Sintaštan kulttuuri

Sintaštan kulttuuri (ven. Синташтинская культура, Sintaštinskaja kultura) tai laajempana Sintašta-Petrovkan kulttuuri on nykyisen Venäjän ja Kazakstanin raja-alueella vaikuttanut pronssikautinen kulttuuri, joka on perinteisesti katsottu kuuluvan osaksi laajempaa Andronovon kulttuuriperhettä yhtenä sen alakulttuureja. Tämä alakulttuuri poikkeaa kuitenkin muista sen alakulttuureista esimerkiksi linnoitettujen asuinpaikkojensa sekä joidenkin Abaševon kulttuuriin viittaavien piirteidensä vuoksi, joten sitä pidetään nykyään itsenäisenä kulttuurina. Sintaštalainen asuinalue muodostuu suppeasta Etelä-Uralin lähiympäristöstä, missä se sijaitsee aron pohjoisosassa sekä Euroopan että Aasian puolella. Löytöpaikkojen muinaisjäännökset on ajoitettu vuosille 2100–1800 eaa. eli keskipronssikaudelle. Vaikka sen väestö harjoitti paimentavaa karjanhoitoa ja pienialaista viljelyä, kävi se myös kauppaa kupari- ja pronssiesineillä, joita se valmisti itse louhimalla ja sulattamalla kuparia ja arseenia. Metallurgia oli tuolloin sen ympäristön aron muille ryhmittymille tuntematon taito. Asuinpaikkojen linnoitukset viittaavat sodan uhkaan tai sotimiseen, mikä vahvistuu hautauksista löytyneiden taisteluvarusteiden ja sotavaunujen jäänteiden myötä.

Nimitys

Kulttuuri on nimetty Tšeljabinskin alueelta löydetyn Sintaštan asuinpaikan mukaan, mutta nimeen liitetään usein myös toisen Petrovkan asuinpaikan nimi. Silloin käytetään termiä Sintaštan ja Petrovkan kulttuuri. Kulttuurin kuuluisin löytöpaikka on nykyään Arkaimin linnoitus, joka sijaitsee myös Tšeljabinskin alueella. Tämän vuoksi kulttuuria voidaan kutsua myös nimellä Sintaštan ja Arkaimin kulttuuri. Eräät tutkijat käyttävät lisäksi Gennadi Zdanovitšin (ven. Геннадий Зданович) käyttämää käsitettä ”kaupunkien maa” (engl. Country of Towns/Cities), jolla tarkoitetaan Etelä-Uralissa lähes 30 linnoitetun asuinpaikan muodostamaa 400×150 kilometriä laajaa aluetta.

Andronovon kulttuurin levintäalue (oranssi), jonka sisällä on Sintaštan kulttuurin alue (punainen). Varhaisimpien sotavaunujen levintäalue (magenta).

Kulttuurin kehitys ja levintä

Edeltäjät

Sintaštan kulttuurin muotoutumisessa oli Abaševon kulttuurilla suuri merkitys, mikä kehittyi nuorakeraamisesta Fatjanovon kulttuurista. Sen vaikutusalue sijaitsi Uralvuoriston länsipuolella Volgan ja Kaman jokilaaksoissa ja se ylettyi etelässä Volgan mutkaan asti. Kulttuurin jääneitä on löytynyt myös Etelä-Uralilta, minne väestöä on siirtynyt todennäköisesti kuparin takia. Kulttuuri hankki jokilaaksoissa metallinsa hiekkakivestä louhitusta kuparista ja kuparia louhittiin myös Etelä-Uralilta. Abaševolaista väestöä siirtyi Etelä-Uralin etelä- ja itäpuolelle, jossa se sulautui sikäläiseen väestöön tuoden kuitenkin mukanaan abaševolaista kulttuuria. Tätä olivat hautaaminen hirsisalvottuihin hautakammioihin. Nämä saatettiin vielä peittää hautakummuilla, joita kutsutaan Venäjällä kurgaaneiksi. Samaa perintöä olivat vaunujen käyttö tavaran kuljettamiseen ja metallurgiset taidot, joilla valmistettiin esineet kuparista tai arseenisekoitteisesta kuparista. Viimeiseksi voidaan mainita sotilaalliset taidot ja kehittynyt aseistus, joiden kehittyminen jatkui uusilla asuinpaikoilla.

Etelä-Uralilla asui abaševolaisten tullessa Jamnakulttuurista kehittynyttä Poltavkan kulttuurin väestöä, joka oli muuttanut alueelle jo 2800–2600 eaa. Kulttuurin muinaisjäännökset loppuvat abaševolaisten tuloon, sillä sintaštalaisten linnoitukset oli usein rakennettu poltavkalaisten asuinpaikkojen päälle. Siitä huolimatta monia poltavkalaisia ja abaševolaisten kulttuuripiirteitä säilyi uudessa kulttuurissa. Tästä on esimerkkinä poltavkalaisten keramiikan motiivit, joita esiintyy myös sintaštalaisissa astioissa. Sintaštan kulttuurin ilmaantuminen Uraljoen ja Toboljoen suoalueille osuu samaan aikaan kuin ilmaston muuttuminen kuivemmaksi. Tutkijat ovat arvelleet näiden talvehtimisalueiden asuinpaikat muuttuneen ilmastonmuutoksessa pysyviksi asuinpaikoiksi ja silloin olisi tapahtunut myös asuinpaikkojen linnoittautumiset.

Alueelle on saattanut tulla väestöä myös Balkanilta, sillä geenitutkimukset sintaštalaisten kalmistojen luista viittaavat myös sinne. Voidaan sanoa, että sintaštalaisuuden kokonaiskuva on vielä selkiytymätön.

Country of Towns

Linnoitettuja asuinpaikkoja tunnetaan siis lähes 30. Itäisimmät linnoitukset sijaitsevat Toboljoen sivujokien varsilla. Uralvuorten itärinteiltä alkava Uijoki on tällainen sivujoki, jonka varrella sijaitsevat Stepnoje ja Tšernoretšje III (ven. Степное ja Черноречье III). Tšernoretšjelta tunnetaan myös kalmistoalue. Uijoen oman sivuhaaran Togyzakin varrella sijaitsevat vielä Tšekatai ja Ustje (ven. Чекатай ja Устье), jolta tunnetaan myös kalmisto. Seuraava Tobolin sivujoki on Ajat, jonka valuma-alueella sijaitsee seitsemän linnoitusta. Ne ovat Isinei (ven. Исией), Rodniki (ven. Родники), Kamysty (ven. Камысты), Konorljanka (ven. Конорлянка), Žurumbai (ven. Журумбай), Kamennyi Ambar (ven. Каменный Амбар) ja Olgino (ven. Oльгино). Olginon lähellä sijaitsee myös kalmisto. Seuraava Tobolin Želkuarin sivujoesta haarautuu keskijuoksulla Bersuatin sivujoki ja haarautumiskohdan jälkeen Želkuarin yläjuoksua kutsutaan nimellä Sintašta. Bersuatin varrella sijaitsee Bersuatin asuinpaikka (ven. Берсуат) ja Sintašta varrella sijaitsee Sintaštan asuinpaikka (ven. Синташта), jolla on kalmisto, ja vielä Sintaštan 2. asuinpaikka (ven. Синташта II) ja kolmanneksi Andrejevskojen asuinpaikka (ven. (Первомайское) Андρеевское).

Muut linnoitukset sijaitsevat Uraljoen ja sen sivujokien varrella. Uralin latvahaaroihin kuuluu Gumbeika, jonka varrella sijaitsee Bahta (ven. Бахта) samannimisellä sivujoella. Gumbeikan pienessä sivuhaarassa on vielä Šikurtay (ven. Шикуртаы) ja näitä kahta idempänä Pariž Astafjevskoje (ven. (Париж) Астафьевское), joka sijaitsee Timirkunan sivujoen varrella. Gumbeikasta etelään yhtyy Uraljokeen idästä Zingeikan sivujoki. Sillä on sivujoki Kuisak, jonka varressa on Kuisakin asuinpaikka (ven. Куйсак). Kuisakin läheltä tunnetaan myös muinainen kuparikaivos. Sarym-Saklyn asuinpaikka (ven. Сарым-Саклы) sijaitsee tästä vielä yläjuoksulle päin sijaitsevassa Sukhajan yhtymäkohdassa. Uralin alajuoksulla päin siihen yhtyy idästä vielä sivujoki Bolšoi Karaganka, jonka keskijuoksulla Utjagankan sivujoen haarassa sijaitsee kuuluisa Arkaimin linnoitus (ven. Aркаим) ja sen kalmistoalue. Uraljoen länsipuolelta tunnetaan Kizilskojen asuinpaikka (ven. Кизиьлское), joka sijaitsee melkein Uraljoen varressa lähellä Kizilskojen taajamaa ja Bolšoi Kizilin yhtymäkohtaa. Bolšoi Kizilin varrelta tunnetaan myös muinainen kaivos Bakr-Uzjak. Kizilistä alaspäin yhtyy idästä Bolšoi Urtazymka, jonka yläjuoksulla on Ivanovka Dergamyshin kaivos. Toinen kaivos Ishkino sijaitsee Uraljoen ja suuren Novoeršovskijin tekojärven itäpuolella. Suundukin valuma-alueella sijaitsee Alandskojen asuinpaikka (ven. Аландское) ja sen kalmisto.

Seuraajat

On edelleen epävarmaa, mitä sintaštalaisille myöhemmin tapahtui, sillä linnoitukset tuhottiin ja asuinseudut hylättiin. Esimerkiksi Arkaimista ei ole löydetty palaneeseen linnoitukseen jäänyttä esineistöä, vaan polttamista on edeltänyt paikan siivoaminen. Seutu, minne linnoituksensa tuhonneet asukkaat menivät, on edelleen löytämättä. Suuntaa on haettu ajatuksella, että sintaštalaiset puhuivat todennäköisesti indo-eurooppalaista kieltä. Sen on arveltu olleen indo-iranilaista haaraa ja siksi onkin vertailtu Rigvedan teksteissä esitettyjä uskonnollisia rituaaleja ja uskomuksia arkeologien sintaštalaisten asuinpaikoilla ja kalmistoissa havaitsemiin yksityiskohtiin.

Toinen epäsuora todiste sintaštalaisten indo-iranilaisuudesta ovat kielitieteilijöiden löytämät yhteiset sanat suomalais-ugrilaisen kieliperheen sanastosta. Jos yhteiset lainasanat siirtyivät kielikuntien välillä Uralvuoriston ympäristössä tapahtuneiden kontaktien yhteydessä, ovat sintaštalaiset siihen hyvä ehdokas. Sintaštalaiset olivat kahden kulttuurin sulautumisesta syntynyt väestö ja kulttuurien kielet ovat hyvinkin voineet olla eri kielikunnista. Jos sintaštalaiset olivat indo-iranilaisia, on heidän seuraava asuinalueensa löytynyt, sillä he ilmaantuvat myöhemmin Anatoliaan, nykyisiin Iranin ja Intian alueille. Eläinten vetämät rattaat, joissa kuljetettiin koko omaisuus, paimentolaisuus, jolla karja kuljetettiin mukana, ja sotilaalliset taidot, jolla voitiin ottaa uusia maita turvallisesti käyttöön, mahdollistivat pitkänkin vaelluksen ilman koko väestön tuhoutumista.

Kun sintaštalainen kulttuuri katsottiin aiemmin olevan yksi Adronovon kulttuuriryhmän paikallinen variaatio, pidetään sitä nykyään erillisenä osanan Länsi-Siperiassa vallinnutta andronovolaista kulttuuripiiriä. Voidaan myös ajatella, että täysimittaisen Etelä-Aasiaan suuntautuneen migraation sijaan osa väestöstä levittäytyikin eri ilmansuuntiin. Silloin Länsi-Siperiaan menneet ryhmittymät olisivat muodostaneet uusia kulttuureja sikäläisen paikallisväestön kanssa. Näin syntyneitä ryhmittymiä olisivat mahdollisesti olleet andronovolaiset Alakulin kulttuuri (2100–1400 eaa.), Petrovkan kulttuuri (1700–1600 eaa.) ja Fedorovon kulttuuri (1500–1300 eaa.) sekä niiden seuraajat. Ellei arkeologiset esinevertailut riitä osoittamaan väestojen kulkureittejä, voi geenivertailusta olla vielä apua. Ensimmäiset yritykset kartoittaa pronssikautisten vainajien autosomaalisia geenejä ovat olleet lupaavia ja yrityksiä jatkettaneen tulevaisuudessakin. Länteen vaeltaneesta väestönosasta ei ole säilynyt merkkejä.

Yhteisöjen hierarkia ja toiminta

Linnoitetut asuinyhteisöt

Sintaštanilaisissa linnoitetuissa asuinpaikoissa asui tutkijoiden mukaan hierarkkinen yhteisö. Tämä on perusteltu linnoitusten rakenteella, joiden suunnittelu oli vaativaa ja niiden rakentaminen oli työlästä. Heidän kalmistoissaan esiintyi varsin mutkikkaita hautarakenteita ja niiden hauta-antimina oli runsaasti prestiisiesineitä. Myös vainajien hautoihin mukaan laitettu sotilaallinen aseistus oli vaikuttavaa ja monipuolista. Joidenkin hautausten päälle oli kasattu vielä hautakumpu, jonka rakentamiseen tarvittiin paljon työvoimaa. Yhteisöä johti päällikkökunta, jolla oli ilmeisesti yksi tai useampi johtohenkilö.

Linnoitukset sijaitsivat keskimäärin 10–60 kilometrin etäisyydellä toisistaan, jolloin niiden kontrolloima alue oli keskimäärin säteeltään noin 30 kilometriä. On myös arveltu, että linnoituksen vaikutusalueella sijaitsi monia linnoittamattomia kyliä, joissa paimennettiin karjaa ja viljeltiin pieniä peltoja. Tälle ajatukselle ei toistaiseksi ole löydetty suoria todisteita, vaikka se on varsin todennäköistä. Linnoitusten asukkaat kontrolloivat aluettaan ratsastaen ja he pystyivät kuljettamaan raskaita kuormia hevosien tai härkien vetämillä kärryillä. Heidän käytössään oli myös ensimmäiset tunnetut hevosvetoiset kaksipyöräiset sotavaunut. Varustautumisen lopullinen tarkoitus oli varmistaa turvallinen elämä, tuottava kaivostoiminta ja kaupankäynnin jatkuvuus. Suurinta kannatusta saa tällä hetkellä ajatus, että kukin linnoitus oli muista linnoituksista sosio-ekonomisesti ja poliittisesti riippumaton ja että linnoitukset olivat toisilleen myös kilpailijoita. Tämän vuoksi onkin ymmärrettävää, että kylät piti linnoittaa. Toisaalta eräät linnoitukset olivat lähellä toisiaan. Esimerkiksi Ajatjoen laaksossa linnoitukset Konorljanka, Žurumbai ja Olgino sijaitsivat joen varressa 8 kilometrin etäisyydellä toisistaan, ja Stepnoje ja Tšernoretšje sijaitsivat 12 kilometrin etäisyydellä toisistaan. Olivatko nämä liittoutuneet toistensa kanssa?

Linnoituksia oli kolmenlaisia. On arveltu, että soikeat linnoitukset olivat varhaisten asuinpaikkojen linnoituksia. Tällaisia olivat Alandskoje, Bersaut, Isinei, Kizilskoje, Rodniki ja Stepnoje. Kaksi muuta linnoituksien pohjakuviota, jotka olivat pyöreä ja suorakulmainen, oli rakennettu myöhempää. Pyöreitä linnoituksia olivat Arkaim, Sintašta, Sarkym-Sakly, Kuisak, Kamennyi Ambar, Olgino ja Žurumbai, ja suorakulmaisia Tšekatai, Konorljanka, Andrejevskoje, Tšernoretšje, Sintašta 2, Ustje, Bakta ja Kamysty. Monet linnoitukset on rakennettu 1–4 vaiheessa. Kaivauksissa on havaittu, että rakennusvaiheiden välissä on voinut esiintyä palamista, purkamista tai tuhoamista. Eri rakennusvaiheiden jälkeen on linnoituksen muoto voinut vaihtua, koska useimmiten on ollut kyseessä linnoituksen laajennuksesta.

Andrej Epimakhov on arvioinut, tosin ilman paleobotanistisia selvityksiä, että linnoitetussa asuinpaikassa olisi asunut keskimäärin 640 asukasta. Linnoitetut kylät olivat yleensä läpimitaltaan 120–150 metriä ja pinta-alaltaan 6 000–30 000 neliömetriä. Niissä nukuttiin, valmistettiin ruokaa, tehtiin käsitöitä, valettiin metalliesineitä ja toimeenpantiin uskonnollisia rituaaleja. Linnoituksissa asuvia tuki noin 1 000 linnoituksen ulkopuolella asuvaa asukasta, joiden vastuulla olivat viljely ja karjanhoito. Eläinsuojat on täytynyt sijaita suojamuurien ulkopuolella, sillä niistä ei ole löydöksiä linnoitusten sisältä. Eläimet ruokittiin laiduntamalla niitä asuinpaikan ympäröimillä aron alueella.

Elinkeinot

Arkaimin kaivauksista löytyneet viljanjyvät ovat olleet viljahirssiä ja ohraa ja Alandskojesta löytyneet jyvän osat ovat olleet hirssin kuorta. Toistaiseksi linnoituksien maaperää tai niiden ympäristöä ei ole tutkittu siivilöimällä sitä. Tämän vuoksi ei ole riittävää tietoa käytetyistä viljelykasveista. Kalmistojen uhrieläimet ovat sen sijaan paremmin tiedossa. Kalmistojen luista on tunnistettu hevonen, nauta, lammas ja vuohi. Sian luut ovat joko villin sian tai kesytetyn sian luita. Metsästys on todennäköisesti kuulunut pronssikautiseen elämään yhtenä elinkeinona. Arolta ja vuoristojen metsistä on ollut saatavilla sekä piennisäkkäitä että lintuja, ja seudun joet ovat tarjonneet hieman kala. Metsien ja aron villiä kasvistoa on luonnollisesti myös hyödynnetty ravintona.

Kalmistot

Muutamien linnoitettujen yhteisöjen lähettyviltä on löytynyt kalmistojen alueita ja yksittäisten hautakumpujen eli kurgaalien ryhmiä. Kalmistoja on ollut asuinpaikan lähellä usein monta ja ne muodostavat kalmistoalueita. Saman kalmiston sisällä voi esiintyä 10–100 hautausta. Niiden taso voi vaihdella vaatimattomasta kuoppahautauksesta aina kaksi- tai kolmikerroksisiin hautakammioihin. Joidenkin kalmistojen päälle on lopuksi kasattu korkea kurgaani, ikään kuin hautaamisen lopuksi, mutta sitten kurkaanin reunoille on tuotu vielä muutama vainaja lisää. Eräät kurgaanit ovat olleet yksittäishautoja, jotka ovat olleet rikkaasti varusteltuja. Näitä on arveltu päällikkö- tai sotilashaudoiksi.

Ilmeisesti kaikki vainajat eivät ole päätyneet kalmistoihin, sillä hautauksia tunnetaan kovin vähän. Hautaan pääsivät vain harvat, jotka kuuluivat suljettuun yhteisöön (esimerkiksi sukuun), jolla oli tapana käyttää kalmistoa. Ehkä erilleen tai muualle haudattuja ei ole vielä löydetty, jos niiden maanpäälliset hautamerkit puuttuvat tai vainaja ja sen hauta-antimet ovat maatuneet olemattomiin. Tällä hetkellä (2018) tunnetaan yhteensä vain 200–250 sintaštalaisen luurankoa. Eliitin hautaukset sijaitsivat myös ryhmähautojen kalmistoissa, mutta usein niiden reunoilla. Heidän haudat olivat tilaviin maanalaisiin kammioihin rakennettuja kaksi- tai kolmikerroksisia rakennelmia.

Eliitin kammiohaudoista on tehty merkittäviä löytöjä, jotka on valaissut arkea, sotilaselämää ja hautarituaaleja. Sotavaunuhautauksia on tehty sotilaille, joilla on ollut käytössään hevosten vetämät kaksipyöräiset sotavaunut. Sintaštan asuinpaikan kalmistosta tunnetaan kolmikerroksinen sotavaunuhautaus, jossa vaunut sijaitsivat hautakammion pohjalla. Vaunujen edestä löytyi kahden hevosen luita ja pääkallot. Ilmeisesti kuljettajan luurangon jäänteet sijaitsivat hevosten välissä. Mukaan oli laitettu aseita piikivestä ja kuparista. Hauta-antimina oli myös astioita, joiden sisältöä ei tiedetä. Hautakammio oli rakennettu hirsistä ja kattorakenteita tukivat maahan pystytetyt pylväät. Hautakammio peitettiin korkealla maakummulla. Hautaukseen osallistuneet ruokittiin eläinten lihoilla, joiden yhteen kuoppaan aseteltuja luita ja pääkalloja on löydetty hautakummun viereisestä kuopasta.

Metallin ja metalliesineiden tuotanto

Sintaštalaisten metallurgiset taidot erottivat heidät muista aron yhteisöistä. Lähes kaikissa linnoituksien asunnoissa on ollut metallin sulatukseen käytettyjä savesta valmistettuja masuuneja, joissa on ollut käytössä matala kupolimainen suojakuori. Kaivauksissa on huoneistoista löytynyt säännöllisesti metallikuonaa, metallipisaroita, malmin jauhamiseen tarkoitettuja survimia ja valinmuotin kappaleita. Metallitöitä tekivät lähes kaikki linnoituksien taloudet. Vaikka tämä on ollut aina selvää, eivät tutkijat edelleenkään pysty sanomaan, mikä on ollut tuotannon suuruus. Osa tutkijoista arvelevat, että tuotanto muodostui vain kotitarve-esineiden ja oman aseistuksen valmistamisesta. Toiset otaksuvat linnoitusten olleen merkittävä osa pronssikauden kansainvälistä kauppaa. Löydetyt esineet muistuttavat monissa tapauksissa muiden kulttuurien tuotteita niin paljon, että voidaan puhua Mustanmeren ympäristön esinekulttuurista, ja siksi esineiden tuotantoalueita on ollut vaikea paikallistaa. Kun on verrattu kalmistojen hautauksissa löytyneitä hauta-antimia, esiintyy metallurgiaan liittyviä välineitä ja tarvikkeita noin 10 % hautauksista. Seppien osuus kaikista vainajista on ollut suhteellisen vähäinen ja sepät ovat lisäksi olleet lähes kaikki miehiä. Hauta-antimien perusteella eliittiin kuuluneet sepät eivät olleet kaikkein korkea-arvoisinta väestöä, vaikka he muodostivat arolla poikkeuksellisen väestöryhmän.

Metallituotannon perusta ovat malmiesiintymät, joista malmia louhitaan tai kaivetaan. Alueelta tunnetaan useita muinaisia malmioita, jotka ovat luonteeltaan kallioperän maanpinnalle asti ulottuvia kalliopaljastumia. Niiden ympäriltä on kaivettu maata pois ja kalliosta irrotettuja kiviä löytyy edelleen kaivantojen lähettyviltä. Tällaisesta kaivanteesta on hankala määrittää, oliko se olemassa jo Sintaštan kulttuurin aikana, sillä kaikki nuorempi louhinta on hävittänyt vanhemmat työn jäljet pois ja on tiedossa, että samoja kaivantoja olisi hyödynnetty myöhemminkin. Lisäksi linnoitukset ovat sijainneet kaukanakin lähimmältä tunnetulta kaivannolta, mikä voi johtua siitä, ettei niitä ole vielä kaikkia löydetty. Toisaalta linnoituksille oli ehkä tärkeämpää sijaita joen varrella aron kuivassa ympäristössä. On arvioitu, että esimerkiksi Vorovskaja Yaman kaivannosta, joka sijaitsee kaikkein lähinnä sintaštalaisia linnoituksia, olisi louhittu yhteensä 6 000 tonnia malmia, minkä kuparipitoisuus on ollut 2–3 %. On kuitenkin epävarmaa, käyttivätkö sintaštalaiset kaiken tämän malmin vai jakaantuiko louhinta myös muille aikakausille. Se selvinnee metallianalyyseissä, joita on alettu tekemään löydetyistä esineistä, sillä kunkin malmion malmissa esiintyy erilaisia metalleja erilaisina pitoisuuksina. Sintaštalaisten käyttämät esineet on valmistettu puhtaasta kuparista, arseenisesta kuparista (alle 1 % arseenia), arseenipronssista (1–4 % arseenia) ja tinapronssista (1–7 % tinaa). Tinapronssia on käytetty lähinnä esineiden ornamenteissa ja pinnoitteena. Uralvuoristosta ei löydy tinaa, mitä tarvitaan tinapronssin valmistuksessa, joten sitä on täytynyt hankkia kaukokaupalla. On vielä pohdinnan alla, missä suhteessa seppien käyttämä metalli on peräisin omista kaivannoista ja kaukokaupan välityksellä.

Kuparia esiintyy Uralvuoristossa monenlaisessa muodossa. Löydetyt kaivannot ovat hyödyntäneet ultramafisia syväkiviä ja serpentiiniä, jotka ovat kuparista rikkaita malmeja. Uralvuoristossa on olemassa muitakin kuparimineraaleja, joita myös esiintyy rikkaissa malmioissa. Näiden malmioiden hyödyntämisestä ei ole toistaiseksi löytynyt todisteita. Saattaa olla, etteivät sintaštalaiset vielä osanneet hyödyntää niitä tai eivät edes tunteneet niitä. Toisaalta sintaštalaisten kuparituotanto on saattanut olla niin pientä, että vain lähellä olevia esiintymiä olisi hyödynnetty.

Kuparin kemiallinen puhdistaminen malmista on vaatinut paljon resursseja ja metalliesineiden tuotantoketjussa on seppien lisäksi ollut mukana runsaasti väkeä. On arvioitu, että viiden kilogramman puhtaan kuparin tuottaminen on vaatinut pasutuksessa 100 kilogrammaa puuhiiltä. Tämän määrän tuottamiseksi on pitänyt polttaa 700 kilogrammaa puuta. Puuhiilen tuotanto on todennäköisesti sijainnut puiden luona vuoristossa ja hiili on valmistamisen jälkeen kuljetettu rattailla linnoituksien luokse. Siellä suoritettiin kuparin pelkistys malmista ja siellä valmistettiin metalliesineet valamalla, takomalla ja hoimalla.

Kielikysymys ja etnisyys

Arkeologiset esinelöydöt, joita on tähän asti tehty (2018) ympäröivillä andronovolaisilla ja lähialueen sintaštalaisilla asuinpaikoilla, eivät osoita kohti tiettyä etnistä ryhmää. On melko laaja yksimielisyys siitä, että sintaštalaiset olivat indoeurooppalaisia, mutta sitä ei tiedetä varmasti, olivatko sintaštalaiset indo-iranilaisia tai jopa iranilaisia. Arkeologisten todisteiden puuttuessa on kirjahyllystä otettu esille Rigvedan ja Avestan muinaisia tekstejä ja niistä on etsitty yhtymäkohtia arkeologisiin löytöihin. Sieltä on nostettu esille kuvauksia uskonnollisista rituaaleista, jotka muistuttavat niitä havaintoja, joita on tehty kalmistoista. Nämä eivät kuitenkaan ole riittäviä todisteita sintaštalaisten iranilaisuudesta tai arjalaisuudesta, joten tutkijoilla on vielä paljon löydettävää ennen sitä. Venäläisessä historiantutkimuksissa kieli- ja etnisyyskysymykset seikat ovat olleet jatkuvasti esillä ja ovat sitä varmasti jatkossakin.

Kalmistojen hyvin säilyneistä luurangoista teetetyt mittaukset ja pääkalloista teetetyt kasvojen rekonstruktiot viittaisivat sekaväestöön. Vainajien luurangoista on tunnistettu kaukasidisia, europidisia ja uraloidisia piirteitä, vaikka tällainen jaottelu on nykyään vanhanaikaista antropologiaa. Paleogeneettiset tutkimukset sintaštalaisista vainajista, joita on julkaistu vuoden 2015 jälkeen, johtivat alustavaan päätelmään heidän alkuperästään. Heillä on eniten yhteistä etelä- ja keskieurooppalaisten pronssikautisten ihmisten kanssa. Balkanilta alkanut muuttoliike vei kohti aron harvaan asuttuja alueita, missä paimen- ja viljelyelinkeinoilla oli kuivuudesta huolimatta hyviä toimintamahdollisuuksia.

Lähteet

• Anthony, David W.: The Horse, the Wheel, and Language: How Bronze-Age Riders from the Eurasian Steppes Shaped the Modern World. Princeton University Press, 2007/2009. ISBN 978-0-691-14818-2. (archive.org) (viitattu 28.9.2018). (englanniksi)
• Hanks, Bryan & Doonan, Roger: From Scale to Practice – A New Agenda for the Study of Early Metallurgy on the Eurasian Steppe (PDF) 2009. Lontoo: British Museum. Arkistoitu 24.10.2018. Viitattu 5.9.2018. (englanniksi)
• Kuzmina, Jelena: ”Chapter 3”, The Origin of the Indo-Iranians, s. 302–303. Leiden: Brill, 2007. ISBN 978-90-04-16054-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 28.9.2018). (englanniksi)