. Karenin läheisyyttä tihkuva ääni, parin harmoniat ja Richardin sovitukset tekivät häneen vaikutuksen, ja levytyssopimus allekirjoitettiin 22. huhtikuuta 1969. Carpenterit saivat 10 000 dollarin etumaksun ja 7 prosentin rojaltit levynmyynnistä. Turvallisen levytyssopimuksen myötä sirarukset jättivät yliopiston musiikkiopintonsa kesken kevään viimeisten tenttien jälkeen. Parilla oli yhä voimassa oleva mainoskiertuesopimus Fordin kanssa, mutta Ford suostui purkamaan sopimuksen.[19]

Hempeitä rakkauslauluja laulava, puhtoinen Carpentersin sisaruspari herätti Alpertin suosiosta huolimatta A&M:n henkilökunnassa aluksi pelkoja yhtiön katu-uskottavuuden menetyksestä, ja nolotus säilyi yhtiön työntekijöissä pitkälle seuraavalle vuosikymmenellekin[20]. Karenin epätavallinen kaksoisrooli laulajana ja rumpalina oli myös alkanut epäilyttää niin Richardia kuin levy-yhtiötäkin, mutta esiintyjänä kokematon Karen ei itse vielä halunnut luopua rummuistaan.[21]

Carpenterien ensimmäinen albumi Offering ilmestyi lokakuussa 1969. Levy sai kriitikoilta hiukan varautuneen vastaanoton, mutta singleksi nostettu Beatles-cover "Ticket to Ride" menestyi kohtalaisesti ja nousi Billboard-listan sijalle 54.[22]

Läpimurto 1969–1970[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Burt Bacharach, joka oli Carpenterien suosikki Beatlesin ja Beach Boysin ohella, ehdotti että Carpenterit esittäisivät hänen musiikkiaan Bacharachin hyväntekeväisyyskonsertissa vuoden 1970 helmikuussa. Samalla Herb Alpert ehdotti Richardille että Carpenterit levyttäisivät Bacharachin seitsemän vuotta aiemmin Dionne Warwickin levylle tekemän kappaleen "They Long to Be Close to You". Carpenterit muokkasivat laulusta omantyylisensä, ja "Close to You" nousi Billboardin singlelistan ykköseksi 22. heinäkuuta 1970.[23] Menestyksen myötä Carpenterit vaihtoivat managerikseen kokeneen Sherwin Bashin; Ed Sulzer jatkoi Carpentereille tarjottujen laulujen esitarkastajan työssä vuosina 1972–1979[24]

Carpenterien työtoverit kuvailivat sisaruksia uralleen täysin omistautuneina perfektionisteina; Karen oli puhelias ja kilpailuhenkinen, ja Richard oli hiljaisempi, hermostunut ja intensiivinen. Carpenterit eivät täysin sopeutuneet A&M:ään, mutta hyvää musiikkia rakastavan Herb Alpertin usko duon lahjoihin oli järkkymätön. Yhtiöön palkattiin lauluntekijöiksi Paul Williams ja Roger Nichols, joiden kirjoittamasta laulusta "We've Only Just Begun" tuli Carpenterien toinen ykköshitti vain kolme kuukautta ensimmäisen jälkeen.[25]

Suosion huipulla 1970-luvun alussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carpenterit 1970-luvun alussa kuoronjohtaja Frank Poolerin (kesk.) kanssa.

Vuonna 1970 ilmestynyt Carpenterien toinen albumi Close to You oli suurmenestys. Se myi viisi miljoonaa kappaletta ja toi duolle kuusi Grammy-ehdokkutta, joista he voittivat parhaan uuden artistin ja parhaan nykymusiikin lauluyhtyeen palkinnot.[26] Duon menestyshittien sarja jatkui, ja kolmas albumi Carpenters (1971) sai Grammy-ehdokkuuden vuoden parhaaksi albumiksi.[27]

Richard onnistui vuonna 1971 taivuttelemaan Karenin laulamaan osan lauluista yhtyeen edessä ja istumaan rumpujen takana vain rytmikkäimpien laulujen aikana. Richard piti myös huolen siitä, että kiertueilla soittanut yhtye esitti kappaleet tarkalleen levyversion mukaisina.[28] Carpenterit vaativat yhtyeensä muusikoilta täydellisyyttä, ja heidän kitaristinsa Tony Peluso on sanonut, etteivät sisarukset itse kertaakaan laulaneet tai soittaneet nuotin vierestä[29].

Carpenterien kappaleiden tuottajaksi oli alusta asti merkitty A&M:n tuottaja Jack Daugherty. Hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut taiteellista vaikutusta Carpenterien musiikkiin, joka oli kokonaan Richardin hallinnassa. Omanarvontuntoinen Richard halusi viimein Daughertyn nimen pois Carpenterin tuotannosta, joten Daugherty erotettiin A&M:stä vuonna 1972. Hän haastoi yhtiön 1980-luvulla oikeuteen nimensä vetämisestä lokaan; myös Richard ja Karen todistivat oikeudenkäynnissä, ja yhtiö voitti jutun.[30]

Richard otti vuonna 1972 sävellykseensä "Goodbye to Love" kitaristi Tony Peluson rock-sooloja, mikä vieraannutti joitain yhtyeen faneja, mutta laajensi samalla yhtyeen musiikillista skaalaa.[31] Yhtyeen levyt ja singlet, kuten A Song for You -albumin (1972) "Top of the World" ja Now & Then -albumin (1973) "Yesterday Once More" nousivat nopeasti listojen kärkeen.[32] Carpenterien hittikokoelmalevy nousi vuonna 1973 listoille kahdeksi vuodeksi[33].

Carpenterien singleistä alettiin tehdä myös videoita, mikä oli 1970-luvun alussa vielä melko uutta. Videonteossa aiheutti ongelmia Karenin istuminen miehekkäästi hajareisin rumpupatterinsa takana, sisarusduon näkyminen kiusallisesti lähekkäin samassa kuvassa heidän laulaessaan rakkauslauluja, sekä Agnes-äidin valitukset siitä, että Richardia näytettiin liian vähän. Duo kärsi harmikseen edelleen myös katu-uskottavuuden puutteesta, ja media käytti heistä erilaisia pilkkanimiä kuten "äidin omenapiirakka", "putipuhtaat" ja "valkoisista valkoisimmat". Heidän imago-ongelmaansa ei auttanut se, että republikaaninen presidentti Richard Nixon ylisti heitä esimerkillisinä nuorina amerikkalaisina; Carpenterit olivat tosin itsekin republikaaneja.[34]

Vuonna 1974 Karen alkoi pukeutua konsertteihinsa tyylikkäämmin ja alkoi samalla laihduttaa tavalla, jota on jälkeenpäin pidetty alkuna hänen sairastumiselleen anoreksia nervosaan.[35]

Kiertueet 1970–1975[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suosionsa huipulla ollut Carpenters kiersi Yhdysvaltoja ja maailmaa hyvin ahkerasti vuosien 1970–1975 välillä. He soittivat tuolloin useimpina vuosina 150–200 konserttia, mitä Richard on jälkeenpäin katunut. Hänen mielestään Carpentersin suosio oli jo niin vakaa, että heidän ei olisi tarvinnut kiertää jatkuvasti. Kiertue-elämä vei Richardilta myös aikaa säveltämiseltä ja rasitti Karenia.[36] Yhtyeen konsertit eivät olleet varsinaisesti fyysisesti rasittavia, sillä Carpenterien lavaesiintyminen oli hillittyä, eivätkä Carpenterit käyttäneet päihteitä, mutta Karen kuvaili jälkeenpäin kokeneensa joskus tyhjyyden tunnetta konserttien jälkeen.[37]

Sisarusten välit säilyivät kiertueilla pohjimmiltaan hyvinä, vaikka heillä olikin usein kiihkeitä musikaalisia erimielisyyksiä.[38] Ristiriitoja aiheutti myös Karenin ylihuolehtiva, jopa äitimäinen asenne Richardiin ja kriittisyys tämän tyttöystäviä kohtaan, mikä kariuttikin joitain Richardin romansseja[39]. Randy Bash, Richardin tyttöystävä vuosina 1974–75 kutsui koko ikänsä yhdessä olleiden Carpenterien sisarussuhdetta jopa epänormaalin läheiseksi[40]. Elämäkerturi Ray Colemanin mukaan Karen kärsi myös vakavien miessuhteiden solmimisen mahdottomuudesta konserttikiertueilla ja tunsi itsensä usein yksinäiseksi; monet John Bettisin hänelle kirjoittamat melankoliset sanoitukset onkin tulkittu kertovan Karenin omista tunteista[41]. Karenilla oli kuitenkin joitain puolivakavia suhteita yhtyeen kiertuehenkilökuntaan kuuluneiden miesten kanssa[42].

Menestyksen tasaantuminen 1970-luvun lopulla ja televisioura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1975 albumi Horizon jatkoi duon menestysalbumien sarjaa, ja Richardin itsekin laskelmoiduksi myöntämä single "Only Yesterday" nousi top-5:een[43]. Albumia seurasi rankka kiertue, jota varjosti alati väsyneen Karenin laihuus, joka oli alkanut järkyttää niin Richardia kuin yleisöäkin[44]. Kiertue tuotti myös julkisen skandaalin, kun Carpenterit erottivat lämmittelijänään toimineen Neil Sedakan kesken kiertuetta, koska tämä oli ottanut liian näkyvän roolin konserteissa. Tapahtumien seurauksena Richard erotti myös duon managerin Sherwin Bashin, ja lopulta Karenin heikentynyt kunto pakotti Richardin keskeyttämään kiertueen.[45]

Sisarukset olivat asuneet Downeyssa yhdessä vanhempiensa kanssa vuoteen 1976 saakka, kunnes Karen muutti omaan, tilavaan taloonsa[46]. Richard ryhtyi keräilemään autoja[47]. Heidän levynmyyntinsä alkoi kuitenkin laskea: Horizon (1975) oli vain kultalevy kaikkien platinalevyjen jälkeen, ja A Kind of Hush (1976) oli taiteellinen pettymys Richardille.[48] Carpenterit eivät enää onnistuneet tekemään hittisinglejä, mutta heidän levyillään oli uskollinen ostajakunta, joka piti levyjen myyntiluvut edelleen kohtalaisina pitkälle 90-luvulle saakka[49].

Duo palkkasi vuonna 1976 uudeksi managerikseen Jerry Weintraubin, jonka listoilla olivat olleet muiden muassa Frank Sinatra, Elvis Presley ja Bob Dylan. Weintraub ryhtyi uudistamaan kaksikon imagoa, ja sai heidät lisäämään televisioesiintymisiään alituisen konsertoinnin sijaan. Televisioesiintymisistä alkoi Carpenterien uran uusi vaihe: kaksikon ensimmäinen televisioshow esitettiin 8. joulukuuta 1976 ja siitä tuli yksi viikon katsotuimmista ohjelmista ja se poiki uusia tarjouksia.[50]

Richard oli 1970-luvun puolivälissä tullut siihen tulokseen, että duon lavaesiintymiset olivat jo monen vuoden ajan olleet liian tylsiä. Carpenterit elävöittivätkin konserttiesiintymisiään Weintraubin aloitteesta ja lisäsivät niihin komediallisia osuuksia. Konsertit olivat yleisömenestyksiä, mutta media piti duon muutosta jopa ylimitoitettuna.[51]

Seuraava albumi Passage (1977) ei sisältänyt yhtään Carpenter–Bettis-kaksikon omaa laulua ja oli aikaisempia levyjä monipuolisempi. Richard luovutti tuottajan roolin brittiläiselle Peter Knightille. Levy ei kuitenkaan myynyt edes kultaa, vaikka Richard olikin siihen musiikillisesti tyytyväinen.[52]

Carpenterit levyttivät joululevyn Christmas Portrait vuonna 1978. Richardin mukaan heillä oli aikomuksena tehdä myöhemmin useampiakin joululevyjä, sillä Karenin lämmin ääni sopi hyvin joululevyn tunnelmaan. Levystä tulikin suurmenestys ja pysyvä jouluklassikko.[53]

Sisarusten terveysongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard tuli vuonna 1976 riippuvaiseksi metakvaloni-unilääkkeestä. Hän oli aloittanut lääkkeen säännöllisen käytön nukahtamisen apuna raskaan Euroopan-kiertueen jälkeen vuonna 1972, mutta neljä vuotta myöhemmin hän alkoi käyttää lääkettä stimulanttina myös päivisin. Koko Richardin elämää pian hallitsevan liikakäytön myötä Richardin paino putosi, hän alkoi kärsiä erilaisista terveysongelmista ja hänen soittokykynsä heikkeni vuosi vuodelta.[54] Syksyllä 1978 Richard saavutti aallonpohjan ja joutui lopettamaan konsertoinnin. Tauon oli tarkoitus olla väliaikainen, mutta syyskuinen Las Vegasin konsertti jäi Carpenterien viimeiseksi yhteiseksi konsertiksi.[55]

Richard lähti Kaliforniasta vieroitushoitoon Kansasiin vuonna 1979. Hoito tepsi ja hän onnistui pääsemään kuiville.[56] Samalla kun Richardin lääkeriippuvuus oli pakottanut hänet soittotauolle, myös Karenin etenevä anoreksia huolestutti hänen lähipiiriään. Karen ei syönyt juuri mitään läheistensä vaatimuksista huolimatta ja laihtui laihtumistaan.[57]

Karenin soolourasuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1979 Karen päätti tehdä soololevyn elvyttääkseen Carpenterien hiipuvaa suosiota Richardin tauon aikana. Lääkeriippuvuudestaan vuoden 1979 aikana toipunut Richard antoi suunnitelmalle siunauksensa, vaikka ei pitänytkään ajatuksesta. Karen lensi toukokuussa 1979 New Yorkiin levyttämään soololevyään.[58] Levy tehtiin julkaisuvalmiiksi, mutta niin levy-yhtiö kuin Richardkaan eivät olleet siihen tyytyväisiä, ja levy jätettiin julkaisematta.[59] Richard julkaisi joitain levyn kappaleita myöhemmin kokoelmalevyillä[60]. Levy julkaistiin lopulta kokonaisena nimellä Karen Carpenter vuonna 1996[61]

1980-luku ja Carpentersin viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karen meni naimisiin Tom Burrisin kanssa vuonna 1980. He kuitenkin muuttivat erilleen vuoden kuluttua[62]. Virallisen avioeron oli tarkoitus tulla voimaan Karenin kuolinpäivänä helmikuussa 1983.[63]

Vuonna 1981 Carpenterit julkaisivat viimeiseksi jääneen yhteisen albuminsa Made in America.[64] Siltä otettu single "Touch Me When We're Dancing" nousi top-20:een, mutta albumi ei saanut paljonkaan soittoaikaa radiossa, vaikka myikin kohtalaisen hyvin[65].

Karenin kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karen hakeutui lopulta hoitoon läheistensä kehotuksesta ja vietti vuoden 1982 New Yorkissa tavaten anoreksiaan erikoistunutta psykoterapeuttia[66]. Hän sai vuoden lopulla lisää painoa (suurimmaksi osaksi tosin suonensisäisesti leikkauksen jälkeen). Hän keskeytti hoidon vuoden lopulla ja muutti Downeyyn vanhempiensa luo joulukuussa 1982, pystyen jälleen syömään melko normaalisti. Hän sai kuitenkin kohtalokkaan sydänkohtauksen 1983 helmikuun 4. päivän aamuna vaatehuoneessaan ja kuoli 32-vuotiaana. Kuolintodistuksen mukaan kuoleman aiheutti sydänkohtaus, joka oli seurausta anoreksiasta. Kuoleman aiheuttajaksi mainitaan myös ipecac-oksennuslääkkeen käyttö, joka oli heikentänyt sydänlihasta. Richard ei usko siskonsa käyttäneen kyseistä lääkettä, mutta Karenin psykoterapeutti uskoo Karenin alkaneen käyttää sitä hoidon päätyttyä.[63][67]

Richard julkaisi vuoden 1983 lopulla Carpenters-kokoelmalevyn Voice of the Heart, jolla oli myös vuonna 1982 äänitettyjä, ennen julkaisemattomia lauluja.[68] Seuraavina vuosina Richard jatkoi Carpenters-äänitysten julkaisemista uusilla kokoelmalevyillä, usein uudelleen miksattuina[69].

Musiikki ja arvostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Carpenterit eivät olleetkaan median suosiossa, niin Karen kuin Richardkin saivat tunnustusta monilta kollegoiltaan. Paul McCartneyn mukaan Karen Carpenterilla oli "maailman paras naisääni: melodinen, sointuva ja yksilöllinen"[70].

Karenin ääntä rakastava Herb Alpert korosti erityisesti Richardin roolia duon menestyksessä: "Richard oli Carpenterien menestyksen avain. Hän tiesi kuinka kietoa Karenin ääni oikeaan tapettiin – lauluihin jotka toimivat hänelle. Eikä hän tyytynyt yhtään vähempään kuin mitä piti parhaana."[71] Myös Karen korosti usein haastatteluissaan, kuinka hän arvosti veljensä lahjakkuutta ja kuinka turhautunut hän oli Richardiin kohdistuneeseen aliarvostukseen[72].

Karenin ääniala oli peräti neljä oktaavia, mutta lauluissaan hän käytti etupäässä alarekisteriään – kuten hän itse sanoi laulutavastaan: "Rahat ovat kellarissa".[73]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1969 Offering
  • 1970 Close to You
  • 1971 Carpenters
  • 1972 A Song for You
  • 1973 Now & Then
  • 1975 Horizon
  • 1976 A Kind of Hush
  • 1977 Passage
  • 1978 Christmas Portrait
  • 1981 Made in America

Karenin kuoleman jälkeen julkaistut albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1983 Voice of the Heart
  • 1984 An Old-Fashioned Christmas
  • 1989 Lovelines
  • 1990 Their Greatest Hits
  • 2001 As Time Goes By

Sooloalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Carpenter:

  • 1987 Time
  • 1997 Pianist, Arranger, Composer, Conductor

Karen Carpenter:

  • 1996 Karen Carpenter (nauhoitettu 1979)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Coleman, Ray: The Carpenters: The Untold Story. HarperCollins Publishers, 1994. ISBN 0-06-018345-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Biography BBC. Viitattu 1.1.2013.
  2. Coleman, s. 33–35
  3. Coleman, s. 36–39
  4. Coleman, s. 40–41
  5. Coleman, s. 44
  6. Coleman, s. 48
  7. Coleman, s. 50
  8. Coleman, s. 41
  9. Coleman, s. 51–52
  10. Coleman, s. 53–57
  11. Coleman, s. 58–59
  12. Coleman, s. 59–60
  13. Coleman, s. 60–61
  14. Coleman, s. 57
  15. Coleman, s. 63–64, 67
  16. Coleman, s. 65–66
  17. Coleman, s. 67–71
  18. Coleman, s. 71
  19. Coleman, s. 74–77
  20. Coleman, s. 161
  21. Coleman, s. 78–80
  22. Coleman, s. 80–81
  23. Coleman, s. 80–87
  24. Coleman, s. 89–90
  25. Coleman, s. 91–93
  26. Coleman, s. 95
  27. Coleman, s. 103, 107–108
  28. Coleman, s. 100–102
  29. Coleman, s. 140
  30. Coleman, s. 120–122
  31. Coleman, s. 127–128
  32. Coleman, s. 131
  33. Coleman, s. 173
  34. Coleman, s. 141–143
  35. Coleman, s. 171
  36. Coleman, s. 137–138
  37. Coleman, s. 117–120
  38. Coleman, s. 117–120
  39. Coleman, s. 157–158
  40. Coleman, s. 166
  41. Coleman, s. 148
  42. Coleman, s. 153
  43. Coleman, s. 181
  44. Coleman, s. 185
  45. Coleman, s. 188–191
  46. Coleman, s. 208
  47. Coleman, s. 210
  48. Coleman, s. 210–211
  49. Coleman, s. 217
  50. Coleman, s. 211–215
  51. Coleman, s. 220–223
  52. Coleman, s. 230–235
  53. Coleman, s. 235–236
  54. Coleman, s. 233
  55. Coleman, s. 239
  56. Coleman, s. 242–244
  57. Coleman, s. 247–257
  58. Coleman, s. 261–264
  59. Coleman, s. 271–272
  60. Coleman, s. 276
  61. Karen Carpenter Allmusic.com. Viitattu 1.1.2013.
  62. Coleman, s. 291
  63. a b Randy Schmidt: Karen Carpenter's tragic story 24.10.2010. The Guardian. Viitattu 1.1.2013.
  64. Coleman, s. 285
  65. Coleman, s. 289
  66. Coleman, s. 11
  67. Coleman, s. 18–24
  68. Coleman, s. 326
  69. Coleman, s. 332
  70. Coleman, s. 165
  71. Coleman, s. 95
  72. Coleman, s. 151
  73. Coleman, s. 237

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viralliset kotisivut