Tämä on hyvä artikkeli.

Sokeritoukka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sokeritoukka
Lepisma saccharina 3.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Alaluokka: Dicondylia
Lahko: Toukkasukahäntäiset Zygentoma
Heimo: Lepismatidae
Suku: Lepisma
Laji: saccharina
Kaksiosainen nimi
Lepisma saccharina
Linnaeus, 1758
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sokeritoukka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sokeritoukka Commonsissa

Sokeritoukka (Lepisma saccharina) on pieni siivetön hyönteinen, joka kuuluu yli 300 miljoonaa vuotta vanhaksi arvioituun toukkasukahäntäisten hyönteislahkoon (Zygentoma). Se on yleinen ja kotioloissa suhteellisen harmiton kylpyhuoneiden vieras, joka on levinnyt lähes koko maapallolle. Sokeritoukat ovat hopeanhohtoisia, aikuisena noin yhden senttimetrin mittaisia taaksepäin suippenevia hyönteisiä, joiden päässä on kaksi pitkää tuntosarvea ja perässä kolme lyhyempää sukasta. Ne etsivät ravintoa pimeässä kosteissa tiloissa ja säntäävät pakoon, jos huoneeseen sytytetään valot.

Sokeritoukat voivat syödä laajalti erilaisia elintarvikkeita ja materiaaleja, jotka sisältävät tärkkelystä, sokeria, selluloosaa tai proteiineja. Museoissa, arkistoissa ja muissa pitkäaikaissäilytystilanteissa ne voivat aiheuttaa vahinkoa kirjoille, papereille, tekstiileille ja muille erityisesti tärkkelystä sisältäville materiaaleille.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokeritoukkien ruumis on hyvin joustava.

Sokeritoukan ruumis on litteä ja suhteellisen pitkulainen, ja sen takapää suippenee huomattavasti. Täysikasvuisen yksilön ruumiin pituus ilman tuntosarvia ja takasukasia on 7–12 millimetriä. Hyönteistä peittävät hopeanhohtoiset suomut.[1] Hyönteinen voi olla myös ruskehtava.[2] Takapäässä on kolme sukasta, joista sokeritoukan tunnistaa parhaiten. Päässä on kaksi pitempää tuntosarvea, joiden lisäksi voi näkyä kaksi lyhyempää tuntosukasta.[1] Tuntosarvet ja takapään sukaset voivat olla täysikasvuisen yksilön ruumiin mittaisia.[3]

Sokeritoukat käyvät läpi osittaisen muodonvaihdoksen, eli niiden elinkaari on kolmivaiheinen: muna- ja nymfivaiheet edeltävät hyönteisen kehittymistä täysikasvuiseksi.[4] Vastakuoriutuneilla yksilöillä ei vielä ole suomuja, ja ne ovat väriltään valkeahkoja.[1] Nuoret nymfit näyttävät samalta kuin täysikasvuiset, mutta ovat kooltaan pienempiä. Sokeritoukat kykenevät liikkumaan erittäin vikkelästi, yleensä lyhyin pyrähdyksin.[3]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokeritoukat ovat levinneet laajalti. Niitä tavataan Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Australiassa, Tyynen valtameren saarilla, Japanissa ja muissakin osissa Aasiaa.[5] Sokeritoukka on lähisukuisen uunitoukan (Thermobia domestica) tavoin hyönteislahkonsa kosmopoliitti.[6]

Sokeritoukat viihtyvät lämpimissä, kosteissa ympäristöissä kuten kylpyhuoneissa.

Sokeritoukat elävät lämpimässä ulkoilmassa kivien, kaarnan ja lehtijätteen alla, lintujen ja nisäkkäiden pesissä sekä muurahais- ja termiittikeoissa. Niitä löytyy usein myös ihmisasumuksista, joissa niitä pidetään haittaeläiminä.[2] Sokeritoukkia voi eräillä seuduilla tulla kesäisin kuivan kauden alkaessa suuria määriä ihmisasumuksiin.[7] Paanukattoiset puurakennukset ovat erityisen houkuttelevia sokeritoukille, koska ne voivat päästä sisälle paanujen ja muiden puurakenteissa olevien rakojen kautta. Sokeritoukat leviävät myös, mikäli niiden munia, poikasia, tai täysikasvuisia yksilöitä tuodaan taloon pahvilaatikoiden, huonekalujen, puutavaran, seinäpaperien ja muiden vastaavien esineiden mukana.[8][7] Sokeritoukkia voi löytyä isoja määriä myös uusista rakennuksista, joissa vastikään muovilla eristetyt seinät ovat yhä kosteita[9] tai joissa vastavaletut betonirakennelmat ja tuoreet puurakennelmat levittävät kosteutta ja joiden seinäpapereista sokeritoukat löytävät houkuttelevan ravinnonlähteen[7].

Ihmisasumuksissa tavattavat sokeritoukat elävät kosteissa tiloissa, kuten viemärissä, keittiössä, kylpyhuoneissa ja kellareissa. Ne voivat pesiä laattojen alla ja putkistojen läheisyydessä. Kerrostaloissa sokeritoukat voivat kulkea putkien läpivientien kautta asunnosta toiseen.[10] Vaikka sokeritoukkien kerrotaan kykenevän kulkemaan hajulukkojen lävitse,[10] ne eivät yleensä tule taloihin viemärien kautta[3]. Ne eivät myöskään kykene nousemaan ylös pystysuoria sileitä pintoja, joten niitä tavataan usein kylpyammeista ja pesualtaista, jonne ne ovat joutuneet etsiessään ruokaa.[3] Parhaiten ne viihtyvät lämpimissä paikoissa, joissa on korkea ilmankosteus.[1][11] Optimaaliset olosuhteet ovat noin 25–30 °C:n lämpötila[1] ja 75–95 prosentin ilmankosteus[11][3]. Sokeritoukat etsivät ravintoa pimeässä ja pakenevat, mikäli huoneeseen sytytetään valot äkillisesti tai liikutellaan esineitä, joiden alla ne piileskelevät. Ne viihtyvät rakennusten raoissa, listojen alla, kaappien ja penkkien takana, lattiapintojen alla ja vastaavissa tiloissa, joissa kosteus, lämpötila ja ruokavarastot ovat optimaalisimmillaan. Ne voivat selviytyä sellaisissa olosuhteissa kauankin, vaikka huoneisto olisi muuten kuiva ja ilmastoitu.[1]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden toukkasukahäntäisten tavoin sokeritoukkien parittelu on monimutkaista. Sukupuolet eivät parittele suoraan, vaan siittiöt välittyvät ulkoisesti ja epäsuorasti naaraaseen.[11] Aluksi uros houkuttelee naarasta pariutumisliikkeillä, joihin kuuluu tuntosarvien kosketus naaraaseen ja pään heiluttaminen.[7] Tämän jälkeen uros asettaa tuottamansa spermatoforin suoraan maahan.[12] Sitten se tuottaa rihmoja, joiden avulla se ohjaa naaraan vähitellen kosketuksiin spermatoforin kanssa.[13] Jotta spermatofori ei kuivuisi, urokset laskevat sen useimmiten kostealle alustalle, ja pariutumisaikaan voidaankin nähdä lukuisten täysikasvuisten yksilöiden kerääntyneen kosteisiin paikkoihin.[7]

Hyönteinen munii rakennusten rakoihin, listojen taakse, laattojen ja lattiapinnoitteiden alle tai suoraan elintarvikkeisiin.[1] Sokeritoukat keräytyvät päiväsaikaan samoihin paikkoihin lepäämään, ja tällöin naaraat yleensä laskevat munansa. Molempien sukupuolten erittämät feromonit antavat impulssin kerääntymiselle samoihin paikkoihin. Yhteenkerääntyminen auttaa myös pitämään ilmankosteuden ja lämpötilan munien ja nuorten nymfien kehittymiselle ihanteellisena.[7] Naaraat munivat munansa pieniin ryhmiin muutamista munista noin 50 munaan asti.[2] Munat ovat noin 0,5 millimetrin kokoisia, valkeahkoja ja ovaalinmuotoisia. Naaras voi munia useammassa erässä viikkojen ajan.[9]

Kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suotuisissa olosuhteissa munat voivat kehittyä kahdessa viikossa, mutta kuoriutumiseen voi mennä kaksikin kuukautta.[2] Kehittymisnopeus riippuu lämpötilasta.[9]

Kuoriutumisen jälkeen nymfivaiheessa olevat yksilöt käyvät läpi kahdeksan kuorenvaihtoa, ennen kuin niistä tulee täysikasvuisia ja sukukypsiä.[1] Aluksi nymfit ovat valkeahkoja ja muuttuvat kuorenvaihtojen myötä hopeanvärisiksi. Ensimmäisen kuorenvaihdon aikana ne ovat noin 0,8 millimetrin mittaisia.[4] Täysikasvuisuuden saavuttamiseen menee noin viidestä kuuteen kuukautta normaaleissa lämpötila- ja kosteusolosuhteissa.[1] Monista muista hyönteisistä poiketen aikuinen yksilö jatkaa kuorenvaihtoaan sukukypsyyden saavuttamisen jälkeenkin ja voi elinaikanaan vaihtaa kuortaan jopa 20–50 kertaa.[1][6] Kuorenvaihdon yhteydessä toukat voivat myös kasvattaa uudelleen menetettyjä raajoja tai tuntosarvia.[1] Sokeritoukkanaaraat elävät tyypillisesti 2–8 vuotta.[2][4]. Ne voivat elinaikanaan munia 20–100 munaa.[1]

Sokeritoukkakannat kehittyvät suhteellisen hitaasti, koska yksilöt kehittyvät sukukypsiksi hitaasti eivätkä ne muni suuria määriä.[2]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokeritoukat pysyttelevät pääasiassa löytämänsä ravinnonlähteen läheisyydessä.[3] Ravinnoksi käy lähes mikä tahansa tärkkelyspitoinen aine. Sokeritoukat syövät leivänmuruja,[10] jauhoja, kuivattua lihaa[2], ja niitä voi löytää muropaketeistakin[5]. Sokeritoukat kykenevät myös hajottamaan selluloosaa. Tapettiliima, kirjojen sidontaan käytetty liima, homeinen paperi ja valokuvat maistuvat sokeritoukille. Ne voivat myös tehdä reikiä likaisiin tekstiileihin, nahkaan,[10] kumiin[2] ja synteettisiin materiaaleihin. Ihmisestä pudonneet hiukset, ihokarvat, ihosolukko ja lika ovat sokeritoukkien ruokaa kylpyhuoneissa. Sokeritoukkien runsaus voi olla merkki huoneiston kosteusvauriosta, koska sokeritoukat syövät myös homesienten rihmastoa ja itiöitä.[10] Sokeritoukat käyttävät usein proteiinilähteinään muiden kuolleiden hyönteisten raatoja.[1] Ne voivat syödä myös oman lajinsa tyhjiä kuoria tai jopa toisia vahingoittuneita lajitovereitaan.[5] Yksilö voi selvitä jopa vuoden ilman ravintoa.[2]

Viholliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka sokeritoukkien luonnollisia vihollisia tunnetaan varsin vähän,[14] ainakin sisätiloissa viihtyvä hämähäkkijuoksijainen[15] ja eräät hämähäkit[16] saattavat käyttää sokeritoukkia ravinnokseen.

Hämähäkkijuoksijaiset ja sokeritoukat viihtyvät hyvin samankaltaisissa elinympäristöissä: ne liikkuvat pimeässä kosteissa paikoissa kuten kellareissa. Hämähäkkijuoksijainen surmaa saaliinsa ruiskuttamalla siihen pienen määrän myrkkyä.[17]

Haitat ja torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haitat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokeritoukkien aiheuttama haitta ihmisille ja omaisuudelle on yleensä vähäistä ja lähinnä esteettistä kotioloissa. Lisääntymisen hitauden vuoksi niiden määrä pysyy useimmiten alhaisena, eikä niitä ehdi syntyä kiusaksi asti.[10] Toisaalta hyönteistä voi olla vaikea hävittää täysin rakennuksista, ja eläinten kuorien jäänteet voivat suurina määrinä aiheuttaa allergiaa sekä vaikuttaa ihrakuoriaisten lisääntymiseen.[6] Sairaaloissa sokeritoukat saattavat toimia taudinlevittäjinä faaraomuurahaisten tavoin.

Sokeritoukkien aiheuttamia vaurioita kirjankannessa.

Sokeritoukat voivat aiheuttaa vahinkoa syömällä proteiini-, sokeri- tai tärkkelyspitoisia ruokia ja materiaaleja.[9] Museoissa, arkistoissa ja muissa dokumenttien ja materiaalien pitkäaikaissäilytystiloissa sokeritoukat voivat aiheuttaa vahinkoa museoesineille, postimerkkikokoelmille, eräille tekstiileille[1] kuten silkille ja eräille muuntokuiduille,[8] kuten viskoosille[9], sekä vanhoille kirjoille, jos ne saavat toimia häiriöttä pidempiä aikoja.[1] Sokeritoukat välttävät yleensä villaa.[8] Niiden aiheuttamat vauriot ovat helposti tunnistettavia. Paperisivujen vaurioituneet reunat ovat hyvin epäsäännöllisiä.[5] Koska sokeritoukan leuat ovat pienet, se pysyttelee paperin päällä nakerrellen sen pintaa vähitellen ja epäsäännöllisesti. Joillakin alueilla paperiin tulee epäsäännöllisiä reikiä, kun taas joillakin alueilla paperi on ohentunut tai vain painomuste paperin pinnasta on hävinnyt.[5] Kirjan vaurioituneiden sivujen väriläikät aiheutuvat usein syötyihin alueisiin leviävistä sienikasvustoista.[7]

Kirjankansien ja päällysmateriaalien vauriot ovat epäsäännöllisen muotoisia. Suuret sokeritoukkakannat voivat aiheuttaa useita reikiä paperimateriaaleihin. Kirjan sidontamateriaalissa voi olla niin ikään epäsäännöllisiä ohentumia. Sokeritoukkien ulosteet, joita kerääntyy ravinteina käytettyjen paperien pinnoille, ovat pieniä, tummia, pellettimäisiä,[5] helposti hajoavia, pölymäisiä ja valossa hieman kimaltavia. Ne tarttuvat helposti kiinni useimpiin pintoihin.[7]. Vaurioituneissa tekstiileissä voi olla keltaisia läikkiä, kuoria tai ulosteita.[5][18]

Toteaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaisten yllä mainittujen vahinkojen havainnoinnin lisäksi sokeritoukkainvaasion toteamiseksi voidaan käyttää kahdenlaisia ansoja. Toukkia voidaan houkutella jauhoja sisältäviin maljoihin, joihin ne pääsevät kiipeämään ulkoreunalla olevaa teippiä pitkin. Pudottuaan maljaan ne eivät pääse kiipeämään takaisin. Muun muassa torakoiden tarkkailuun käytetyt tahmeat ansat soveltuvat myös sokeritoukkien pyydystämiseen ja niiden leviämisreittien toteamiseen.[14][6]

Fysikaalinen torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokeritoukat tarvitsevat yli 60 % ilmankosteuden elinkaarensa täyttämiseksi, joten eräs yksinkertainen ratkaisu niiden torjuntaan on lämpötilan nosto huonetilan kuivaamiseksi ja ilmastoinnin parantaminen. Ilmankosteuden laskiessa ne häviävät yleensä itsestään. Jopa kylpyhuoneissa lattialämmitys ja koneellinen ilmanvaihto voivat tuoda hyvän tuloksen. Kuivaamisen tulee jatkua pitkiä aikoja, jotta kaikista yksilöistä päästään eroon. Kaikki kosteusvauriot on korjattava ja kosteuslähteet poistettava. Huoneistojen siivouksessa imurointia kannattaa suosia ja välttää lattioiden vesipesua. Mikäli lattioita pestään usein vedellä, voi sokeritoukille jäädä helposti jäljelle suotuisia olosuhteita rakenteiden rakoihin. Imuroinnin jälkeen on tärkeää tuhota pölypussien sisältö, jotta eläimet eivät leviä sieltä takaisin. Rakenteiden raot ja muut eläimelle tyypilliset piilopaikat kannattaa mahdollisuuksien mukaan tilkitä, jolloin niiden elintila vähenee.[1] Lämpötilan nousu yli 44,4 °C:n tai lasku alle 0 °C:n tappaa nymfivaiheessa olevat hyönteiset.[14] Lämpötilan alentaminen alle 15 °C:n hidastaa sokeritoukkien lisääntymistä yleisemminkin.[6]

Katon kautta leviäviä sokeritoukkia torjutaan välikaton ilmanvaihdon parantamisella, koska se estää kosteuden kertymisen kattorakenteisiin. Puupäällysteiset paanukatot, joiden alla on vanerirakenteita tai tervapaperia, ovat erityisen houkuttelevia. Kattojen yläpuolelle ulottuvien puunoksien poisto voi myös vähentää kosteuden kertymistä kattoon ja parantaa ilmanvaihtoa.[3] Lämpimillä alueilla ovissa ja ikkunoissa olevat raot kannattaa tilkitä, jotta hyönteiset eivät pääse ulkoa sisälle. Sokeritoukkien saastuttamissa huoneissa olevat laatikot, huonekalut, pahvipakkaukset ja muut vastaavat esineet on tutkittava.[8]

Pitempään varastoitavat mahdolliset ravinnonlähteet kuten vanhat kirjat, paperit, tärkkelyspitoiset materiaalit ja pahviaskit kannattaa sijoittaa tiiviisiin muovisäiliöihin.[8] Kirjoista ja dokumenteista sokeritoukkia voidaan hävittää myös laittamalla esineet mikroaaltouuniin, jossa niitä tulee säteilyttää 30–60 sekuntia. Menetelmä ei sovi tiettyjä värejä sisältäville tai kovin heikkokuntoisille kirjoille tai dokumenteille.[14]

Kemiallinen torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokeritoukkaa muistuttava uunitoukka.

Kemiallisesti sokeritoukkia voidaan torjua hyönteismyrkyillä, kuten aerosoleilla, muurahaissirotteilla[10] tai erityisesti sokeritoukkien torjuntaan suunnatuilla sirotteilla[1]. Aineet sisältävät yleensä pyretroideja tai boorihappoa.[8] Useimmiten kemiallista torjuntaa tarvitaan lähinnä vain suuriksi kasvaneisiin kantoihin[3][1], jolloin on samalla tärkeää käsitellä niiden piilopaikat. Sirotteiden ja ansojen yhteiskäytöllä voidaan vähentää hyönteisten määriä tilanteissa, joissa fysikaalisia olosuhteita on hankala helposti muuttaa sokeritoukille epäsuosiollisiksi.[6] Sirotteita käytettäessä on samalla alennettava ilmankosteutta.[1] Aerosolisuihkeita voidaan käyttää lattiapintojen, seinäkoristeiden, laatikostojen taustojen, huonekalujen alustojen, rakennelmien rakojen ja ullakoiden lattioiden ja kattojen käsittelyyn. Rakennusten ulkopuolella voidaan käsitellä räystäät, varastorakennukset ja kukkapenkkirakennelmat. Kemiallisen torjunnan tehon toteamiseen voidaan tarvita aikaa kymmenestä päivästä kahteen viikkoon, koska piileskelevien hyönteisten on ensin oltava kontaktissa torjunta-aineeseen.[9]

Fossiililöydöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo vanhimmiksi arvioidut fossiloituneet primitiiviset siivettömät hyönteiset muistuttivat suuresti nykyisiä toukkasukahäntäislajeja, kuten sokeritoukkia. Sokeritoukan kaltaisia lajeja sisältäviä fossiileja on löydetty joitakin harvoja noin 395 miljoonaa vuotta vanhaksi ajoitetusta kiviaineksesta Skotlannista, New Yorkista ja Quebecista. Vaikka nämä löydökset on ajoitettu devonikauden puolivälin tienoille, asiantuntijat uskovat ensimmäisten sokeritoukan kaltaisten hyönteislajien ilmaantuneen siluurikauden lopulla, noin 415 miljoonaa vuotta sitten.[19] Niiden arvioidaan olleen olemassa esimerkiksi jo kauan ennen torakoita.[6]

Aiemmin toukkasukahäntäiset luettiin samaan kolmisukahäntäiset-lahkoon siimahäntäisten (Microcoryphia (tai Archaeognatha) kanssa. Ne on helpoin erottaa siitä, että siimahäntäiset hyppivät, toukkasukahäntäiset voivat liikkua vain juosten.[20]

Samankaltaisia lajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmisukahäntäisten lahkon lajeja tunnetaan kosmopoliitin sokeritoukan lisäksi ainakin 120 lajia,[21], ja jotkin muutkin niistä ovat mieltyneet ihmisasumuksiin. Toinen Suomessakin tavattava laji on uunitoukka[3], jonka ruumis on täysikasvuisena noin 8 millimetrin mittainen.[7] Pohjois-Amerikassa tunnettuja saman Lepismatidae-heimon lajeja ovat muun muassa Ctenolepisma longicaudata[22] (urban silverfish[5]) ja Ctenolepisma quadriseriata.[8] Australiassa tunnetaan kotioloissa viihtyvän sokeritoukan ohella hyvin luonnossa elävä Acrotelsella devriesiana -laji[12].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Sølvkre Fakta om skadedyr. 13.5.2008. Oslo: Nasjonalt folkehelseinstitutt. Viitattu 7.2.2010. (norjaksi)
  2. a b c d e f g h i Eric Day: Silverfish 1996. Virginia Cooperative Extension. Viitattu 15.5.2015. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i Jeffrey Hahn ja Stephen A. Kells: Silverfish and Firebrats in Homes Extension. 2006. University of Minnesota. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  4. a b c B.M. Drees ja John Jackman: Silverfish Field Guide to Texas Insects. 1999. Houston: Gulf Publishing Company. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h Julian R. Yates III: Silverfish Urban Knowledge Master. University of Hawaii at Manoa. Viitattu 7.2.2010. (englanniksi)
  6. a b c d e f g Silverfish (Lepisma saccharina) and Firebrat (Thermobia domestica) Diagnostic Services at Michigan State University. 2006. Michigan State University. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  7. a b c d e f g h i M.K. Rust, M.R. Millard: Silverfish and Firebrats Pest Notes: Silverfish and Firebrats. UC ANR Publication 7475. joulukuu 2009. Agriculture and Natural Resources, University of California. Viitattu 17.2.2010. (englanniksi)
  8. a b c d e f g Richard M. Houseman: Silverfish and Firebrats Extension. elokuu 2007. University of Missouri. Viitattu 7.2.2010. (englanniksi)
  9. a b c d e f P. G. Koehler, D. Branscome ja F. M. Oi: Booklice and Silverfish Fact Sheet ENY-225. 2003. The Institute of Food and Agricultural Sciences (IFAS), University of Florida. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  10. a b c d e f g Sokeritoukka Hyönteismaailma. Oy Transmeri Ab. Viitattu 4.4.2014.
  11. a b c Jeffrey K. Barnes: Silverfish (Numero 37) Arthropod Museum Notes. 6.10.2005. University of Arkansas. Viitattu 7.2.2010. (englanniksi)
  12. a b Thysanura: silverfish CSIRO Entomology. CSIRO Australia. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  13. Harjendra Singh: A Textbook of Animal Behaviour, s. 296. Anmol Publications, 2003. ISBN 812611407X. (englanniksi)
  14. a b c d Silverfish Integrated Pest Management Manual. National Park Service, U.S. Department of the Interior. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  15. Steve Jacobs, Sr: House Centipedes Entomological Notes. tammikuu 2006. The Pennsylvania State University. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  16. Sharon J. Collman, Rod Crawford, Art Antonelli: Spiders Gardening in Western Washington. 2003. Washington State University. Viitattu 15.5.2015. (englanniksi)
  17. Meggitt J: What Is the Difference Between a Silverfish & a House Centipede? Demand Media. Viitattu 13.5.2015.
  18. Thomas A. Parker: Study on integrated pest management for libraries and archives (pdf) Lokakuu 1988. Pariisi: Unesco. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  19. Liz Brosius: Fossil insects GeoKansas. 27.9.2005. Kansas Geological Survey. Viitattu 8.2.2010. (englanniksi)
  20. Ilpo Mannerkoski, Seppo Koponen & Pekka T. Lehtinen: Kolmisukahäntäiset • Thysanura, s. 376–377. teoksessa Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010.. Suomen ympäristökseskus, 2010.
  21. Order Zygentoma: Silverfish BugGuide.net
  22. Joel Hallan: Lepismatidae Latreille, 1802 Biology Catalog. 24.3.2008. Texas A & M University. Viitattu 15.2.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]